Kun mietin elämääni taaksepäin, ei sieltä tunnu löytyvän muuta kuin ahdistusta. Tässä taannoin kysyin kaveriltani, että oliko hän lapsuudessaan ahdistunut. Kuulemma ei... olen aina ajatellut, että lapsuuteen kuuluu ahdistus.
Muistatteko olleenne ahdistuneita lapsena? Maailma täynnä vaaroja ja menetystä? Omalla kohdallani jokaiseen elämäntilanteeseen liittyy jonkinlaista psyykkistä tuskaa, en ole koskaan pystynyt nauttimaan mistään. Maailmankuvani on muodostunut todella synkäksi ja lohduttomaksi.
En ole käynyt koskaan ongelmani takia lääkärissä, koska koen, ettei siitä oikeasti ole mitään hyötyä. Voisin jopa sanoa, että se on jo osa identiteettiäni.
Muistatteko olleenne ahdistuneita lapsena? Maailma täynnä vaaroja ja menetystä? Omalla kohdallani jokaiseen elämäntilanteeseen liittyy jonkinlaista psyykkistä tuskaa, en ole koskaan pystynyt nauttimaan mistään. Maailmankuvani on muodostunut todella synkäksi ja lohduttomaksi.
En ole käynyt koskaan ongelmani takia lääkärissä, koska koen, ettei siitä oikeasti ole mitään hyötyä. Voisin jopa sanoa, että se on jo osa identiteettiäni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.