Olen 16-vuotias, 169 cm pitkä tyttö ja sain tänäjouluna ikimuistoisen lahjan; puntari näytti aamulla 29.9 kg. Alle 30!? Anoreksiani kehräsi mielihyvästä, itse olen lähinnä kauhuissani.
Pelkäsin eilen kuolevani, kun päässäni sumeni ja äänet ympäriltäni vaimenivat, oksetti, pyörrytti, huimasi, särki helvetillisesti päätä... Sain sen loppumaan ottamalla tupla-annokset kaliumia, magnesiumia ja rautaa, en ole ihan varma minkä puutteesta oli kyse, mutta ilmeisesti jonkun noista.
Olen hoidon piirissä, mutta se on valitettavan kehno. Lääkärikäyntejä on hyvin harvakseltaan, enkä koe psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa käytyjä keskusteluja kovinkaan tehokkaaksi hoitomuodoksi. Valehtelen monesta asiasta hoitohenkilökunnalleni, sillä en koe sitä luotettavaksi. Olen ollut joitakin kuukausia osastohoidossa, mutta se todettiin kohdallani huonoksi hoitomuodoksi, sillä painonlaskuni kiihtyi ja paranemismotivaationi laski.
Olen aika lailla jo pohjalla, enkä usko, että voin laihtua enää paljoakaan kuolematta. En kuitenkaan haluaisi kuolla vielä, en todellakaan! Kysynkin siis, onko minun mahdollista selvitä tästä sairaudesta omin voimin? Oikeastaan en ole aivan yksin, sillä perheeni on minulle suuri voimavara, mutten heillekkään kykene avautumaan kaikesta.
Kuulen, kuinka äitini valmistelee keittiössä joulupäivällistä. Voi kumpa olisinkin tänä vuonna niin vahva, että kykenisin ottamaan ruokaa riittävästi ja syömään kaikkia lemppareitani ilman kauheaa ahdistusta kaloreista, lihomisesta, hiilihydraateista ja rasvasta.
Onko täällä ketään, joka on löytänyt itsestään tarpeeksi voimaa ja motivaatiota nousemaan anoreksian suosta? Miten se onnistuu? Miten minä vältän kuoleman, joka jo tuntuu odottelevan nurkan takana joulupukin sijaan?
Pelkäsin eilen kuolevani, kun päässäni sumeni ja äänet ympäriltäni vaimenivat, oksetti, pyörrytti, huimasi, särki helvetillisesti päätä... Sain sen loppumaan ottamalla tupla-annokset kaliumia, magnesiumia ja rautaa, en ole ihan varma minkä puutteesta oli kyse, mutta ilmeisesti jonkun noista.
Olen hoidon piirissä, mutta se on valitettavan kehno. Lääkärikäyntejä on hyvin harvakseltaan, enkä koe psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa käytyjä keskusteluja kovinkaan tehokkaaksi hoitomuodoksi. Valehtelen monesta asiasta hoitohenkilökunnalleni, sillä en koe sitä luotettavaksi. Olen ollut joitakin kuukausia osastohoidossa, mutta se todettiin kohdallani huonoksi hoitomuodoksi, sillä painonlaskuni kiihtyi ja paranemismotivaationi laski.
Olen aika lailla jo pohjalla, enkä usko, että voin laihtua enää paljoakaan kuolematta. En kuitenkaan haluaisi kuolla vielä, en todellakaan! Kysynkin siis, onko minun mahdollista selvitä tästä sairaudesta omin voimin? Oikeastaan en ole aivan yksin, sillä perheeni on minulle suuri voimavara, mutten heillekkään kykene avautumaan kaikesta.
Kuulen, kuinka äitini valmistelee keittiössä joulupäivällistä. Voi kumpa olisinkin tänä vuonna niin vahva, että kykenisin ottamaan ruokaa riittävästi ja syömään kaikkia lemppareitani ilman kauheaa ahdistusta kaloreista, lihomisesta, hiilihydraateista ja rasvasta.
Onko täällä ketään, joka on löytänyt itsestään tarpeeksi voimaa ja motivaatiota nousemaan anoreksian suosta? Miten se onnistuu? Miten minä vältän kuoleman, joka jo tuntuu odottelevan nurkan takana joulupukin sijaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
http://www.mando.se/en/our-treatment/the-mandometer-method/1.aspx
klinikoita myös ruotsissa! jos tuo ei auta niin ei sitten mikään. luin juuri Marianne Käckon "ta livet av mig, mamma" kirjan, jossa kirjaiijan tytär loppujen lopuksi viimein parani huddingessa tuolla periaatteella.
itselläni taas on maailman ihanin isä, joka auttoi minut ylös anoreksiani ollessaan pahimmillaan... ekalla kerralla uhkaamalla myyvänsä rakkaan hevoseni jos en lihoisi, tokalla kerralla sai minut haluamaan paranemista.
tsemppiä
Ja hei tuli vielä mieleen:
Tuolla mandometer -klinikoilla lienee sellainen "periaate", että anoreksia johtuu liiasta liikunnasta laihdutuksesta (tai nämä ovat siis riskitekijöitä); nälkiintyminen "herättää anan".
Ana kieltää sinua syömästä. Mutta anan voi voittaa syömällä.
Tämä ei ole helppoa. Mutta minä onnistuin siinä. "Minä päätän", sanoin joka kerta, kun jotakin olin suuhuni pistämässä. Ahdisti ja muuta, mutta tiesin sen johtuvan siitä saattanan demonista päässäni. Sehän ei minua määräisi. Joten kun nälkiintymistila korjaantui, katosi ana päästäni.
Jos olet tarpeeksi vahva, voitat Anan ja syöt. Suosittelen silti avun hakemista; muiden tuella on suuri merkitys. Saatat tarvita miljoonia vakuutteluja siitä, että "voit syödä".
Mandoklinikkaan koittaa saada yhteys - en halua mainostaa, mutta kuulemani mukaan erittäin hyviä.
Ps. jo se että sinulla on "sairausvietti" on tosi hyvä juttu! Mahtavampaa on se, että haluat parantua. Voimiavoimiavoimia
Hei, Milla!
Rukoile apua, Jumala auttaa ja antaa voimia
Kuulostaa oikeasti hirveen vakavalta ja kauhealta tuo tilanne mihin oot joutunu. Itekkin "taistelen" tätä vastaan, mutta mulla ei todellakaan hätää ole kun Painoindeksikin korkea (16,4) vielä ja rasvaa löytyy. Tää nyt sai kuitenkin ajattelemaan.. Tosin vain hetkeksi koska nyt en taaskaan halua syödä. Voimia sinulle Milla!
Eiköhän tuolla bmillä kannata mennä suoraan ensiapuun ja laittaa ravintoa letkuilla. Kannattaa pyytää jos saisit maksusitoomuksen johonkin oikeasti hyödylliseen hoitopaikkaan kunten kokkolan tai helsingin syömishäiriöklinikalle. Siellä ne osaavat auttaa oikeasti.. Kokemusta on kokkolasta...
Kannatan hesan ja kokkolan yksityisiä. ihan huippupaikkoja,molemmissa oon ollut. Tällä hetkellä parantunut. :)
Tsemppiä!!!