Tämä oli isät palstalla

Vanhana vitsinä puhutaan aina naisen biologisesta kellosta, ehkä siinä on kuitenkin jotain perääkin! Itselläni loppui vauvakuumeet oman esikoisen jälkeen,eikä tämä tarkoita ettenkö olisi nauttinut vauva-ajasta. Lapsi oli pienenäkin varsinainen aurinko (ja on toki sitä edelleen). Itseasiassa nautin erittäin paljon tuosta ajasta ja olin siinäkin mielessä etuoikeutettu, että saatoin olla haluamani ajan kotona). Omalla kohdallani se yksi lapsi riitti tyydyttämään hoivailun tarpeeni.

Ehkä mieheni on tullut tämän asian kanssa vähän jälkijunassa ja siksi olenkin joskus miettinyt, tuliko hän isäksi liian aikaisin(?). En tarkoita, etteikö hän hoitaisi isän tehtäväänsä hienosti ja harrastaisi lapsen kanssa jne. Kuitenkin jotenkin tuntuu, että isän roolin ottaminen ei ollut hänelle yhtä helppoa ja luontevaa, kuin äidin rooli minulle. (tässä vaiheessa, joku lisää keskusteluun lätinät biologiasta jne.). Mutta luulen, että kuitenkin kyse oli siitä, että ehkä hän olisi halunnut "turvata" muut asiat (asuntovelka, työ) ennen lasta paremmin. Onhan monella miehellä sisäsyntyinen tarve antaa perheelleen parastaan, mikä joillakin miehillä heijastuu liialliseen työn tekoon... Nähdään, että materiaalinen hyvinvointi on tärkeämpää kuin tunneilmasto kotona. Vaikka jokainen tietää ihan maalaisjärjellä tai kasvatuspsykologian perustein, että turvallisuuden tunne on lapselle tärkein. Ehkä äiti ajattelee (ja kokee) perheen tilanteen turvalliseksi lapselle, mutta isä ei koe samoin, kun voi olla stressiä (velat, työpaineet). Isällä on monesti valtava tarve kantaa vastuu koko perheen hyvinvoinnista (liikaakin). Tämä ristiriita ei ehkä tunnu vakavasti otettavalta, mutta..

Mistäkö tämän tiedän? Siitä, että meillä maailman ihanin lapsukainen joutui todistamaan vanhempiensa eron. Jälkeenpäin ajatellen se toisen vastaus vauvakysymykseen: "Oletko nyt ihan varma?", ei ollutkaan 100 prosenttisesti: "Kyllä"... Vaan olisi pitänyt nähdä myös rivien välistä, se suoranainen pelko ottaa lapsen kokoinen vastuu.

Joten sinä mies, joka yhtään emmit lapsikysymystä: Odota vielä! Vaikka rakastaisit puolisoasi miten paljon tahansa, mutta jokin asia tuntuu vain jotenkin epämääräisesti vaivaavan, niin älä tee lapsia "naisen mieliksi". Lapset ansaitsevat molemmat vanhemmat, jotka ovat 100 % valmiita vanhemmiksi.

Kannattaa miettiä esim. jos työhön liittyy sellaisia tekijöitä, jotka vievät voimavarojasi kohtuuttomasti... Ei stressiä ainakaan paranna pieni nyytti, joka voi huutaa yötäpäivää pahimmillaan. Toki on myös vauvoja, jotka nukkuvat yöt läpeensä jo pienestä pitäen... Silti kaikki pienet ihmistaimet vaativat ennen kaikkea aikaa ja panostusta molemmilta vanhemmiltaan. Sen suloisimmankin aurinkovauvan kanssa voi olla välillä tosi väsynyt (mutta silti onnellinen!).

Ei äiti voi ryhtyä isäksi tai isä äidiksi lapselle. Siihen tarvitaan molempia (enkä tarkoita, että yksinhuoltajat olisivat jotenkin toisarvoisia kasvattajia. Heillä on varmasti ollut perustellut syyt kasvattaa lapsiaan muualla kuin biologisten vanhempien muodostamassa ydinperheessä) tai ainakin siihen tulisi antaa lapselle mahdollisuus!!! Lapselta ei kysytä haluaako hän syntyä tänne vai ei. Ja kuitenkin hänen tulee elää sitä elämää mihin hän on syntynyt, kunnes hän on riittävän iso valitakseen itse elämänsä suunnan.

Joten hatun nosto kaikille niille tuleville äideille ja isille, jotka miettivät vanhemmuuden aloitusajankohtaa.

ps. omalla kohdalla äitiys oli helppoa ja luontevaa (olin halunnut omaa lasta jo yli 13 vuotta ennen äitiyttä), sekä olin myös ollut lapsenvahtina rasavilleillekin, joten tiesin mitä on edessä. Silti se ei riittänyt, kun toinen osapuoli ei ollut yhtä valmis. Joten vastaavia "turhia" eroja välttääksenne ODOTTAKAA, että molemmista OIKEASTI tuntuu siltä, että lapsi/lapsia saa tulla.

Jälkiviisaus tyhmin "viisaus"!!!

ps2. rakastaa voi vielä eron jälkeenkin, mutta silloin asiat ovat jo kehittyneet pisteeseen, josta ei tunnu olevan