Olen nuori ja kummallakin puolen suvussani on ilmennyt dementiaa. Olen seurannut isovanhampieni sairautta useita vuosia ja nähnyt kuinka rankkaa se on vanhemmilleni. Alzheimerin tauti on periytyvä ja koska sitä on esiintynyt paljon suvussani, uskon vahvasti että sitä tulen sairastamaan itsekin. Mietin, miltä tuntuu olla dementoitunut, onko mielen päällä jatkuva huoli arkipäivän asioista, vai vallitseeko mielessä autuas olo ja tunteeko elävänsä täydellisessä maailmassa, kuten jostain luin?
Miltä tuntuu olla dementoitunut
AjatusMatkaaja
669
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä tiedän miltä dementoituminen tuntuu.. minulle syötettiin usean kuukauden ajan seroquel lääkettä isolla annoksella turhaan.
Olin väsynyt, pelokas, mikään ei kiinnostanut, ei pystynyt keskittymään mihinkään ja päässä oli helvatanmoinen sekasotku.
Yhdellä sanalla sanottuna olo oli kaaosmainen.
Uskoisin, että se, millainen olo silloin on, vaihtelee yksilöllisesti sen mukaan, millainen potilaan persoona on ja millainen on hänen elämänhistoriansa.
Oma isovanhempani sairastaa myös Alzheimeria.
Älä alistu siihen ajatukseen, että se on sinunkin vääjäämätön kohtalosi. Toki riski siihen on suurempi, mutta siihen voi myös itse vaikuttaa ainakin jonkin verran. Kannattaa pitää itsestään huolta niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Oikea ravinto, liikunta, sosiaaliset suhteet ja henkiset virikkeet ovat tärkeitä. Erilaiset rasvahapot vaikuttavat aivojen terveyteen. Itse olen ruvennut syömään säännöllisesti kalaöljyä ja erilaisia pähkinöitä juuri tämän takia. Samoin teen säännöllisesti ristikoita, sudokuja ja kryptoja.
PAHALTA
Niin kauan voi olla kivaa kunnes alkaa unohtamaan tärkeitä asioita, kuten kotiavaimet ja kellonajan.
Muuten lienee mukavaa unohtaa kaikki ikävät asiat ja elää pelkästään hetkessä jossa elää.
Meinaat ettei unohda myös hyviä asioita?
Niinpä. Yhtä hyvin ne hyvät asiat voivat unohtua ja voi juuttua johonkin ikävään muistikuvaan. Vaikea sanoa. Järkyttävä kohtalo se silti on. Oma minuus periaatteessa häviää. Koen, että olen jo menettänyt isovanhempani, vaikka hän on yhä elossa. Ei hän tunnista lapsiaan, lapsenlapsiaan. Elämä on hänelle varmasti kaoottista, koska joka päivä saa ihmetellä, missä on, kuka on tuo ihminen, joka minulle puhuu jne. Pidemmälle edetessä sairaus vie kielelliset kyvyt yhä pahemmin, sanojen merkitys unohtuu. Yhteys muuhun maailmaan katkeaa. Todella toivon, että tuolta kohtalolta saan itse välttyä ja voisin elää terveenä vielä vanhana.