Ahdistuksesta

Minulla on ajoittain pieni ongelma ahdistuksen kanssa. Ahdistus ei ole kovin voimakasta ja sitä on satunnaisesti.
Välillä miuna ahdistaa useammin välillä harvemmin. Pärjään ja pystyn tekemään kaikkea enkä käytä edes lääkettä.

Silti minulla on välillä tätä tunnetta: Sydän tykyttää, hengen ahdisusta ja kaikkeen tähän sisältyy voimakas tunnelataus. Tunnelataus liittyy lähinnä tulevaisuuteeni, ja tulevaisuuden pelkoihin.

Koen nyt olevani melko yksinäinen: Minulla on tuttuja ja kavereita mutta en ole yhdenkään heidän kanssaan täysin sinut. Koen kokoajan että minua vähätellään tavalla jos toisellakin.

Minulla on äiti jota kuvittelin pitkään ainoaksi "kaverikseni". Tai siis ainoaksi ihmiseksi jolle pystyi soittamaan usein ja joka oli kuuntelevinaan.

Muutin taannoin takaisin kotiini, tämä muuttaminen rikkoi paljon tajusin vähitellen että äitin ei oikeastaan ole edes kuunnellut minua tai minun huoliani. Äiti kuuntelee ennemmin muita kuin minua minuun liittyvissä asioissa.

Hyvä esimerkki on tilanne jossa olin antanut äidilleni tiettäväksi että lähes kaikki tuloni valuivat myynnissä olleen asuntoni vastikkeisiin ja korkoihin, kaikki tulot. Minulle olisi tarjottu jo kesällä töitä,mutta en voinut ottaa niitä vastaan koska ei ollut varaa ostaa autoa jolla käydä töissä.

Silti äiti eräänä päivänä tuli luokseni huoneeseeni ja idealogia oli suunnilleen tämä "sikon mies ja talkkari (äidin miesystävä) olivat olleet sitä mieltä että minun pitäisi maksaa asumisestani. Maksaa millä, kun tulot menevät lähes kokonaan asuntooni.. Pointti on se että aiemmin oli puhetta äidin kanssa että niin kauan kun ei ole tuloja asuisin täällä ja sitten kun saan asuntoni myytyä ostan osuuden kotitalostani ja hommaan auton ja töitä. Sitten kuitenkin hän tulee kiihkoilemaan että pitäisi kuitenkin maksaa jotain ennen kuin olen saanut edes asuntoani myymättä.

Äidin miesystävä vihoitteli ja piti minua lähes paskakasana koska ei ollut töitä. Piti vaikka kuinka olin äidille selittänyt että kun ei ole autoa, ei voi tehdä töitä . Kun ei ole asuntoa myyty, ei ole rahaa, ei ole autoa eikä töitä.

Pahinta on kuitenkin tämä nykyinen hetki. Olen myynyt asuntoni, se on hyvä. Olen ostanut auton. Sekin on hyvä. Olen saanut vakituisen työpaikan ja rahaa, sekin on hyvä.

Pahinta on kuitenkin äidin asenne. Tuntuu yhä että olen tehnyt jotain väärin, koska äiti edelleen pyrkii kontrolloimaan elämääni: Viimeksi kuukausi sitten äiti ihmetteli että enkö saa unta kun naapurin täti oli sanonut hänelle että minulla palaa yöllä valo: En saa unta jos valo ei ole päällä.
Tai se kun samainen naapurin täti tarkkailee autoni perusteella olenko ehtinyt ajoissa töihin vai en. Koskaan en ole myöhästynyt..

Onko muilla vastaavia kokemuksia? (En tiedä onko tämä edes oikea palsta)