Olen n. 10 viikolla raskaana ja minua on alkanut ahdistaa ihan kamalasti... Raskaus ei tullut yllätyksenä, koska olimme puhuneet mieheni kanssa aika pitkään lapsen hankkimisesta ja olimme jättäneet ehkäisyn väliin. Eka neuvolakäynti on takana ja ultra tulossa pian. Olen miettinyt kauhean paljon, kuinka selviäisimme lapsen kanssa. Mieheni on ihan 100 % tyytyväinen tilanteeseen ja tukee minua paljon, mutta silti minulla on epävarma olo. Olimme suunnitelleet hankkivamme lapsen suht ajoissa (olen 23v.), koska mielestämme mielummin aiemmin kuin vasta 30 vuotiaana.
Minua ahdistaa todella paljon! En ole vielä kertonut perheelleni raskaudesta ja se taitaa pelottaa minua tässä ehkä eniten. Mutta minua myös mietityttää, että en ole yhtään innoissani muiden tuttujen vauvoista tai en ole vauvan nähdessäni "Voi kuinka söpö!". Olenko kamala ihminen, kun minua ahdistaa? Tiedän, että monet yrittävät vuosia saada lapsia ja minä vain valitan ahdistustani.
Minua ahdistaa todella paljon! En ole vielä kertonut perheelleni raskaudesta ja se taitaa pelottaa minua tässä ehkä eniten. Mutta minua myös mietityttää, että en ole yhtään innoissani muiden tuttujen vauvoista tai en ole vauvan nähdessäni "Voi kuinka söpö!". Olenko kamala ihminen, kun minua ahdistaa? Tiedän, että monet yrittävät vuosia saada lapsia ja minä vain valitan ahdistustani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ahdistus ja muutenkin pelonsekaiset ajatukset sekä mitä erikoisemmat painajaisunet kuuluvat raskauteen, tämä on siis aivan normaalia ja kehosi tapa valmistaa sinua henkisesti tulevaan :)
Toki voit silti puhua rohkeasti ajatuksistasi myös neuvolassa, luultavasti saat saman vastauksen :)
Kun lapsi syntyy, herää sinussa äidinvaisto, ja lapsen hoito käy luonnostaan. Alkukankeutta saattaa esiintyä (kuten suurimmalla osalla esikoisen saavista) jos ei ole aikaisempaa kokemusta lapsista, mutta sekin helpottaa kyllä ja asiat alkavat nopeasti rullaamaan omalla painollaan.
Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa hoitaa omaa lastaan, äitejä on yhtämonta erilaista kuin on lapsiakin, jokainen hoitaa niinkuin parhaaksi näkee.
Textistäsi saan kuitenkin käsityksen, että kavereillasi on jo lapsia joten tukea ja neuvoja saat varmasti tarvittaessa äitiyden alku taipaleella :)
ei muutakuin tsemppiä tulevaan, kyllä te pärjäätte :)
voi kuule..:) Kun odotin ensimmäistäni 2005 menin aivan shokkiin aluksi!! Ajan kanssa helpotti ja olen ollut maailman onnellisin pojastani !!
Nyt 8-vuotta myöhemmin suunniteltu (PITKÄÄN ODOTETTU) raskaus etenee viikolla kymmenen..
on ollut aivan hirveät pahoinvoinnit,väsymykset,turvotukset jne..jne..
Ja olen pahimillaam jopa "toivonnut" keskenmenoa, että olo helpottaa!!!
Lisäksi olen aina ajatellut, että minulle riittää yksi lapsi..niin nyt toisen raskauden kohdalla miettii kaikkea outoa: voinko rakastaa toistakin yhtäpaljon?? olen jopa mustasukkainen poikani puolesta, kun tulee "toinen" huomioo viemään!!!
hölmöä, noloa ja ennenkaikkea AHDISTAVAA kun mielen valtaa tälläiset ajatukset..MUTTA olen vahvasti sitä mieltä. että kai ne kuuluu asiaan ja itse ainakin aion avautua tästä neuvolassa..
kerroin siskolle ja jo hänen ymmärtävä asenne vei puolet "taakasta" pois!
Suosittelen rohkaisemaan mielen ja kertomaan vanhemmille! Todennäköisesti saat heiltä täyden tuen ja olokin sitten sen myötä helpottaa,kun tulevien isovanhempien "intoilu" ruupeaa näkymään:)
Tsemppiä jokatapauksessa!!
Kuulostaa ihan tavalliselta alkuraskauden "panikoinnilta". Kyllä se siitä menee ohi, haet neuvolasta tukea asiaan jos koet tarvitsevasi sitä. Oma lapsi on ihan eri juttu kuin muiden lapset. Itse inhoan toisten ihmisten huonosti käyttäytyviä kakaroita, joille ei ole ollenkaan opetettu käytöstapoja. Mutta omansa kanssa jaksaa ihan eri tavalla. Onneksi olkoon, ja tsemppiä raskauden kanssa.
minulla myös tuttua panikointia.
Muistan ensimmäistä odottellasi purskahtaneeni kerran lohduttomaan itkuun keittiön lattialle, mieheni tulossa hädissään kyselemään mikä on, niin ulisin vain että "miten osaan olla äiti, kun en osaa edes appelsiiniä kuoria!" :D