Musta vaan on tuntunut jonkin aikaa, että ois parempi, jos en olis ollut olemassa. Itsemurhaa olen suunnitellut aina joskus kahden vuoden aikana, mutta tällä kertaa tuntuu vaan, että suurmmalle osalle ihmisistä olisi parempi, ettei minua olisi enää. Tää johtuu siitä, että mua yritetään pakottaa vaihtaan lukiota sairauden vuoksi, vaikka olen jo solminut ystävyyssuhteita ym. Että vähän alle kaksi kuukautta ontuntunut tältä. Selväähän on, etten voi ees jatkaa lukiota jos nää tunteet jatkuu. Mutta kun oon ihan liian älykäs lopettaan koulun...
Oon toivonut jo kauan, ettei ihmisten tarvitsisi nähdä mua, koska oon vaan niin masentunut, että varmaan kaikki tietää. Oon aina hiljaa, koska en vaan pysty sanoon järkeviä asioita. Sitten jossain vaiheessa on pakko puhua jotain, ettei ala itkeen. Hei arvatkaa hävettääkö...
Tää on alkanu siitä, että mua on kiusattu koulussa, kiusaajia on ollut oppilaista rehtoreihin. Ei kukaan haluu hyväksyä mua, ei edes omat ajatukset. Vaikka oonkin liian fiksu, kaunis ja herkkä ikinä satuttamaan, haen kipua kuin yöperhonen joka haluaa ehdottomasti kärventyä hehkulampussa uudelleen ja uudelleen. Meen aina välillä aika sekasin, koska ajatukset onnistuu selittään mulle, ettei kukaan mua rakasta, ei oo tulevaisuutta, vittuako siitä että oon hyvä ihminen kun kerran vaan niin harva sen tietää ym. Itketän ihmisiä. Selitän ystäville itsemurhasta. Itken. Huudan. Upotan kynsiä ihoon.
Oon ollut liian sairas fyysisesti koulun suhteen, mutta nyt pitäisi alkaa kiriä muita kiinni, vaikka mut halutaan vain pois koulusta. Ei kukaan välitä. Oon liian masentunu, hävettää liikaa, alan itkeen jos kaivan koulukirjat edes esiin. Menin sanoon yhdelle ihmiselle mun koulussa, että tykkään siitä. Mä en enää tunnista kaikkia tunteita, huomasin kauan sen jälkeen, että ällötän sitä ihmistä pelkällä olemassaolollani ja se oli ainoa syy, miksi tykkäsin. Että siivet palais. En voi enää mennä kouluun, koska en tuu jaksaan tehä yhtään mitään. Enkä voi vaihtaa, koska epäsosialisoituisin satavarmasti vielä enemmän.
Jäljelle jää vaihtoehdot 1. Parannu. tai 2. Tapa ittes. Ja haluisin, että joku kertois keinoja päästä tästä... Siis muita kuin Raamattu, psykologit ja lääkkeet. Kaikki kokeiltu paitsi lääkkeet, ja niihin en tässä iässä halua koukuttua. Mitä mä teen? Oon päättäny elää ja rakastaa itteeni sata kertaa. Mut hävettää olla olemassa. Hävettää, ettei kukaan nää muuta kuin tän. Mussa on niin paljon muutakin. Mut ei oikein voi mitään sekoilulleen, kun aivossa jyllää sellaset kemikaalit, että päätä särkee, on antanu tän mennä liian pitkälle ja vaan ite pahentaa tilannettaan. Koska ei osaa muutakaan. Periaatteessa pakko kuolla, kun ei jaksa maailmaa eikä kestä olla ittensä.
Sori, jos on kirjoitusvirheitä. Tiiän, kuinka ärsyttäviä ne on, mutta en jaksanut tarkistaa. Haluun, että joku kertois, että miten ikinä selviän...
PS. Tää kaikki on totta, vaikka auktoriteettiuskoiset ei varmaan suostu uskoon :(
Oon toivonut jo kauan, ettei ihmisten tarvitsisi nähdä mua, koska oon vaan niin masentunut, että varmaan kaikki tietää. Oon aina hiljaa, koska en vaan pysty sanoon järkeviä asioita. Sitten jossain vaiheessa on pakko puhua jotain, ettei ala itkeen. Hei arvatkaa hävettääkö...
Tää on alkanu siitä, että mua on kiusattu koulussa, kiusaajia on ollut oppilaista rehtoreihin. Ei kukaan haluu hyväksyä mua, ei edes omat ajatukset. Vaikka oonkin liian fiksu, kaunis ja herkkä ikinä satuttamaan, haen kipua kuin yöperhonen joka haluaa ehdottomasti kärventyä hehkulampussa uudelleen ja uudelleen. Meen aina välillä aika sekasin, koska ajatukset onnistuu selittään mulle, ettei kukaan mua rakasta, ei oo tulevaisuutta, vittuako siitä että oon hyvä ihminen kun kerran vaan niin harva sen tietää ym. Itketän ihmisiä. Selitän ystäville itsemurhasta. Itken. Huudan. Upotan kynsiä ihoon.
Oon ollut liian sairas fyysisesti koulun suhteen, mutta nyt pitäisi alkaa kiriä muita kiinni, vaikka mut halutaan vain pois koulusta. Ei kukaan välitä. Oon liian masentunu, hävettää liikaa, alan itkeen jos kaivan koulukirjat edes esiin. Menin sanoon yhdelle ihmiselle mun koulussa, että tykkään siitä. Mä en enää tunnista kaikkia tunteita, huomasin kauan sen jälkeen, että ällötän sitä ihmistä pelkällä olemassaolollani ja se oli ainoa syy, miksi tykkäsin. Että siivet palais. En voi enää mennä kouluun, koska en tuu jaksaan tehä yhtään mitään. Enkä voi vaihtaa, koska epäsosialisoituisin satavarmasti vielä enemmän.
Jäljelle jää vaihtoehdot 1. Parannu. tai 2. Tapa ittes. Ja haluisin, että joku kertois keinoja päästä tästä... Siis muita kuin Raamattu, psykologit ja lääkkeet. Kaikki kokeiltu paitsi lääkkeet, ja niihin en tässä iässä halua koukuttua. Mitä mä teen? Oon päättäny elää ja rakastaa itteeni sata kertaa. Mut hävettää olla olemassa. Hävettää, ettei kukaan nää muuta kuin tän. Mussa on niin paljon muutakin. Mut ei oikein voi mitään sekoilulleen, kun aivossa jyllää sellaset kemikaalit, että päätä särkee, on antanu tän mennä liian pitkälle ja vaan ite pahentaa tilannettaan. Koska ei osaa muutakaan. Periaatteessa pakko kuolla, kun ei jaksa maailmaa eikä kestä olla ittensä.
Sori, jos on kirjoitusvirheitä. Tiiän, kuinka ärsyttäviä ne on, mutta en jaksanut tarkistaa. Haluun, että joku kertois, että miten ikinä selviän...
PS. Tää kaikki on totta, vaikka auktoriteettiuskoiset ei varmaan suostu uskoon :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et oo yksin tunteidesi kanssa ,ainakaan silloin kun ilmaiset ne. Sua rakastetaan ja tuut huomaamaan sen.
Terapia voisi olla helpottava keino.
Moikka,
muakin on kiusattu aikasta paljon, ja olen ajatelut sun tavoin samoin..
Tuntuu ettei ees tähän nyt jaksa kirjoittaa...
Mutta voin laittaa sulle meiliä.
Joo, siis oon vielä elossa... En oo uskaltanu lukea viestiäni ollenkaan kirjoittamisen jälkeen. Kiusaaminen on todella toimivaa juuri siksi, että kiusaaja saa kohtelunsa tuntumaan oikealta toimintatavalta. Eli rehtorini kohtelee minua aika kamalalla tavalla ja hänen takanaan on sitten joukko muita virkamiehiä ja rehtoreita jotka ovat kaikki samaa mieltä asiasta: minut pitä vain pakottaa katoamaan. Nyt sitten taas alan heräämään siihen asiaan, että en ehkä kirjoittanut ihan vaan tyhmyyksiä :S
Nykyinen tilanne: Mikään ei ole muuttunut vaikka kuinka yritän löytää oikeuksia (jotka on laista poistettu ja joita ei kunnioiteta), olen kaksi jaksoa jäljessä koulun käynnissä ja jäämässä luokalleni, koska mua halutaan rangaista suuni avaamisesta:/ En jaksa koskea koulukirjoihin, vieläkään. Yritän vaan selvitä. Käytännössä mua on pyydetty lähtemään minne tahansa muualle, moneen otteeseen. Paikkaa jonne voisin mennä ei ole olemassa. Etälukio on niin syrjäytynyt suunnitelma, etten oikein sitä haluaisi. Mysteerisyys loppuu tähän: mulla on siis aika paha homeallergia, kroppa täynnä myrkkyjä joita se ei jaksa poistaa ja masennusta, kun joka suunnasta tulee että kaikki mitä mulle tehdään on täysin oikein.
Tää oli kirjoitettu jouluaattona, koska mun joulu oli aika ihmeellinen. Rehtori oli just ilmoittanut, ettei aio suostua mihinkään. Silti piti lähteä kotiin jouluksi vaikkei mulla oikein ollut fiiliksiä ja kaiken kruunasi vanhempien riita juuri ennen syömistä ja lahjojen avausta. Että oli ihanaa joo. Ite olin sen verran omissa ajatuksissani, että luulin itse henkisesti satuttaneeni äitiäni vaikka isähän sen teki.
Kiitos ihanista vastauksista. Olen tämän jo sanonut: olen terapiasta samaa mieltä kuin Jani-Petteri :) "Kaks ihmistä kävelee huoneeseen, toinen höpishee ja toinen ottaa rrrahat." Mutta toi on vaan mun mielipide, eikä varmaan ole se ainoa oikea. Mulla on trauma koulupsykologista, joka välttämättä halusi minua juttelemaan, mutta joka heti ovesta tultuani sanoi, ettei asiani kuulu hänelle, koska hänen tehtävänsä on ohjata ihmisiä eteenpäin. Ilmeisesti pikkukaupungin lukioon pois IB:ltä jos valittaa.
nkpgs1: Jos haluat, niin kiitos todella paljon. Sähkäri on [email protected] Mutta koska tässä on mennyt kuukausi, tajuan hyvin vaikket ikinä enää kävisi tällä palstalla. Anteeksi, että kesti niin pitkään.