vaihdoin tässä työpaikkaa,kun ajattelin,että voisin kehittyä työssäni edelleen ja saisin uusia vivahteita elämääni...ja toden totta niitä sainkin..ihan väsymykseen asti...kyllä kotihoito työskentely on aivan erilaista näiden kahden kunnan välillä...ja hullumpaan kuntaa muutin..voi mua!;))paikkoja on 10 päivässä...aamuruuhka on kamala...asiaskäynnit hoituu 15-20 min....mulla itselle ainakin jää paska maku suuhun ja luulenpa, ettei se vanhuskaan ole palveluun tyytyväinen...paperi-ja tietokone töitä olisi kamalasti...pitäis tehdä hoitosuunnitelmaa,tilastoida, merkitä asiakkaan luona vietetty aika koneelle ylös...ihan älyttömästi jakaa lääkkeitä...ja sitä ja tota...kunnon ohjeistukset asioista puuttuu..kun kysyy jotain, vastaus on työkavereilta en mä tiiä...tuntuu kuin niin tyhjän päällä roikkusin...ja luulin olevani ammattilainen tällä alalla (24v.kokemus takana),mutta mikään ei riitä...sijaisia ei ole...muutama päivä sitten menin työpaikalle itku kurkussa ja sanoin,että onks tänne pakko tulla...pitäis varmaan hakea sairaslomaa,mutta eihän sitä voi,kun on koeajalla ja uusi...eikä halua myöntää...kiitos,kun sain purkautua..kiitos!
hullun hommaa
entinen lähihoitaja?
1101
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Koeta jaksaa.. itse olen sh ja väsyin tohon rumbaan ja hakeuduin lääkäriin. Tästä alkoikin kierre, josta hyppääminen tuntuu tosi vaikealle.
Minut otettiin aikoinaan osastohoitoon, koska olen niin sairas.. hetken päästä totesin kotilomien olevan kiinni siitä suostunko aloittamaan neuroleptilääkityksen. Kaksi viikkoa jaksoin taistella vastaan, sen jälkeen annoin periksi. Halusin vain kotiin, en ollut hullu vain työn uuvuttama onneton sielu.
Muutaman kuukauden söin neuroleptiä (seroquel) valtavalla annoksella, kunnes väsyin väsyneenä oloon ja lääkkeiden tuomaan kemialliseen höpöhöpö ahdistusoloon. Lääkärille kun kerroin olostani hän määräsi vielä rinnalle toisen neuroleptin. Onneksi en koskaan aloittanut toista neuroleptiä, salaa lopetin ensimmäisenkin syömisen.
Nyt tässä kohta kaksi kuukautta ilman tukevaa päätä sumentavaa lääkitystä.. muisti on palannut takaisin, samoin tunteet, mutta ahdistus jäi. Tuon ahdistuksen kanssa minun on opittava elämään tai muutoin en nouse täältä koskaan.
Onneksi sairausloma on kesälle 2013 saakka, voin ihan rauhassa levätä ja toipua. Helvatan vaikeaa tämä on, mutta periksi en anna (vaikka mieleni toisinaan tekee)
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että älä koskaan missään vaiheessa vain mene keskustelemään tai apua hakemaan pahaanoloosi. Apua ei ainakaan kunnalliselta puolelta saa, merkintä tulee vain papereihin, että olet heikko tai vähintäänkin hullu.
Psykiatrian mielettömyyden huomasin viime lääkärireissulla (labrakokeiden tuloksia olin kuuntelemassa ja saikkua hakemassa) minun kilpirauhasen vajaatoiminta tila oli psykiatrin mielestä hypomaniaa ja tähän sain Deprakinen lääkkeen, en Thyroxin lääkettä.
voimia sinulle ja koeta jaksaa