Sain kesällä 2012 kolmen viikon osastojakson jälkeen bipo II diagnoosin. Tuolloin olin vakavan masennuksen syövereissä, enkä todellakaan ajatellut mitään diagnooseja tai niiden haittavaikutuksia elämääni. Päämääräni oli saada vain lepoa ja sairauslomaa (talouden turvaaminen)
Minä luotin lääkäriini, uskoin hänen vilpittömästi ajattelevan parastani. Vielä tuolloinkin kun silmät kirkkaina katsoi minua ja vannoi, ettei Seroquel Prolong ole zombilääke. Vakuutteli minulle että ko lääke on markkinoiden paras mielialalääke.
Aloitin heinäkuussa -12 lääkkeen käytön, annos alkuun 400mg/vrk. Henkinen tilani vain paheni, psykiatri tulkitsi tämän niin, että lääkettä piti saada lisää... kohta annokseni olikin 1,2g/vrk. Olin aivan toisella planeetalla, en jaksanut kuin nukkua. Vuorokaudessa olin hereillä 2-3 tuntia ja tuona aikana olin niin väsynyt, saamaton, voimaton, haluton, muistini katosi, uutiset tai päivän puheenaiheet eivät jääneet mieleeni, kaikki toiminta piti päässä suunnitella ennen varsinaista suoritusta (esim nosta sukka lattialta). Tästä kerroin psykiatrille, joka kombinoi toisen neuroleptin rinnalle. Tätä en koskaan onneksi aloittanut, vaikka lääkäri niin luuli. Olin syksyllä Seroquelin vuoksi sekaisin, en ymmärtänyt enää mistään mitään enkä välittänytkään ymmärtää.
Psykiatri tuijotteli vain manuaalia 2-suuntaisesta ja vaati vielä Deprakinen aloittamista neuroleptien rinnalle. (tässä vaiheessa olin kotona ja lääkäri määräili puhelimitse lisää lääkettä näkemättä minua)
Minäpä tein aivan päinvastoin, vierotin itseni seroquelista kuukauden aikana irti. Rankka homma, mutta kannatti.
Nyt olen ollut 9 viikkoa ilman lääkkeitä ja herännyt tähän päivään... mitä minulle tapahtui? Menin hakemaan apua vaikeaan masennukseen, minulle lätkäistiin bipo II dg aika hepposin perustein (olen työnarkomaani) siihen rankka lääkitys.
Minulta meni ½ vuotta elämästäni hukkaa, kadotin tunteeni, kadotin muistini, menetin työpaikkani ja elän Kelan päivärahoilla. Lääkäri vielä vaati vaihtamaan ammattia, koska suurin osa 2-suuntaisista opiskelee diagnoosin saamisen jälkeen uuden ammatin. (siis uusi ammatti vain sen vuoksi, koska manuaali kehoittaa niin?) Vaihtoehdoksi antoi työkyvyttömyyseläkkeen.
Parahillaan elän ilman minkäänlaista lääkitystä, koska katson voivani näin paremmin. Olen edelleen masentunut, mutta luotan siihen, että aika parantaa haavat. Kotona olen viihtynyt masennuksen vuoksi oikein hyvin, ei ole toiminoissani ollut viitteitä kaksisuuntaisesta.. vaikka kuinka olen yrittänyt samastua 2-suuntaisiin, en löydä sieltä muita itseeni istuvia kohtia kuin vähäunisuus/työnteko ja masennus.
Millaiset jäljet päähäni mahtoi seroquel 4 kuukauden aikana tehdä? Toivunko koskaan entiselleni? Lisäksi olisin halunnut tietää miksei lääkäri ottanut kantaa poikkeaviin kilpirauhasarvoihini? Miten uskallan rakentaa enää elämääni ennalleen? Minut peloiteltiin tämän sairauden suhteen ihan hermoheikoksi.. mm en saa enää harrastaa liikuntaa, en kuunnella musiikkia, en saa siivota kotona --> voivat viedä minut maaniseen tilaan. Kaikki tämä tuntui seroquel pöllyssä järkevälle neuvolle; nyt pään ollessa lääkevapaa huomaan neuvon olevan aivan utopiaa. (vrt musiikkiterapia, tuskin musankuuntelu laukaisee mitään manioita)
Olen umpikujassa, en tiedä mitä uskallan tehdä? Saanko etsiä töitä? Vai voivatko viranomaiset estää työntekoni? Toisaalta minulla on vielä 6kk sairausloma edessa, taidan nauttia sen loppuun ja rauhoittaa pääni kaikesta tästä paskasta.
Pelottaa kaikki, en tiedä mitä tehdä. Jos olisin viinaanmenevä olisin tarttunut pulloon jo ajat sitten. Mutta kun en ole koskaan ollut kunnolla humalassa.
Minä luotin lääkäriini, uskoin hänen vilpittömästi ajattelevan parastani. Vielä tuolloinkin kun silmät kirkkaina katsoi minua ja vannoi, ettei Seroquel Prolong ole zombilääke. Vakuutteli minulle että ko lääke on markkinoiden paras mielialalääke.
Aloitin heinäkuussa -12 lääkkeen käytön, annos alkuun 400mg/vrk. Henkinen tilani vain paheni, psykiatri tulkitsi tämän niin, että lääkettä piti saada lisää... kohta annokseni olikin 1,2g/vrk. Olin aivan toisella planeetalla, en jaksanut kuin nukkua. Vuorokaudessa olin hereillä 2-3 tuntia ja tuona aikana olin niin väsynyt, saamaton, voimaton, haluton, muistini katosi, uutiset tai päivän puheenaiheet eivät jääneet mieleeni, kaikki toiminta piti päässä suunnitella ennen varsinaista suoritusta (esim nosta sukka lattialta). Tästä kerroin psykiatrille, joka kombinoi toisen neuroleptin rinnalle. Tätä en koskaan onneksi aloittanut, vaikka lääkäri niin luuli. Olin syksyllä Seroquelin vuoksi sekaisin, en ymmärtänyt enää mistään mitään enkä välittänytkään ymmärtää.
Psykiatri tuijotteli vain manuaalia 2-suuntaisesta ja vaati vielä Deprakinen aloittamista neuroleptien rinnalle. (tässä vaiheessa olin kotona ja lääkäri määräili puhelimitse lisää lääkettä näkemättä minua)
Minäpä tein aivan päinvastoin, vierotin itseni seroquelista kuukauden aikana irti. Rankka homma, mutta kannatti.
Nyt olen ollut 9 viikkoa ilman lääkkeitä ja herännyt tähän päivään... mitä minulle tapahtui? Menin hakemaan apua vaikeaan masennukseen, minulle lätkäistiin bipo II dg aika hepposin perustein (olen työnarkomaani) siihen rankka lääkitys.
Minulta meni ½ vuotta elämästäni hukkaa, kadotin tunteeni, kadotin muistini, menetin työpaikkani ja elän Kelan päivärahoilla. Lääkäri vielä vaati vaihtamaan ammattia, koska suurin osa 2-suuntaisista opiskelee diagnoosin saamisen jälkeen uuden ammatin. (siis uusi ammatti vain sen vuoksi, koska manuaali kehoittaa niin?) Vaihtoehdoksi antoi työkyvyttömyyseläkkeen.
Parahillaan elän ilman minkäänlaista lääkitystä, koska katson voivani näin paremmin. Olen edelleen masentunut, mutta luotan siihen, että aika parantaa haavat. Kotona olen viihtynyt masennuksen vuoksi oikein hyvin, ei ole toiminoissani ollut viitteitä kaksisuuntaisesta.. vaikka kuinka olen yrittänyt samastua 2-suuntaisiin, en löydä sieltä muita itseeni istuvia kohtia kuin vähäunisuus/työnteko ja masennus.
Millaiset jäljet päähäni mahtoi seroquel 4 kuukauden aikana tehdä? Toivunko koskaan entiselleni? Lisäksi olisin halunnut tietää miksei lääkäri ottanut kantaa poikkeaviin kilpirauhasarvoihini? Miten uskallan rakentaa enää elämääni ennalleen? Minut peloiteltiin tämän sairauden suhteen ihan hermoheikoksi.. mm en saa enää harrastaa liikuntaa, en kuunnella musiikkia, en saa siivota kotona --> voivat viedä minut maaniseen tilaan. Kaikki tämä tuntui seroquel pöllyssä järkevälle neuvolle; nyt pään ollessa lääkevapaa huomaan neuvon olevan aivan utopiaa. (vrt musiikkiterapia, tuskin musankuuntelu laukaisee mitään manioita)
Olen umpikujassa, en tiedä mitä uskallan tehdä? Saanko etsiä töitä? Vai voivatko viranomaiset estää työntekoni? Toisaalta minulla on vielä 6kk sairausloma edessa, taidan nauttia sen loppuun ja rauhoittaa pääni kaikesta tästä paskasta.
Pelottaa kaikki, en tiedä mitä tehdä. Jos olisin viinaanmenevä olisin tarttunut pulloon jo ajat sitten. Mutta kun en ole koskaan ollut kunnolla humalassa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Johan olet törmännyt asiattomaan lääkäriin, joita kyllä valitettavasti löytyy vähän turhankin paljon....
Bipo diagnoosia ei kyllä yleensä voi tehdä jollei ole ollut selkeää maanista tai hypomaanista jaksoa. Pelkkä masis on kyllä selkeästi eri asia ja hoito myös erilaista...
Tosi oudolta lääkkeeltä kuulostaa seroquel masiksen hoitoon samoin kuin deprakine. Eivät ole mitään zombie lääkkeitä silloin kun sopivat ko. ihmiselle, mutta väärässä tarkoituksessa ja sellaisella jolle eivät sovi voi seuraus olla kyllä melkoinen koomatila... Ei ole tainnut lääkäri nyt oikein olla perillä siitä mitä hoitaa ja miten. Jokainen vielä sen verran erilainen yksilö ettei mitään sairautta voi hoitaa vaan hoitosuosituksia lukemalla ja niiden mukaan toimimalla...
Itsellä tosin myös kokemusta että dumpattiin sairaalassa ihan täyteen lääkkeitä ja kun olo paheni niin ei kun lisää lääkettä. Pois päästyäni etsin käsiini toisen lääkärin ja jopas alkoi uusilla lääkkeillä olo parantumaan ja on sellaisena pitkään jo pysynytkin.
Jos mahdollista niin kannattaisi varmaan etsiä toinen lääkäri jostain niin saisit ehkä hieman asiallisempaa tietoa ja hoitoa jos sitä vielä masennuksen tms. vuoksi tarvitset. Tuskimpa lääkkeet mitään pysyvää vahinkoa ovat pään sisällä tehneet, kuitenkin samoja lääkkeitä syövät monet isoillakin annoksilla ja vuodesta toiseen ilman suurempia haittoja...
Niin ja loppuun voi todeta että bipot voi opiskella, tehdä työtä ja elää aivan kuten muutkin, eikä kukaan viranomainen sitä tule estämään :)
Musiikinkuuntelua, siivoamista tai urheilua ei myöskään ole tullut itseltä tai muilta bipoilta kukaan kieltämään. Musiikki voi kyllä nostaa kierroksia, mutta harvoin yksistään maniaa laukaisee...
Oma vointi se on mikä on seurattava ja toimittava sen mukaan.
Alkon käyttö ja liika valvominen on ainoat mitä itsellä pitää rajoittaa ettei lähde kierrokset päälle, mutta muuten elän aivan normaalia elämää mitä muutkin vaikka löytyy 1 tyypin bipo.
Ei kannata turhia stressata :)
Heips, kuten kirjoittaja edellä jo totes niin ehkäpä tuon lääkärin lupakirja kandeis tarkastaa... Bipon toteamiseen kun tarvitaan yleensä pitkä aika, kerrasta tehty diagnoosi on yhtä tyhjän kanssa. Ja noi mainitsemasi annosmäärät tuollaisella diagnoosilla on silkkaa hulluutta.
Omalta kohdaltani voin todeta että seroquel on mulla toiminut, ikävä alun haittavaikutus oli mulla 2 viikon väsymys, lihasheikkous jakso mutta se katosi ja sen jälkeen ei haittavaikutuksia ole ollut. Mutta viellä tuohon diagnoosiin, en tiedä missä kaupungissa asut mutta suosittelisin menemään terveyskeskukseen ja kerrot avoimesti kaikesta, eli myös sekoiluista , tunteista jne. Jos lääkäri on yhtään ammattitaitoinen niin tästä pitäisi seurata lähete psykiatriselle puolelle jossa tehdään todella kattavia testejä ja kyselyitä jotta varmistutaan siitä että kyseessä tosiaan on bipo. Seroquelia ei tulis käyttää vain kun sitä todella tarvitsee. Esim omassa tapauksessani se hillinnyt pahimmat huiput ja laskut.
Jotenki v**tuttaa suon puolesta et törmäsit tollaseen puoskariin. Tsemppiä sulle ja toivottavasti löydät oikean tien :)