Dg. Dystymia, muita sairastuneita, miten selviätte arjesta? elämä tuntuu turhalle ja raskaalle :( masennuslääkkeet ja terapia ei auta, takana jo 5v lääkkeitä ja 1v terapiaa :(
Dystymia, muita?
Auttakaaaq
10419
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Takana 20 v lääkkeitä ja pitkä terapia, mikään ei auttanut.
miten jaksat ja selviät arjesta? onko sinulla hyvä tukiverkko ja pystytkö tekemään töitä? en ole pystynyt työelämään kuuteen vuoteen ja olo on väsynyt ja toivoton.
En jaksakaan, selviän juuri ja juuri jokapäiväisistä askareista. Tukiverkostoa ei ole, ei myöskään läheisten tukea koska välit heihin ovat poikki. Yksi ystävä vielä toistaiseksi jäljellä ja koira joka on auttanut pysymään elämässä kiinni.
Olen ollut 10 vuotta eläkkeellä masennuksen vuoksi. En ole vielä keksinyt kuinka tätä olotilaa voisi helpottaa. Pahinta on se kun ei huvita mikään, täydellinen motivaation puute, mikään ei tunnu miltään, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Lääkkeitä olen kokeillut vuosien mittaan laidasta laitaan.
Voimia sinulle!
olen ollut masentunut 7-8 vuotta. uskon kärsiväni dystymiasta, mutta mitenkään virallisesti sitä ei ole diagnosoitu. en kykene työskentelemään ja muutenkin arkiaskareetkin välillä tuottavat suuria vaikeuksia. oloni on yleensä melko tasaisen surkea, ahdistunut, surullinne, väsynyt. en edes muista, miltä "normaali" olotila tuntuu, olen niin turtunut jatkuvaan tuskaan. ajattelen kymmeniä kertoja päivän aikaan että haluaisin vain kuolla, tämä hyvänä päivänä. huonoina en muuta ajattelekaan.
suunnittelin melko vakavasti tekeväni itsemurhan nyt kun juhlapyhät ovat ohi. vietettyäni joulun perheeni kanssa en kuitenkaan enää kehtaa tappaa itseäni. minulla on ihan hyvä perhe enkä heille halua aiheuttaa surua. vaikka elossa olenkin heille taakkana.
en tiedä, miten jaksan elää enää yhtään vuotta. uudenvuoden juhliminen ei innosta kun tiedän, että samaa paskaa tämäkin vuosi tulee olemaan. lääkkeistä ei apua eikä terapiasta. lääkkeitä varmaan tulen kokeilemaan vielä uusia merkkejä. en tiedä. olen antanut lähes täysin periksi.
lääkärit eivät osaa hoitaa vaikeaa eikä varsinkaan kroonista masennusta. osaavat "hoitaa" ainoastaan ihmisiä jotka eivät edes ole oikeasti siis kliinisesti masentuneita. heille pillerit ja placebo ja yhtäkkiä ovat "parantuneet" - me joilla on oikeasti masennus niminen sairaus jäämme ilman toivoa.
kiitos kun vastasille, samanlaiset tuntemukset, en jaksaisi edes käydä pakollisilla ruokaostoksilla, ahdistaa ihmistenkohtaaminen (sos.fobiaa myös siis), ystäviä en jaksa tapailla, eikä kukaan enää soitakaan koska olen eristynyt kavereistakin :(
en usko enää että pillerit auttavat, terapiakaan ei auta, elämä vaikuttaa pitkälle ja ankealle kun tästä ei parane koskaan vaikka mitä apua yritetään :( itken yksin ja jään taas makaamaan sänkyyni. eikä mitään keinoja enää parantua?
voimia!
Kiitokset tärkeän aiheen aloittajalle aloituksesta.
Älä luovuta koskaan, jostain löytyy vielä apua, tukea, ymmärrystä.
Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kirjoittelemisiin täällä, tässä ketjussa, aina kun siltä tuntuu.
15 vuotta takana ilman lääkkeitä tai muuta apua mutta nyt alkaa tulla rajaa vastaan. Perhekin kärsii tästä
Minä myös koen että lapsena kun muut olivat kaikesta tosi innoissaan, minä olin vain lievästi kiinnostunut. Nuorena aikuisena kun muut ikäiseni olivat innoissaan ja täynnä tulevaisuudenuskoa, minulta alkoi kiinnostus kaikkeen kadota. Nyt lähellä neljääkymmentä, kun muut ikäiseni jaksavat vielä tasaista arkea pienine onnenhetkineen, minä olen täysin valmis lähtemään täältä enkä koe kiinnostusta tai mielihyvää enää missään tilanteessa.
Suuntaus on siis sama kuin muillakin, mutta laahaan jatkuvasti asteikon alarajalla. Koen että elämää tämä on haitannut jo 15 vuotta. Takana lukemattomia lääkkeitä ja vuosia terapiaa. Mistään ei apua. Tuntuu että näen tämän maailman eri tavalla kuin muut ja terapeuttien puheet tuntuvat olevan jossakin kaukana. Aivan kuin puhuisimme eri kieltä.
Olen äärimmäisen kyyninen ja pessimistinen ihminen. Viime vuosina olen taantunut aivan kuin pieneksi lapseksi ja haluaisin vaan päästä kaikista vaatimuksista. Välillä haaveilen jopa vakavasta sairaudesta, jotta minun annettaisiin olla vaatimuksilta rauhassa. Olen kertakaikkisen loppu.
Kyllä tuon täytyy olla kivaa, ei sitä muuten vuosia viitsi tehdä.
"Kyllä tuon täytyy olla kivaa, ei sitä muuten vuosia viitsi tehdä."
Tuossa olikin loistava tokaisu jota tulen tästä lähin käyttämään kaikkien pitkäaikaissairaiden kohdalla. "Kovat on sinullakin kivut tuon reuman kanssa mutta täytyy sen kumminkin hauskaa olla kun olet vuosikausia viitsinyt sen kanssa köpötellä menemään."
Masennustakin ikävämpi sairaus tuo tyhmyys.