Masennus, toimintakykyä, elämäntahtoa ja elämää tuhoava tauti, jota ymmärtävät vain sen kokeneet. Masennuksesta tietämättömät tarjoavat poppakonstina usein ns. niskatakamusotetta ja ryhdistäytymistä masentuneille. Ollapa kaikki näin helppoa.
Elämänkaari sisältää yllätyksiä, joihin ei parhaalla tahdollakaan voi valmentautua. Ei riitä, että on tunnollinen, ahkera, omistautuva, empaattinen ja rakastava ihminen. Jos voisimme määrätä ideaalin elämänkulun itseohjautuvasti, esimerkikisi muiden ihmisten ja elinkaaren instassien suhtautumisen meihin, saattaisimme selvitä vähemmin vaurioin. Ikävä kyllä näin ei ole. Kasvuympäristömme on peruskivi jonka päälle rakentuu persoonamme ja vahvuutemme kohdata elämänhaasteet.
Olen nähnyt läheltä, mitä masennus pahimmillaan on. Olen kokenut omakohtaisesti mille kuilun reunalle se voi viedä ja jossa muiden ihmisten nopea väliintulo pelastaa minut katsomaan kuitenkin pelikorttini pelin loppuun asti.
Huonolla itsetunnolla varustettu yksihuoltajan lapsi varttui minussa nuorukaiseksi vanhemman veljeni väkivaltaisessa terrorissa. En ymmärtänyt nuorena veljeni käyttäytymistä psyykkisesti häiriytyneen tavaksi tuoda julki omaa tuskaansa. Koululaitos tahi muu lähiympäristö ei tunnistanut, eikä kyennyt ohjaamaan veljeäni hoidon pariin, joka tuolloin oli näin jälkikäteen ajateltuna pienellä paikkakunnala varsin olematonta.
Isättömyys oli vaikea pala, jota murensivat lisää alakoulun opettajan kyselykierros tunnin aluksi, jossa tuli kertoa koko luokan kuullen mitä vanhemmat tekivät työkseen. Tunsin valtaisan painolastin ylläni kun tuli vuoroni kertoa vanhemmistani. Sain vaivoin soperretuksi isättömyyteni ja odotin kauhulla miten siihen reagoitaisiin. Tämä oli ensimmäinen oppituntini siitä, miten tulisin tulevaisuudessa välttelemään kiusallisia kysymyksiä ja vetäytymään hankalista tilanteista pakenemalla niitä – kiitos asenteellisen ja kategorisoivan, ymmärtämättömän naisopettajan. Tuona hetkenä ymmmärsin olevani poikkeus normiperheestä, jossa lasten jokapäiväiseen elämään vaikuttivat kaksi aikuista, äiti ja isä.
Geeniperimässäni kuitenkin oli, kuten veljellänikin, ominaisuuksia, joita osasin myöhemmin hyödyntää elämässäni. Sain monien vaikeuksien kautta koulutettua itseni ammattiin, jossa
luovuuteeni pääsi oikeuksiinsa.
Jatkuu... myöhemmin.
Elämänkaari sisältää yllätyksiä, joihin ei parhaalla tahdollakaan voi valmentautua. Ei riitä, että on tunnollinen, ahkera, omistautuva, empaattinen ja rakastava ihminen. Jos voisimme määrätä ideaalin elämänkulun itseohjautuvasti, esimerkikisi muiden ihmisten ja elinkaaren instassien suhtautumisen meihin, saattaisimme selvitä vähemmin vaurioin. Ikävä kyllä näin ei ole. Kasvuympäristömme on peruskivi jonka päälle rakentuu persoonamme ja vahvuutemme kohdata elämänhaasteet.
Olen nähnyt läheltä, mitä masennus pahimmillaan on. Olen kokenut omakohtaisesti mille kuilun reunalle se voi viedä ja jossa muiden ihmisten nopea väliintulo pelastaa minut katsomaan kuitenkin pelikorttini pelin loppuun asti.
Huonolla itsetunnolla varustettu yksihuoltajan lapsi varttui minussa nuorukaiseksi vanhemman veljeni väkivaltaisessa terrorissa. En ymmärtänyt nuorena veljeni käyttäytymistä psyykkisesti häiriytyneen tavaksi tuoda julki omaa tuskaansa. Koululaitos tahi muu lähiympäristö ei tunnistanut, eikä kyennyt ohjaamaan veljeäni hoidon pariin, joka tuolloin oli näin jälkikäteen ajateltuna pienellä paikkakunnala varsin olematonta.
Isättömyys oli vaikea pala, jota murensivat lisää alakoulun opettajan kyselykierros tunnin aluksi, jossa tuli kertoa koko luokan kuullen mitä vanhemmat tekivät työkseen. Tunsin valtaisan painolastin ylläni kun tuli vuoroni kertoa vanhemmistani. Sain vaivoin soperretuksi isättömyyteni ja odotin kauhulla miten siihen reagoitaisiin. Tämä oli ensimmäinen oppituntini siitä, miten tulisin tulevaisuudessa välttelemään kiusallisia kysymyksiä ja vetäytymään hankalista tilanteista pakenemalla niitä – kiitos asenteellisen ja kategorisoivan, ymmärtämättömän naisopettajan. Tuona hetkenä ymmmärsin olevani poikkeus normiperheestä, jossa lasten jokapäiväiseen elämään vaikuttivat kaksi aikuista, äiti ja isä.
Geeniperimässäni kuitenkin oli, kuten veljellänikin, ominaisuuksia, joita osasin myöhemmin hyödyntää elämässäni. Sain monien vaikeuksien kautta koulutettua itseni ammattiin, jossa
luovuuteeni pääsi oikeuksiinsa.
Jatkuu... myöhemmin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.