tilanteeni on tämä, eli olen raskaana rv 30. minulla on ihana ja rakastava poikaystävä. Aluksi kun raskaus tuli ilmi, hänellä oli kova alkujärkytys, että tuliko lapsi liian aikasin ja miten sopeutuu jnejne. mut nyt on luvannu olla tukenani kaikessa ja elämme perheenä, minä hän ja lapsi. ja olemme nyt puhuneet että ne oli vaan niitä alkujuttuja kun sanoiettä ei tiedä miten sopeutuu ja nyt hän on kuitenki hyvin sopeutumassa lapseen, varmaan varmemmin kuin minä itse. Ja minua on välillä ahdistanut se että jos hän hylkääkin minut sitten lapsen synnyttyä, vaikka hyvin selvästi on sanonu että haluaa jakaa elmänsä minun kanssa ja lapsen. Turhaa ahdistusta siis minulta. Miten sen saisi loppumaan. Onko kellään muulla ollut vastaavaa tilannetta?
ahdistaa
-90
4182
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
meil on siis kaikin puolin mahtava ja onnellinen parisuhde kyllä.
Kun lapset tehdään periaatteella, että mitä vain voi parisuhteessa tapahtua lasta ei silti hylätä tiedät vastauksen.
Mieti pareja joilla toista osapuolta ei ole syystä tai toisesta. Melko heppoista tehdä lapsi luottaen ikuiseen parisuhteeseen, kun pitäisi kyetä luottamaan itseensä ikuisesti vanhempana ja lapsen tukiverkkona tapahtui melkein mitä tahansa aikuisille osapuolille, joka vaikeuttaa vanhemman olotilaa.
Lapsi tulisi olla silti aina prioriteetti numero yksi.
Tää palsta on kyllä ihan ihmeellinen lyttäyspalsta. :/
En ole ollut varsinaisesti tilanteessasi, mutta itse pelkäsin kyllä ensimmäisen raskauden aikana, ettei mieheni kiintyisi lapseen. Tämä johtu siitä, että raskausaikana hän ei ollut minusta juuri kiinnostunut vauvasta. Häntä ei mm. kiinnostanut kokeilla vauvan liikkeitä vatsan päältä ja itse koin sen loukkaavana. Kun meidän esikoinen syntyi, oli se kyllä rakkautta ensisilmäyksellä. Mieheni on aivan mahtava isä, paljon parempi kuin olisin voinut toivoa, nyt jo kolmelle lapselle. Vauva tulee konkreettiseksi miehelle vasta synnyttyään. En olisi sinusta huolissaan, vaikka ymmärrän ettei sille mitään voi. Mitä jos puhuisit asiasta miehesi kanssa?
Tuo on ihan normaalia pelkoa ja ns. ahdistusta. Jos hän sinua rakastaa ja haluaa olla perhe niin kyllä hän rinnallesi jää. Tosin ikävä kyllä nyky yhteiskunnassa kun eroamista ei katsota pahalla ja ihmisillä "niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin" ei sisällöltään mitään merkitse niin helpommin ihmiset pikku vastoinkäymisen myötä toisensa jättää.
TOSIN mammahormoonit kanssa tuovat tuota lisää raskauteen että tuntuu epävarmalta monikin asia "kuinka minä pärjään äitinä", "olenko sittenkään tähän valmis", "mitä jos jäänkin lapsen kanssa yksin"... yms.
Kävi miten kävi niin aivan varmasti tulet pärjäämään joko yksin tai perheenä.
Itse olen 30v ja minusta tulee kesällä yh ensimmäisen lapseni synnyttyä mutta tämä on minulle tietoinen valinta enkä epäröi hetkeäkään. Meitä on monenlaisiä synnyttäjiä, äitejä jne. Voimia ja onnea pian syntyvän lapsen johdosta =)