Mulla on sellanen ongelma, että oon ollu rakastunut yhteen ihmiseen jotain 5 vuotta ja tiedän melko varmasti, etten tuu saamaan häneltä vastakaikua tunteilleni. Siitä huolimatta mun on hirveen vaikeeta unohtaa sitä.
Mä oon yrittäny olla muitten kanssa, mut aina ne suhteet päättyy sen takia, että en osaa rakastaa, kun sitä yhtä ihmistä. Mun elämä suorastaan perustuu sille ihmiselle !! ( vaikka muut ei sitä tiedä )
Jotkut selittää, että aika auttaa tällasissa, mut ei se mitään auta. Tekee vaan pahemman olon.
Kaikki kiltit ihmisetkin tekee pahan olon, kun ite ei pysty antamaan mitään takasin niille.
Ei riitä voimat sellaseen.
Mitä mun pitäs tän asian kaa tehdä ? Mennä psykiatrille ?
Tätä tahtia mä varmaan rakennan temppelin joku päivä sille mun pakkomielteelle...
Mä oon yrittäny olla muitten kanssa, mut aina ne suhteet päättyy sen takia, että en osaa rakastaa, kun sitä yhtä ihmistä. Mun elämä suorastaan perustuu sille ihmiselle !! ( vaikka muut ei sitä tiedä )
Jotkut selittää, että aika auttaa tällasissa, mut ei se mitään auta. Tekee vaan pahemman olon.
Kaikki kiltit ihmisetkin tekee pahan olon, kun ite ei pysty antamaan mitään takasin niille.
Ei riitä voimat sellaseen.
Mitä mun pitäs tän asian kaa tehdä ? Mennä psykiatrille ?
Tätä tahtia mä varmaan rakennan temppelin joku päivä sille mun pakkomielteelle...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itselläni on samansuuntainen ongelma.
Olen muutaman kerran ollut mailinvaihto-"suhteessa" tytön kanssa, mutta aina ne ovat loppuneet -hänen aloitteestaan, milloin pian milloin vähän myöhemmin...
Eli kukaan ei kestä minua kovin pitkään edes meilikaverina saati sitten seurustelusuhteeseen asti .
Ehkä olen liian "hyökkäävä" luonne,kun haluan kirjoitella mahdollisimman tiuhaan tahtiin muuten tulee pelkotila , että olen tahtomattani suututtanut hänet.
Ilmeisesti sitoudun toiseen ihmiseen "liian nopeasti" ja ajaudun johonkin läheisriippuvuuden tapaiseen olotilaan.
Että sellasta, toivottavasti tämä edes pikkasen parantaa oloasi.
Että kohtalotovereitakin on.
Paitsi että olen nainen ja jostain syystä luulen,
että yritit kirjoittaa jonkun toisen puolesta...
Kirjoittaminen useasti ei mielestäni kuvaa hyökkäävyyttä, vaan yritystä saada selvitystä tai rakentaa jotain ymmärrystä tai kirjoittaa kirjoittamisen ilosta. Jos ei saa vastausta aikoihin, niin totta kai luulee suututtaneensa tahtomattaan, suurin osa luulee niin. Se luulo menee joskus ohikin, sekään ei ole pysyvä tunnetila. Sitoutuminen on pitkä prosessi, ihastuminen on lyhyt. Rakastuminen on näistä pahin! Läheisriippuvuutta on lähes jokaisessa.
On olemassa myös meilikavereita, jotka mielellään vastaanottavat viestejä! Ja niitä, jotka itsekin mielellään kirjoittavat. Joskus lopettaa toinen, joskus itse. Joskus ei lopeteta aikoihin.
En kyllä kirjoittanut kenenkään toisen puolesta vaan ihan omakohtaisesta kokemuksesta, mutta toki jokainen voi uskotella itselleen asiaa, kuin asiaa ihan miltä kantilta tahansa vain itse haluaa.
Asian käsitteleminen on sitäpaitsi "helpompaa", siten:)
tuntuu et sairastaisin jotain parantumatonta sairautta, johon eivät mitkään antibiootit tai pillerit auta...
Ihan kuin ex olisi jokin huume, joka saa elintoimintoni aktivoitua ja jaksan taas vaikka mitä. Ollessani ilman kärsin vieroitusoireita. Ja silti en varsinaisesti ole mikään läheisriippuvainen, koska ymmärsin lähteä pois toimimattomasta suhteesta.
Aivan! Kärsin kun puhun hänen kanssaan koska tiedän etten häntä enää itselleni saa ja kun hän kertoo naisjutuistaan, se sattuu. Mutta jollen näe häntä ollenkaan, vieroitusoireet ovat järkyttävät... eli en pääse hänestä ollenkaan eroon jos haluan "pysyä hengissä" ja jotenkin virkeänä. Tämä on ensimmäinen ja ainoa ihminen johon olen 25 vuoteen mennessä rakastunut ja kuvittelin aina että rakkaus olisi jotain ihanaa! Hah! Alan toivoa että tämä kokemus olisi voinut jäädä väliin. Tätä ennen pystyin normaalisti seurustelemaan muiden kanssa koska en odottanut suhteelta kovin paljon enkä tiennyt rakkaudesta. Nyt kukaan ei edes tee vaikutusta minuun koska hän on aina mielessäni. Toivoton tilanne. 2 vuotta jo takana tällaista eikä parantumisen merkkejä näkyvissä. Huume tosiaankin.
Sama täällä..5vuotta erosta..silti kaipaan..
Älkää nyt hyvät miehet (tai naiset) tuollasta vaan sanoko!! Oon odotellu et koska oma olo alkais helpottaa, mut ei ainakaan vielä mitään sen suuntaista. Ero oli huhtikuussa ja tuntuu etten oo sen jälkeen saanu ees "normaalisti hengitettyä". Mutta, että 5 VUOTTA!
armoa.
Minäpä kerroin kantani (pehmeästi) ja otin rehelliset pakit. Näin jälkikäteen ajateltuna itseni ylittämisen riemu ja se että kerrankin sain sanoa mitä sydämelläni oli, voitti toivon menetyksen tunteen puhtaasti 1-0. Tiedänpähän nyt varmasti että hän ei minusta perusta. No onpahan ainakin helpompi häneen suhtautua jos joskus taas kohtaamme. Huomasin ainakin että ihminen se toinen on siinä missä itsekin.
Monta vuotta olin kuvitellut että katseidemme kohdatessa hänkin olisi huomannut minut. Ei olisi pitänyt kuvitella vaan tehdä peliliikkeitä samantien, mitä en kuitenkaa tehnyt sillä hän ei ollut tiettävästi vapaana. Ja kyllä minä sellaista "ilmestystä" pelkäsin..voi luoja.
Mutta hyvä näin. Looseri on se joka ei tee mitään itsensä eteen. Ottakaa oppia!!
Niin minunkin pitäisi tehdä kysyä suoraan mitä hän minusta haluaa, antaa välillä tulla lähelle ja siten vetäytyy. Tiedän hänen olevan naimisissa se tekee tästä vielä vaikeamman, en koskaan suunitellut rakastuvani naimisissa olevaan mut tunteilleen ei voi mitään. Hänelle tämä on yhtä vaikeaa koska hänen avioliittonsa ei ole kunnossa. mitä teen
Muillakin näyttää olevan samansuuntasia ongelmia ilman ratkaisua...=/
Kaikkein pahinta tällasessa tilanteessa on se avuttomuus, kun ei pysty tekemään mitään poistaakseen sen häiritsevän asian elämästä. Kaikki asiat tuntuu menevän vaan hukkaan...hengittäminen, syöminen, eläminen yleensä.
Joka päivä, kun lähtee ulos asunnostaan, niin pelkää näkevänsä sen henkilön jossain ( hän tietää mun tunteista ).
Toisaalta ainoo syy, miks lähtee ulos asunnostaan on se, että JOS törmäisi siihen henkilöön jossain ja näkis sen edes vilaukselta.
Kaikki muut ihmiset on vaan taustaa, jolla ei oo oikeestaan mitään merkitystä mun elämässä...tuntuu kauheen kiittämättömältä, kun tietää, että ne ihmiset yrittää kuitenkin parhaansa mukaan olla kivoja sua kohtaan.
Rakkaus on pahempaa, kun syöpä. Syövästä sentään voi parantua...
mie eläny jo 10v rakastuneena samaan ihmiseen.
hän ei edes välttämättä tiedä mitään koko asiasta
Kuitenkin tapaamme vähänväliä ,olemme ns.puolituttuja. Eläminen siinä kuvitelmassa,jotta jonain päivänä tapahtuu ihme,
pitää tän arkirutiinin jotenkin siedettävänä.hölmön hommaa tää,mutta olen addikti...
Kenties kysymys on lopulta siitä, että sitä KUITENKIN toivoo saavansa jossain vaiheessa vastakaikua. Niin kauan toivoo, kun uskoo toivolla olevan jotain mahdollisuuksia :/Entäs jos kohteesi sanoisi & käyttäytyisi täysin varmasti niin, ettei mahiksia sinulla ole? Jos hän tekisi asiat täysin selviksi?
Minä olin polvillani yli neljä vuotta erään ihmisen edessä. Olin niin ihastuksissani, että taisin nolata itseni monta kertaa, vaikka hän torjui minut. Hän on edelleen ainoa ihminen, jonka vuoksi olin valmis tietoisesti nolaamaan itseni..en edes välittänyt seurauksista. But now I do..Lopulta hän löysi toisen (edelleen onnellisesti yhdessä) ja nyt en enää ymmärrä mitä ihmettä hänessä näin, ja miksi en tajunnut luopua toivosta - sitä ei nimittäin koskaan ollut. Mutta eihän sydän ajattele järjellä!