Puolisoni ilmoitti jouluaattoaamuna, että hän muuttaa pois. Tuli ihan puskista. Olemme jo elämää nähneitä ihmisiä ja yhteistä taivaltakin takana rapiat toista vuosikymmentä. Suurempia kriisejä ja kolhuja ei ole ollut, itse asiassa on mennyt ihan hyvin.
Veti ihan sanattomaksi. Halusin tietysti selitystä, miksi, miksi... Mitä olen tehnyt väärin, mitä jättänyt tekemättä, miten tilanne on korjattavissa. No, suomalainen mieshän ei puhu, ei. Hyytävä hiljaisuus!
Puolisoni sai aivoinfarktin puolisen vuotta sitten, toipumista on tapahtunut ja pitkä matka on toki vielä jäljellä. Olen omasta mielestäni huolehtinut, auttanut, tukenut - ja tämän hän myöntää auliisti.
Mikä sitten kiikasti? Minä olen edelleen ansiotyössä ja sopinut joulun jälkeisesä matkasta sisareni kanssa, joten en voinut lähteä viemään miestä jouluksi mökille 800 kilometrin päähän. Tämä oli se, johon yhteiselo sitten kompastui!
Miehellä ei ole ajo-oikeutta laakin jälkeen eikä ajo-oikeutta myönnetty vajavaisen toimintakyvyn vuoksi hiljattain tehdyissä tutkimuksissakaan. Nyt hän on hommannut asunnon (kaverinsa välityksellä) ja haluaa näyttää koko maailmalle ja erityisesti lääkäreille, että hän pärjää yksin. Se, miltä minusta tuntuu, kuinka sitoutunut olen ollut suhteeseemme, kuinka olen lähestulkoon ainoa ihminen maailmassa joka hänestä oikeasti välittää - ei paina asiassa yhtään. Ei auta järkisyyt, ei tunnesyyt, ei raivo eikä hiljaisuus. Mies on ihan saippuaa. Helpompi tukkia Niagara kuin kääntää hänen mieltään!
Nyt sitten ihmettelen isossa omakotitalossa, miksi en enää kelvannut.
Veti ihan sanattomaksi. Halusin tietysti selitystä, miksi, miksi... Mitä olen tehnyt väärin, mitä jättänyt tekemättä, miten tilanne on korjattavissa. No, suomalainen mieshän ei puhu, ei. Hyytävä hiljaisuus!
Puolisoni sai aivoinfarktin puolisen vuotta sitten, toipumista on tapahtunut ja pitkä matka on toki vielä jäljellä. Olen omasta mielestäni huolehtinut, auttanut, tukenut - ja tämän hän myöntää auliisti.
Mikä sitten kiikasti? Minä olen edelleen ansiotyössä ja sopinut joulun jälkeisesä matkasta sisareni kanssa, joten en voinut lähteä viemään miestä jouluksi mökille 800 kilometrin päähän. Tämä oli se, johon yhteiselo sitten kompastui!
Miehellä ei ole ajo-oikeutta laakin jälkeen eikä ajo-oikeutta myönnetty vajavaisen toimintakyvyn vuoksi hiljattain tehdyissä tutkimuksissakaan. Nyt hän on hommannut asunnon (kaverinsa välityksellä) ja haluaa näyttää koko maailmalle ja erityisesti lääkäreille, että hän pärjää yksin. Se, miltä minusta tuntuu, kuinka sitoutunut olen ollut suhteeseemme, kuinka olen lähestulkoon ainoa ihminen maailmassa joka hänestä oikeasti välittää - ei paina asiassa yhtään. Ei auta järkisyyt, ei tunnesyyt, ei raivo eikä hiljaisuus. Mies on ihan saippuaa. Helpompi tukkia Niagara kuin kääntää hänen mieltään!
Nyt sitten ihmettelen isossa omakotitalossa, miksi en enää kelvannut.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Luin juuri kirjoituksesi. En yritä neuvoa, kerron vain mitä ajatuksia kirjoittamastasi tuli. Miehellä ehkä kriisi sairastumisensa tähden? Ei osaa kertoa miltä tuntuu, sekaIsin? Ajatteleeko, ettei itse kelpaa enää miehenä?
Ethän syyllistä itseäsi liikaa, jotenkin tuli sellainen olo sanoistasi.
Kiitos kun vastasit. Tuon syyllisyydentunteen kanssa tässä kamppailen. Tuntuu kuin jättäisin miehen heitteille, vaikka eihän se näin mene. Hän itse lähtee. Järki ja tunteet eivät pysy samassa päässä yhtä aikaa nyt. Tunteet pinnassa. Itkettää, raivostuttaa.. Epäreiluinta on se, että minulle ei ole jätetty mitään pelimerkkejä asian ratkaisemiseksi.
Voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi. Voimia. Tunteita kannattaa käydä läpi, niin itse uskon. Jostakin keskusteluapua?
Voimia! Siis jos tuo on totta.
Mitäs sitä miettimään jos toinen ei syitä anna, voit vaan ihmetellä mitä sen päässä liikkuu. Nauti hetki mahdollisesta vapaudestasi, hommaa seksisuhde heti, olet siihen oikeutettu, kylläs e takaisin tulee kun on rauhoittunut jos on tullakseen.
Kiitos teille ihanat ihmiset, että reagoitte purkaukseeni.
Jokunainen123, kyllä, tämä on totisinta totta. Välillä hätkähdäni, että tämä ei todellakaan ole painajaista, vaan että tämä kaikki oikeasti tapahtuu, enkä voi tehdä asialle mitään. Olo on kuin käytetyllä rukkasella, joka hylätään tarpeettomana.
Olen esittänyt järki- ja tunnesyitä, perustellut, pyytänyt selityksiä.. turhaan, ei mitään vastakaikua. Kyllä itku pääsi, kun mies tänään ensi kerran itse annosteli lääkkeitä dosettiin heikoilla käsiliikkeillään ja aluksi ihan pieleen. Jotain on pahasti vialla, mutta en saa otetta, en sitten millään. Usko omaan pärjäämiseen on kivikova. No, ehkäpä hän pärjääkin, minä en sitä vain tajua tai jaksa uskoa siihen.
Nyt on päivä jaettu tavaroita sulle-mulle. Jotkut tavarat tunnistaa omikseen, mutta paljon on ihan harmaana. Ja koko ajan sama tunnekylmyys läsnä.
Ei hän ole omalle tyttärelleenkään kertonut asiasta mitään. Puhelimessa juttelee tutun kanssa niitä näitä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
En jaksa ajatella tässä hetkessä yhtään omaa tulevaisuuttani. Tiedän kyllä pärjääväni, taloudellisesti ei ole huolta, mutta sieluun sattuu. Vieläkään en voi käsittää, miksi tämä kaikki tapahtuu meille.
Kannattaisi ehkä olla yhteydessä johonkin infarkti-yhdistykseen tai paikalliselle terveysasemalle... Oletan, että infarktien ja erilaisten vakavien sairaskohtausten jälkioireet voivat kestää pitkäänkin... Tuo vaikuttaa enemmän joltain oikulta tai fiksaatio-ajattelulta. Saanut jonkun asian päähänsä eikä siitä luovu.
Meillä läheinen perhetuttava, yksinäinen mies sai sydäninfarktin, jälkitauteineen kesällä 2012. Hoidimme hänen koiraansa kaksi kuukautta; veimme ulos neljä kertaa päivässä, olimme siellä koiran seurana, kastelimme kukat ja siivosimme kotia. Pidimme asutun näköisenä taloa. Kävimme sairaalassa ja selvittelimme etuusasioita yms...
Kun herra pääsi sairaalasta niin hän haukkui kaikki. Koira oli lihotettu( ei ollut) koiralle oli ostettu väärää ruokaa (ehkä, mutta eipä ollut ketään kertomassa oikeaa merkkiä), eteisen matto oli mennyt rapaiseksi (koira päästetty väärää kautta sisään taloon. Minä en edes osannut enää ajaa autoa, kun häntä kuskasin lääkäriltä toiselle...
Hommasin miehelle keskusteluapua terveyskeskuspsykologilta. Väkisin. Eli huijasin, että sinne on mentävä, koska se on osa kuntoutumista ja muuten voi joutua jaksolle sairaalaan. Psykolgi kertoi miehelle sairauden jälkioireista, joihin saattaa kuulua aggresiiviisuus/ylikriittisyys ja impulssikontrollin aleneminen. Ja ne vaikuttavat siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöään ja millaisia päätöksiä siitä tekee...
Voimia tulevaan. Pahoin pelkään, että miehelläsi on jokin jälkitila laakin jälkeen eikä oikein pysty tekemään realistisia päätöksiä... Raskasta katsoa vierestä toisen ihmisen touhuja kun tietää että metsään mennään.
No yksi syy voi olla iso laaki päässä joka vaikuttaa aina persoonallisuuteen..hänestä on voinut tulla tunnekylmä ja ehkä se rakkauden tunne on unohtunut.Näin voi käydä eikä sellainen ihminen tunne mitään katumusta mutta ei voi sille mitään. Pääset vaan kuule helpommalla...
Voi, voi, mies parka! Ehkä hänen itsetuntonsa, miehisyytensä on saanut sairastumisen myötä kolauksen kun joutuu vaimon armoilla ja avustuksella niin paljon olemaan ja nyt on noussut sitten oikein uhma ja näyttämisen halu, että: "Kyllä minä pärjään!" Epäilen, että palaa takaisin häntä koipien välissä... Oletko enää valmis sitten ottamaan häntä vastaan? Sepä se...hän pitää sinua, sinun rakkauttasi, välittämistäsi ja huolenpitoasi ehkä liian itsestään selvänä eli ei arvosta sinua tarpeeksi ja oikealla tavalla. Joku kirjoitti, että sinun pitäisi heti hankkia seksisuhde itsellesi. Minä neuvon, että täytyy kulua aikaa ja parannella sitä sielun kipua ennenkuin alkaa uuteen, minkäänlaiseen suhteeseen!
Lämmin kiitos jokaisesta vastauksesta. Olen aika noviisi minkäänlaisessa keskustelufoorumissa, joten en osannut odottaakaan tällaisia kannustavia viestejä vuodatukseeni.
Aivoinfarkti on varmasti jättänyt jälkensä. Laaki vei mieheltä aluksi puhekyvyn kokonaan, oikean jalan liikkeeseen tuli hankaluutta ja oikea käsi oli pitkään täysin poissa pelistä. Kuinka monta tuntia hieroin ja puristelinkaan ohjeiden mukaan kättä, Istuttiin vierekkäin ja vaan oltiin tai katseltiin telkkaria. Voi sitä riemua, kun hän ensi kertaa pystyi liikuttamaan vähän sormiaan! Mielialalääkkeet aloitettiin jo pian sairaalassa, jossa hän oli nelisen kuukautta ennen kotiutusta. Lääkitys jatkuu edelleen. Neuropsyklogisissa tutkimuksissa nyt todettiin heikkoutta kognitiivisessa puolessa ja toiminnanohjauksessa sekä hitautta ja virhealttiutta tarkkaavaisuustoiminnoissa. Mies kyllä itse vähätteli "palikkatestejä" .
Mitä sitten tulevaisuudessa? Ottaisinko takaisin? Luultavasti. Uusi suhde tuntuu utopialta. Tänään mies - pyynnöstäni - halasi minua kuitenkin ja lupasi, että ollaan yhteyksissä jatkossakin. Katsotaan, voiko miehen sanaan luottaa.
Olen aika peruspositiivinen ihminen, joten eteenpäinhän se on vaikka nokalleen kaatuisi....
Sielu on niin sinkeällä, että vielä kerran kirjoitan tänne.
Löytyihän se lopullinen syy. Toinen nainen, joka on häärännyt taustalla koko suhteemme ajan. Kyllä on puukotettu rankasti selkään, sillä nainen on ollut tiiviisti yhteyksissä puolisoon - siis ex-sellaiseen - ja tiennyt elämäntarinani, ei ole ollut tuntevinaan, vaikka saman työnantajan palveluksessa olemme. Nyt oli sitten viimein oiva tilaisuus iskeä kiinni, kun mies on ihan kahvilla monessa asiassa ja vietävissä. Ihmettelen naisen moraalia ja eettisyyttä. Ehkäpä hoivaamisvietti ja auttamisen halu ovat niin suuria. Ihmettelen myös, miksi ei ole kertonut läheisilleenkään tästä miehestä. Häpeääkö miestä vai omaa toimintaansa? Taustalla on se, että toistakymmntä vuotta sitten nainen vonkasi miestäni, olimme alkaneet juuri seurustella ja tiesin silloin tilanteen ja mies valitsi silloin minut. Nainen oli miehen kaverin vaimo. Tiesin heidän surkean liittonsa kuviot miehen kertomana. En toki minäkään ilmaissut tietäväni hänestä, miksi olisin? Korpesikohan tappio kaikki nämä vuodet? Eihän tuo teflon-ukkokaan syytön ole, ei todellakaan.
Kunhan ei vain leikkisi miehen tunteilla. Nainen kertoi, että on ollut muitakin virityksiä ja kyseli kautta rantain kahdestakin molempien tuntemasta miehestä.
Onnea ja menestystä noille kahdelle.
hehe