Meille on tullut ero mieheni kanssa hetki sitten ja suurin sydäntäni raastava asia on ero lapsesta tulevaisuudessa. Tiedän, etten voi enkä haluakaan estää lasta olemasta isänsä kanssa mutta jo pelkkä sen ajatteleminen että joudun olemaan erossa lapsesta sattuu syvältä ja kovaa.
Miten te, jotka olette kokeneet saman olette tottuneet tilanteeseen? Järki sanoo, että kyllä siihen ajan myötä tottuu, sydän huutaa tuskasta kun en pääse antamaan pienelle lapselleni hyvänyönsuukkoa joka ikinen ilta...
Ja kyllä, tämä on nyt se itsekäs näkökulma. Tiedän, että lapsi tarvitsee isänsä ja päinvastoin eikä minun tuskani muuta tuota miksikään eli asia on vain kestettävä mutta tällä hetkellä tunnen olevani täysin hukassa tämän tuskan kanssa...
Miten te, jotka olette kokeneet saman olette tottuneet tilanteeseen? Järki sanoo, että kyllä siihen ajan myötä tottuu, sydän huutaa tuskasta kun en pääse antamaan pienelle lapselleni hyvänyönsuukkoa joka ikinen ilta...
Ja kyllä, tämä on nyt se itsekäs näkökulma. Tiedän, että lapsi tarvitsee isänsä ja päinvastoin eikä minun tuskani muuta tuota miksikään eli asia on vain kestettävä mutta tällä hetkellä tunnen olevani täysin hukassa tämän tuskan kanssa...
Vastaukset 41
Vanhimmat
Vastaus on että kyllä sen kestää kun on pakko. Itse olen siis isä ja lapsestani on viikko- viikko yhteishuoltajuus. Aluksihan tilanne oli hyvinkin hämmentävä, lähinnä hiljaisuuteen tottuminen ja siihen että "vihdoin" on omaakin aikaa mutta silti siitä ei osaa nauttia.
Itse lähinnä teen vapaaviikoilla pidempää päivää töissä tai käyn iltaisin harrastuksissa, lähinnä liikunnallisissa niin saa samalla purettua sitä ikävän ahdistusta pois.
Kiitos vastauksestasi.
Pelkään aikaa kun tulee ensimmäiset varsinaiset erot... Olen yrittänyt miettiä juurikin noin, että panostan töihin enemmän eroviikolla sekä lisään urheilua, jospa saisi pidettyä itsensä edes kiireisempänä kuin normaalisti ettei ehtisi liikaa ikävöidä. Silti ahdistaa ja sattuu ja tunnen myös jollain tavalla pettäväni lapseni kun en olekaan tulevaisuudessa peittelemässä häntä sänkyyn joka ikinen ilta... Ero lapsesta tuntuu niin väärältä, eritoten kun päätös erosta oli yksinomaan miehen.
Olen myös lueskellut nyt jonkinverran normaalia enemmän keskustelupalstoja yms ja viiltää joka kerta kun luen kirjoituksia, joissa haukutaan vanhempia itsekkäiksi yms kun "haluavat" erota, jotta saavat itselleen "vapaaviikon" lapsesta tms... Itse olisin ollut valmis tekemään melkein mitä vain, jotta perheemme olisi pysynyt yhdessä enkä todellakaan kaipaa mitään vapaaviikkoja lapsestani. Tiedän, ettei minkään nettikirjoittelujen saisi antaa vaikuttaa mutta jos ihmiset todella ajattelee noin niin tulenko kokemaan sitä oikeassakin elämässä?
Omat ystävät ja lähipiiri ovat onneksi olleet mahtavia ja muiden mielipiteillä ei niin väliä olekaan.
Kannattaa kysyä mitä lapsi haluaa eron jälkeen.
Opettaja TV keskustelusta Erolapsi koulussa.
Lapsen erokriisi.
Lapsen kuuleninen ja hänen toivoukset olisi syytä ottaa huomioon. Lapsi on oman elämänsä asiantuntija.
Erään lapsen isä aisti, että hänen 11v. tyttärellä alkoi esinitymään merkkejä, jotka viestittivät, että lapsen kohdalla kaikki ei ole OK.
Lapsi oli kirjoittanut lappusia, joissa luki “mä en kestä, jomun iskä ja äiskä eroo – mikähän mua taas vaivaa, mä olen taas oksentanut koko viikonlopun”.
Ehkä lappuset oli jätetty takoituksellisesti "hätähuutona" hänen pöydälleen.
Hänen kaveripiirissä oli monen lapsen vanhemmat eronneet, jotenka hänellä oli kosketuspintaa" erotapahtumiin, sekä huoltajuusriitoihin, joissa yleensä lapset jäivät äidille ja isä "ulkoruokintaan".
Isä huolestui tyttärensä tilasta. Eropäätöksen jälkeen lapsi totesi “tuon olen tiennyt jo kauan aikaa”.
Lapset ovat erittäin herkkiä aistimaan muutoksia kodin ilmapiirissä, mutta eivät kysele, eivätkä puhu asista, sillä lapsi jää odottamaan, “mitä tuleman pitää”.
Toisekseen lapset ja nuoret ovat “solidaarisia, eivätkä asetu jomman kumman vanhemman puolelle.
Lisäksi hänen kaveripiirissä useiden vanhemmat olivat eronneet, jotenka hänellä oli “kosketuspintaa” erotapahtumiin ja niiden siheuttamiin muutoksiin lasten ja nuorten elämässä.
Lapsen isä kysyi tyttäreltään, “mitä sinä haluat tulevalta elämältäsi?
Isä kirjasi lapsen toivomukset, josta isä teki yhteenvedon sosiaalitoimelle.
"Toivoisin, että huotajuuspäätöksessä otettaiin huomioon seuraavat toivomukseni.
Kaikki parhaat ystäväni asuvat kotikaupungissani. Muutto toiselle paikkakunnalle ja toiseen kouluun tuntuisi vaikealta.
Asumisjärjestelyt: Toivoisin, että veljeni asuisivat kanssani. Toivoisin, että uusi asunto löytyisi läheltä kouluani, tai muuten hyvien kulkuyhteyksien päässä koulustani.
Toivoisin, että saisin asua veljieni ja isäni kanssa.”.
Tytär allekirjoitti toivomuslistan.
Isä varasi ajan sosiaalitoimesta, jossa lapsi kävi yksinään keskustelemassa sosiaalityöntekijän kanssa.
Lisäksi isä varasi ajan koulun terveydenhoitajalle, jossa lapsi sai keskustella tulevasta elämänmuutoksesta. -Terveydenhoita kysi lapselta saako hän kertoa asiasta opettajalle ja luokanvalvojalla, johonka lapsi suhtautui myönteisesti.
Nämä tapaamiset viestittivät lapselle, että hänellä on opettajan ja luokanvalvojan tuki, mikäli hänen terveydentilassaan ja koulumenestyksessä on vavaittavissa jotain sellaista, jossa he voivat olla lapselle tukena.
Sosiaalitoimen päätös asumisesta ja koulusta toteutuivat lapsen toivomalla tavalla.
Tapaamisoikeuksisille ei asetettu minkäänlaisia rajoja, vaan lapset saivat tavata etävanhempaansa aina kun se sopi heidän aikatauluun, sekä pitkään välimatkaan 300 km etävanhemman luokse.
Tänä päivänä kaikilla kolmella lapsella on ammatti ja vakituinen työpaikka.
--------------
Endottomasti olen samoilla linjoilla, lasta on kuunneltava. Oma lapsi on kuitenkin vasta 3-vuotias, ja vaikka osaa kertoa paljonkin, kokonaiskuva tuskin noin nuorella on tarpeeksi hyvin viela tiedossa... Kiitos hienosta kommentistasi.
Kun erosimme poikani oli 3-vuotias . Pojan isä ei ottanut koskaan yöksi pientä poikaamme vaan toi illalla minun luo . Se johtui siitä kun lapsen isä kävi töissä yövuorossa . Joten minusta oli kiva kun olin kaikki yöt lähellä lastani .
Aina sama kysymys, miten kestää eron lapsesta.
Miksi ei koskaan kysytä miten lapsi kerstää eron vanhemmista tai toisesta????
Aina sitä mietitään ja säälitään niitä aikuisia, ja heitä ajatellaan, mutta ei koskaan lapsia.
Erosin vaimostani toistakymmentä vuotta sitten, koska hän oli löytänyt "Elimensä miehen".
Valitettavasti monen avioeron taustalla ovat e-pillerit, alkoholi, -vaihdevuodet, endometrioosi, hypoglykemia,
Jospa anaaisimme Afgaanitytön kasvot avieron kokeneelle tytöille, jotka panevat miettimään, mitä traumoja, paniikkeja lapset ja nuoret kokevat menettäessään vanhempansa sodan, tai avioeron vuoksi.
Lisää Wikipediassa.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sharbat_Gula
----------
Niin, jos ei olisi näitä aikamme perkeleitä kuten e-pillerit, vaihdevuodet ja endometrioosi, olisivat kaikki avioliitot onnellisia ja kestäisivät kunnes kuolema erottaa. On tämä hurjaa aikaa
Mitenkäs tuo astma, eikös sekin aiheuta eroja? Naapurissa ottivat eron ihottuman takia. Ja itse erosin aikanaan siitä syystä että muijalla oli diabetes. Itselläni taas oli silloin paha yskä, joten syytä oli molemmissa.
Avioeron vertaaminen sotatraumoihin on toki aivan loogista ja järkeenkäypää. Olet mun idoli, arvoisa linkittäjä. Jatka samaa rataa.
Luuletko etten ole tuota ajatellut? Luuletko todella ettei mieleeni ole tullut lainkaan lapseni hyvinvointi ja se miten ero vaikuttaa lapseen? Se on suurin huolenaiheeni, vaikka juuri tama keskustelu onkin aloitettu omien tunteideni pohjalta. Et tunne minua, et tunne tilannettani joten et voi siten sanoa tuollaista etten muka olisi miettinyt tilannetta lainkaan lapsen kannalta.
Entä sit piereskely,kyllähän sekin voi aiheuttaa eroja jos oikein paskankatkussa elää.
Noh, hienoa kuitenkin että tietää saavansa pian taas aikaa lapsensa kanssa.
Minä saan omaa 2v tyttöäni nähdä 2h kerran kuukaudessa!!!!
Mahdatko tietää olevasi onnekas äiti. Lapsellasi on isä joka tuntee vastuunsa ja haluaa nähdä lastaan. Näin ei ole kaikilla. Lapset ovat erittäin hyviä lukemaan vanhempiensa tunnetiloja jo hyvin pieninä. Kun lapsesi kasvaa, ethän halua, että hän lähtee pahoillaan isänsä luokse, koska äiti jää yksin ja on surullinen.
Mieleeni tulee oma äitini joka eli minun kauttani ja myöhemmin omien lastenlastensa kautta. Se oli tosi ahdistavaa. Teet lapsellesi palveluksen jos käytät ITSEKKÄÄSTI tulevan vapaa-aikasi. Tee jotain mukavaa josta nautit niin jaksat olla vielä parempi äiti kun lapsi tulee kotiin. Jonain päivänä joka tapauksesssa joudut päästämään sen linnun pesästään .
Hei haloo.. miten voi olla ajattelemata lastaan joka on vieraan naisen luona haukuttavana, ja olla kotona, kun semmoinen nainen vei lapsen isän perheestä ja toiselta miehen??? Ei kuule siinä olla rentoja sillon.
Lapsi tarvii isän, se on totta, mutta ei ihmistä, joka rikkoi hänen perheen.
Se sinulle vieras nainen saattaa kohdella lastasi hyvinkin mukavasti. Tuskin olisi vienyt sinulta miestä, jos liittonne olisi ollut kunnossa? Eikä hän vienyt lapselta isää, isähän huolehtii lapsesta säännöllisesti!
Yritä nyt Lissu ymmärtää, ettei jokaisessa uusperheessä asu peto-nainen. Siellä voi olla rauhallinen, hellä, empaattinen ja rakastava ihminen vastaanottamassa miehensä lapsia. Ja jokainen uusperheen äiti ei ole rikkonut toisen kotia, tai perhettä. Sitäkään et voi kieltää.
ketään ei voi viedä väkisin mistään, oma halu sai sinunkin exän aikoinaan ottamaan eron.
Aloituskirjoituksessa kerroit suurinpana huolenasi olevan ero lapsestasi eli oma ikäväsi. Et missään kohdassa maininnut "pahaa äitipuolta". Kyllä se katkeruuskin saattaa jossain kohdassa helpottaa, tosin sinun kohdallasi sitä epäilen..
Sontiaisia täällä taas. Ei mitään uutta. Älkää välittäkö !!
Nenä pystyyn ja niskasta kiinni :) muutakaan ei voi.
Ei siihen koskaan totu, mutta sen kanssa pitää pystyä ja oppia elämään, antaa lapselle täysin se aika joka on käytettävissä ja oltava onnellinen että lapsella on myös isä joka pitää yhtälailla huolta.
Ja sinä olet aikuinen ja sinun jaksettava tukea lasta positiivisella asenteella kohti tulevaisuutta. Helppoa ei tule olemaan, mutta se on aikuisen velvollisuus. Toki pitää pystyä sanomaan että itsekin on surullinen, mutta on valettava toivoa ja uskoa ja luottamusta lapseen että kaikki kääntyy parhainpäin ja edessä on hieno yhteinen tulevaisuus. Ja rakastettava, rakastettava ja rakastettava lasta ja osoitettava kuinka tärkeä tämä on ja pyrittävä normaaliin arkeen.
Omat itkut itkeskeltävä itsekseen :(
kyllä se siitä, kerta kerralta se helpottaa,
oman 3 vuotta sitten eron jälkeen, arki sujuu jo ja lapseni voi todella hyvin. Yhteinen aika on kultaakin kalliimpaa ja käytetään täysin toisillemme harrastetaan ja viihdytään perusarkielämää hyvin keskenämme. ja lapsesta on kasvanut fiksu, rehellinen ja rehti nuori aikuinen. Huonommin hän voi huonon avioliitton aikana.
Teillä on tulevaisuus edessä, luokaa siitä juuri sellainen millaiseksi sen haluat, se on uusi mahdollisuus:)
Alkuperäiselle kirjoittajalle sanoisin ensimmäisenä, että unohda nuo provoilevat kommentit tuolta välistä.
Itsellä on takana ero 2 vuoden takaa, jolloin lapseni oli 3-vuotias. Ero lapsesta vuoroviikoin oli silkkaa fyysistä ja henkistä tuskaa minulle. Ensimmäiset kuukaudet piti melkein maanisesti puuhata jotain, tehdä ylitöitä, urheilla vimmatusti. Yksin oleminen oli todella vaikeaa, kun tuntui koko ajan, että lapseni on riistetty minulta.
Toisaalta helpotti nähdä, että isän luona kaikki sujuu hyvin (vaikka omat kuopat tässäkin toki oli, koska isän oma jaksaminen oli kiikun kaakun). Meillä oli sama kuvio, että miehen toiveesta tuli ero. Itse olisin kääntänyt maat ja mannut, että olisin voinut tarjota ehjän perheen. Kaikki ei meidän parisuhteessa ollut kunnossa ja sitä myöten exäni mielestä oli "oikeutettua" aloittaa rinnakkaissuhde.
Aluksi oli todella rankkaa, kun yritti vihata ja rakastaa lapsen isää. Ja samalla harmitti vietävästi, että exän uusi onni sai viettää tuon ajan lapseni kanssa. Puoli vuotta kipuilin asian kanssa tosissaan ennen kun alkoi tulla mielenrauha.
Pitkät pätkät tässä on ollut jo normaalia ja hyvää elämää, mutta nyt on takana ensimmäinen joulu ilman lasta. Nuo 1,5 vuoden takaiset fiilikset nosti päätään voimakkaasti ja sai todella tehdä töitä, ettei muuttunut "katkeraksi eukoksi".
Eli kysymykseesi, että miten tottunut tilanteeseen. Ensin huonosti, sitten tasaantui, mutta aika ajoin vieläkin tekee pahaa. Vasta viime kesästä lähtien olen jopa oppinut nauttimaan omasta ajasta, ilman huono äiti-fiilistä.
Neuvoni on, että ole rauhassa itsekäs! Kun ottaa kaikki sellaisena kuin ne eteen tulee, niin on helpompi hyväksytä jollain tyyneydellä epämieluisammatkin asiat. Itse tein päätöksen, että en enää yritä meikata tunteitani ja ajatuksiani eron jälkeen. Toki ne voi ilmaista fiksusti, mutta pysyä totuudessa. Oman vajavaisuuden/ajatusten myöntäminen tuntui välillä Pandoran lippaalta, mutta omien tuttujen turvallisten läheisten kanssa sen sai tehdä niin ilman torpatuksi tulemisen tunnetta.
Kyllä siitä, vaikka helppoa polkua ei olekaan tarjolla! :)
Taitaa alkuperäinen kirjoittaja ollakin taas tuttumme Lissu, jonka exmiehen "naikkoset" veivät!
Paljastuu aina viestiketjuun pidentyessä, tunteet kuumenee:)
Eroissa lapset käytännössä adoptoidaan etävanhemmalta ja lapset eivät kuulu etävanhemman elämään samalla tavalla kuin lähivanhemmalla. Etäisänä voin sanoa, että lapsista luopuminen emotionaalisesti on todella tuskallista ja siihen ei totu ikinä. Etä voi yleensä vaan tavata lapsiaan. Toiset sopeutuvat tilanteeseen helpommin ja toiset eivät totu tilanteeseen koskaan. Tilanne on kumminkin äidin kannalta helpompi, koska lapset ovat vain lainassa etävanhemmalla. Isätkin ovat ihmisiä, vaikka usein heitä pidetään olentoina, joilla ei ole tunteita.... erot ovat hankalia kaikille...
Pääset ahdistuksestasi eroon kun rupeat PAS-syndrooma äidiksi ja etkä varmasti kyllästy etkä ahdistu.. ehkä. Tosin asiassa toinen puoli että lapsen etäännyttäminen tulee pian ministeriön toimesta kriminalisoiduksi. Pääset linnan juhliin aivan ilmaiseksi ja täysi ylläpito on taattu.
NIIN,kukapa tähän tottusi?????jos mukula viedään,pitää elää vain sen jutskan kanssa,syitä on monia,ei se auta,vaikk rakastat lastasi,kyll noi sossutantat tulee ja hakee sen pois,niin,vaikk ei olis syytä,kyl nää kusipäät keksii aina syyn,tutkii ja tonkii sun menneisyyden,sit ko ne löytää jotain,se on siinä,,et ole kelvollinen,kyll mä sen tiedän,mä menetin kaks ihanaa tenavaa,ja syy ol,ko mä olen ollut rauhanturvaaja,jossain golanill,se riitti,akka vain sano et mä oon hullu,se riitti,niin ehkä poltin päreeni,eikä mennyt kauankaa ko ol gestapoo ja muit tanttoja piha täynnä,en tänäpäivänäkään tiedä mis mun muksut on,saati akka,parempi niin,
mut kyll mul on kakaroitani ikävä,tää on tätä,kunp voisin tukea suaa,en epäile hetkeäkään ettetkö pystyisi elättää lapsesi,mä en koskaa ollut kellekkään paha
mä vainn suojelin lapsiani,sorry vain
Aikansa siinä menee. Puhun kokemuksen kielellä.
Asiaa helpottaa kun keksii "vapailleen" mielekästä tekemistä.
Kun totut olemaan erossa pienestä lapsestasi jo varhain, niin se helpotta sitten sielläpäässä kun lapsi itsenäistyy omilleen. Sekin on monille vanhemmille kova pala ja huolenaihe, mikä on luonnollista.
Luulisi apua löytyvän jos tahtoa sen vastaanottamiseksi löytyisi molemmilta.Monet erot olisi pystytty ratkaisemaan lasten kannalta edullisemmalla tavalla juuri kun sitä apua olisi haettu eikä lähdetty ensimmäisistä pahanolon tunteista erilleen.Mut ne on monesti ne kolmannet pyörät jotka sen kaiken katkaisee,lapsilta perheen ja vanhemmilta välit toisiinsa.
Itsellään lapsi vielä ihan pieni vauva, mies jätti kun odotin lasta. on kuitenkin isällään ainakun töiltään voi ottaa, sanoo rakastavansa lasta yli kaiken. ei voi sanoin kuvailla kuinka rankkaa tämä elämä on ilman sitä ihmistä joka halusi tämän lapsen kanssa, ettei ole jakamassa tätä meidän elämää vaan ottaa lapsen kun itselleen sopii. alan ja taidan olla tähän kaikkeen jo hyvin katkera ei vaan voi ymmärtää miksi kaikki muu on tärkeämpää kuin luoda yhdessä tällekkin lapselle onnellinen lapsuus ja elämä. Meillä oli kuitenkin todella hyvä olla yhdessä. Kun lapsi isällään olo on niin raastava, sitä en tiedä mitä hän tuntee kun on erossa lapsesta...
Nettikamerat on keksitty. Pääsee näkemään ja kuulemaan, vaikka ei koskemaan.
Käytä vapaa-aika itsekkäästi tai epäitsekkäästi. Tee yksin ollessasi sellaista, mitä et ole pystynyt tekemään, kun sinulla ei ole ollut aikaa. Tai tee niitä kotitöitä tms. jotka estävät sinua olemasta lapsesi kanssa silloin kun hän on luonasi. Silloin voit esim. leikkiä enemmän lapsesi kanssa.
Kyllä, suuri suru on, mutta totut siihen ja se lieventyy. Meillä oli lapsella tapana soitella hyvän yön puhelu sille vanhemmalle, jonka luona ei ollut. Kuvaan tuli melko pian uusi kumppani, johon voi olosuhteiden pakosta tutustua ihan kaksistaan - ei ihan huono homma ollenkaan.
Mahtavaa, että ymmärrät, että lapsi tarvitsee myös isäänsä. Älä vaan ruikuta ikävääsi lapselle, sillä hän alkaa sääliä sinua ja tuntea syyllisyyttä isän luona olostaan. Suurimman rakkauden merkki on se, että ajattelee rakastaan ja hänen parastaan enemmän kuin omaansa.
Joteskin kannattaa ehken hahmotella tällaistakin asiaa siten, että elämässä on kyse paljolti myös luopumisesta. Se ei ole sama asia kuin luovuttaminen. Ja ajatuksiaan, ja sen kautta myös tunteitaan voi koettaa ohjata itsensä kannalta hyviin asioihin. Eli keskittää ajatuksiaan niihin juttuihin, jotka omassa elämässä on hyvin; niitäkin usealta meistä kuitenkin löytyy. Eikä ainakaan vatkata huonoja fiiliksiä antavia juttuja, ja menetyksiä elämässään. Muutoin happamoittaa itseään ehken huomaamattaan vaan lisää. Helppohan näin on tietty todeta, mutta tosiasiassa ajan myötä omia ajatuksiaan oppii kyllä ohjaamaan myönteisempään suuntaan. Tietty surua ja bluesia ei kannata yrittää kokonaan torjua; ei sellaiset tuntemukset torjumalla katoa. Niin, siis itse olen mies, ja kokenut reilut 2 v sitten hippa samantyyppisiä tuntemuksia, kuin viestiketjun aloittaja.
Yrität jotenkin niellä ikävät fiilikset lapsen isää kohtaan jotta lapsi pääsee lähtemään ja palaamaan turvallisesti ilman henkistä tuskaa. Erossa oleminen pääsääntöisestä vanhemmasta on jo todella iso koettelemus noin pienelle.
Sitten nautit omasta ajastasi, elät saman tapaista elämää kuin ennen lastasi. Yrität tavallaan unohtaa hänet, vaikkei siihen todellisuudessa pysty mitenkään.
Aluksi se tuntuu aivan kamalalta. Jotenkin sitä alkaa sietämään ja siihen sietoon tottuu. Yritä ajatella että lapsella on kuitenkin hyvä olla.
Yritä pitää välinne isän kanssa siten hyvänä että pystyt soittamaan lapsellesi, se helpottaa molempia.
Kyllä se ajan kanssa menee, mutta vaatii totuttamisensa ja tilannehan on vain pakko.
Itselläni on huono tilanne, etän kanssa välit totaali poikki. Kaksi lastani viettävät isänsä luona aikaa vähän normaalia minimiä enemmän. He eivät saa soittaa koskaan kotiin, ei edes viikon lomallaan. Ikävä on kova, 2- ja 4-vuotiailla lapsilla. Etäisä puhuu todella pahaa minusta ja lähimmäisistämme ja ilmeisesti kurittaa lapsia kovastikin. Tilanne on sinänsä henkisesti aika raastavaa lapsille, yritän silti kaikkeni että lähtisivät isänsä luokse hyvillä mielin. Välillä huutavat kurkku suorana etteivät halua mennä enää ikinä ja nuorempi kääntyy ovella ja juoksee karkuun.
Ehkä tämä meidän tilanteemme antaa sinulle vähän enemmän voimia, näinkin voisi tilanne olla. Se ei ole hyväksi kenellekään, etenkään niille pienille lapsille.
Voimia. Keksi aluksi paljon tekemistä. Tee pitkä lista kaikista töistä mitä teet sillä aikaa kun lapsi on poissa. Loppujen lopuksi huomaat että rakkautesi lapseen vain kasvaa koska osaat nauttia hänen läsnäolostaan aivan toisella tapaa.
Järkyttävää etteivät saa edes soittaa. 2-vuotias on herkässä iässä ja voi häiriintyä erossa äidistä. Myös 4-vuotias tarvitsee äitiä. Mikä oikeus isällä on puhua pahaa. Jos kurittaa lapsia kovastikin, sun pitää ottaa yhteys lastensuojeluun... jos olet varma siitä. Miten annat pahoinpidellä lapsiasi? Mitä siellä tapahtuu. Yksityisetsivätoimisto voisi kai auttaa myös, jos todisteita etsit.
"Etäisä puhuu todella pahaa minusta ja lähimmäisistämme ja ilmeisesti kurittaa lapsia kovastikin."
Lapsia ei saa kurittaa "kovastikin".
todisteita todellakin tarvitsen kun sen h....un kanssa lähden painimaan, muutoin saan syytteitä niskaani.
mutta jos pienikin todistus asiasta on niin ilmoituksen teen välittömästi.
meinasin juuri että taidanpa soitella tuosta yhteyden kokonaan katkaisemisesta sossuun.
tilanne on aika paha
Huolikin riittää. Muut ihmiset voivat etsivä todisteita, asiantuntijat. Ja jos jollain lähipiirissä sama huoli, pyydä heitä tekemään lastensuojelulimoitus, ei tarvitse tehdä nimellä. Sitten asiaa aletaan tutkimaan.
Se on totta että lapsi tarvitsee äitiään koko ajan. Toki isääkin. Mutta varsinkin hyvää äitiä. Ei ole luonnollista olla erossa. Jos asuisi lähekkäin asiaa olisi helppo säätää eri suuntaan ja jos isä joustaisi myös. Toivottavasti tulevaisuudessa asiat ovat paremmin lapsilla...
Hyväksy asiat, joita ei voi muuttaa ja elä omaa elämääsi.
Ei menneisyydessä, ei tulevaisuudessä, vaan tässä ja nyt.
Yhteiskuntamme "tuulimyllyjä" ja "norsunluutorneja" vastaan ei kannta taitella.
Se on tuhaa rahan, ajan ja energian hukkaamista.
Kyllä se lapsi vanhan sanonan mukaan on lainaa vain.
Et voi elää vain lapsesi kautta.
Eihän lapsesta erossa tarvi olla. Menet lapsen mukaan ex miehen luokse. Ei äitiä voi sysätä sivuun samoin kuin lapset.
On ollut tuskaa olla erossa lapsesta. Näen lasta vain 11 pvää kk:dessa. Lisäksi lapseni on alkanut neljän vuoden jälkeen uudestaan itkemään eroa vanhemmistaan. Hänelläkin on ikävä perhettä. Taustalla ehkä ajoittain pelkoa että t. Vanh. Muuttaa uuden kanssa yhteen mutta pääasiassa lapsella on ikävä toisen luona toista vanhempaa. Surullista
En tiedää. Kerro kun keksit... Erosin lasten isästä kolme vuotta sitten. Lapset olivat vielä ihan pieniä. Ovat isällään 6pv joka toinen viikko. Se on yhä ja edelleen mulle ihan tuskaa.
Yritän pitää itseni kiireisenä. Harrastan, katson leffoja, nukun tarpeksi, tapaan ystäviä... Mutta ei se auta. Pienemmästä jouduin eroon niin, että olin vielä ollut hoitovapaalla, kun yhtäkkiä hän olikin jo päiviä poissa. Sitä ennen pisin aika erossa tytöstä oli ollut kerran 4 tuntia... Muutos oli raju. Niin minulle kuin tytöllekin. Ja tietysti myös vähän vanhemmalle pojalle.
No, lapset ovat hyvin tottuneet. Eivät osaa edes ajatella enää, että me vanhemmat ollaan joskus oltu samassa kodissa. Exälläni on uusi vaimo ja elämä on mennyt eteenpäin.
Seurustelin välillä itsekin. Tuona aikana huomasin, että oli helpompaa, tavallaan. Kun oli seuraa ja puuhaa paljon. Mutta toisaalta jäin roikkumaan siihen ei niin kovin kummoiseen suhteeseen liian pitkäksi aikaa, koska en vaan halunnut olla yksin.
No, nyt olen yksin. Ja lapsiani kaipaan tuhat kertaa enemmän kuin mitään miestä. Ihanne tilanteessa ei olis koskaan tarvinnut erota. Mutta liitto lasten isän kanssa oli kaamea. Vanhempina olemme molemmat hyviä, mutta parina hirvittävä. Parempi siis näin. Ehkä tähän itsekin joskusn tottuu.
Entäs kun PA-syndrooma exä, estää toistuvasti jo kohta 7 vuotiaan lapsen puheluita? Että joutuu oikeudestä isä hakemaan päätöksen, jotta saisi 18-20 välillä lapsillee soittaa? Isän maksamaan gsm-puhelimeen. Jota sopimusta tämä lähivanhempien eliitti-äiti on jo rikkonut yli 60 kertaa puoleen vuoteen.
Haukkuu lasten isää kaikille. Tekee 15 tai yli perätöntä ilmiantoa lapsten isästä? Pitää lapsia 2 ja 6v tarhassa aina 10h tai yli! Kaikki harrastukset ja oikea elämä loppui siihen, kun tämä yksi päätti tyhjentää lasten ja kodin tilit ja lähteä aiheetta espoon turvakotiin 26.1.2012 klo 13.40. Ihan täältä Tuusulasta asti. Ihan kuin ei olisi muuta paikkaa ollut? Ja lasten isä vielä olisi äidille asunnon Tuusulasta hommannut ja auton alle. Ei kelvannut. Vaan evakkoon moneksi kuukaudeksi mummulaan, jossa lapset pelkäävät ja äiti itse dokaamaan Hgin yöhön heti. Pyytäen vielä lisää rahaa lasten isältä. Vain tälläistä voi tapahtua Suomessa ja selvitä siitä lastensuojelun Pirujen avulla. Isä on automaattisesti Suomessa paha. Siittäjäksi ja maksajaksi kelpaa kyllä, mutta mihinkään muuhun ei. Hyvä sossu, Suomen oikeusjärjestelmä Järvenpäästä ja suomaalainen väki! Olette todella onnistuneita! Mutta mites ne syyttömät lapset, jotka kumpaakin vanhempaa rakastaa? Niistäkö viis vai?
Onko se niin, kun toinen vain päättää että se on tässä niin se on.
Miksi ei voida käydä vaikka 2v terapioissa jne psykologeilla, kun se lapsi kerran
hankittu niin ei sitä tosta vaan hankita eli jotain on ollut takaraivossa.
Vai onko nykyään FB tykkäys ja sit en tykkääkkään ja lapsi kärsii ? tietenkin vanhemmat?
Minkälaiset lapset tekee lapsia HÄH
Tuomiotaan odottava rakastava, mutta valmis terapiaan ja mahd. lääkitykseen
t: Taustansa takia äkkipikainen suhde->2v poika 3,5v aviossa ja 16v yhdessä
Nyt tuomittavana rakastava isä :( ainoa mitä halusin "perhe"