Olen 11-vuotias tyttö, ja mittani ovat 158/48. Kaikki haukkuvat sen takia läskiksi ja vaikka mikskä. Olen myös ruma, kärsin aknesta ja mul on iso nenä ja tummat silmänalukset. Pisamiakin on, ja kaiken lisäksi vaaleat kulmakarvat ja ripset. Mua haukutaan myös joskus oudoksikin, ja se ei ole kovin hauskaa. Kaikki nää kommentit mun ulkonäöstä on vaan murtanu mun itsetuntoo ja antanu mulle sellasen käsityksen, että kauneus on tärkeää ja oon ite kauneuden vastakohta!
En ole samanlainen kuin muut, kuuntelen esimerkiksi Metallicaa, ja muut kuuntelevat jotain Rihannaa, Katy Perryä jne. Kenenkään musiikkimaku ei täsmää mun omaa, ja olisi kyllä ihan kiva jos olisi edes yksi ainoa kaveri, joka pitäisi samasta musasta kuin minä. Mulla on paljon kavereita, 9 kaveria koulussa vanhan koulun kaverit ja harrastuksissa olevat. Yhteensä siis lähellä kahtakymmentä. Olen iloinen, että olen saanut paljon kavereita, mutta olisi paljon parempi, jos minulla olisi yksi kaveri joka olisi edes jonkinverran samankaltainen kuin minä ja kutsuisi minua edes kauniiksi tai kivaksi. Ja mikä tärkeintä; ymmärtäisi minua. En ole silti koskaan tavannut sellaista ihmistä. Vaihdoin tänä vuonna kouluakin, ja tavoitteena oli löytää sellainen kaveri. No eipäs löytynyt täältäkään :/ Itken myös tosi usein ulkonäöstäni.
Mua ahistaa myös se, kun kaikki meidän luokkalaiset on tosi lapsellesii ja jokseen pinnallisia. Kerran kun yhdeltä katkesi kynsi, niin voi että sitä "paniikkia" ja itkukohtausta -_- Siinä vaiheessa jo alko mietityttää ihan tosissaan, että millonkohan nekin viisastuu. Jos minulta katkeisi kynsi, niin en reagoisi mitenkään. Äh, nyt mä oon ihan hirvee ihminen kun oon vaant ääl haukkumas mun luokkalaisii tyttöjä, jotka on mulle useinkin tosi mukavia.... On ihan karmee :'( En käsitä miks musta on kasvanu näin ilkee!
Ei mulla oo mitään ongelmia perheessä, mutta joskus äiti tai veljet haukkuvat minua ja se pahoittaa mieltäni todella paljon. Jos veljet sanovat jotenkin pahasti minulle, niin äiti ei reagoi tai sitten se jopa NAURAA sille. Eikö se muka riitä, että koulussa mua haukutaan?! Nyt mua itkettää. Koti on ainoa paikka, jossa voin olla oma itseni, ja täälläkin sitten vain haukutaan. Jos otan tämän asian esille äidin kanssa, niin hän kieltää koko jutun. Ehkä hän ei kestä että syyttelen häntä, tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti muista? No, täällä maassa ei ole paikkaa jossa voisin säästyä muiden kommelteilta, ja olla rauhassa oma itseni. Varmasti tällä palstallakin mua tullaan haukkuu. Tuntuu pahalta, pahemmalta miltä tää kuulostaa.
Kun olin pienempi, niin äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän yritti tehdä itsemurhan, mutta se onneksi estettiin ajoissa. Ennen sitä olin ihan iloinen nuori tyttö. Sain siitä jonkinlaiset traumat, ja en ole enään sosiaalinen tai saati sitten iloinen (kovinkaan usein). Samaan aikaan alkoi murrosikä, ja kaikki pahat asiat paisuivat mielessäni paljon pahemmiksi. Seurauksena tämä johti masennukseen. Nyt koulussa esitän iloista ja sosiaalista, koska jos olen ujo, niin mua kiusataan vielä enemmän. Kuulin kerran sananlaskun, josa sanottiin: "hymyile vaikka jalat palaisivat helvetin tulessa". Otin tästä vinkistä vaarin itselleni. Hymyilen koulussa vaikka on kokoajan pelko siitä, että mua taas kiusataan ja haukutaan. Olen myös umpirakastunut yhteen poikaan, mutta tiedä, että hän ei tykkää minusta vaan yhdestä kaveristani. En ole ikinä tuntenut tällä tavalla ketään poikaa kohtaan. Olen ihastunut vain pojan luonteeseen. Nyt ei tarvii tulla haukkuu, et "ei toi rakkaus oo aitoo, ei ton ikäset kakarat edes tiedä mitä rakkaus on". Haukkukaa vain, kuten kaikki tekevät! Jos se tuottaa teille mielihyvää, niin tehkää se vain. Tiedän tämän olevan aitoa, en välitä mitä te haukkujat olette siitä mieltä.
Oon jo ajatellu tekeväni itsemurhan, mutta päätin antaa itselleni aikaa. Ja tiedän, että perheeni ja ystäväni välittävät minusta vaikka haukkuvatkin usein.
Äiti väittää, että tämä kaikki johtuu murrosiästä, mutta itse olen eri mieltä. Menen ensi kuussa psykiatrille, äiti halusi että menen. Psykiatri kuulemma "tunnistaa" oikean masennuksen ja murrosiän masennuksen.¨
Kaipaan todella paljon vastauksia ja apua! Olen siis 11-vuotias, eli vitosella, niinkuin ylempänä mainitsin.
Olen oikeasti tosi kiitollinen, jos tiedän, että joku siellä ruuduntakana välittää minusta ja tahtoo auttaa
En ole samanlainen kuin muut, kuuntelen esimerkiksi Metallicaa, ja muut kuuntelevat jotain Rihannaa, Katy Perryä jne. Kenenkään musiikkimaku ei täsmää mun omaa, ja olisi kyllä ihan kiva jos olisi edes yksi ainoa kaveri, joka pitäisi samasta musasta kuin minä. Mulla on paljon kavereita, 9 kaveria koulussa vanhan koulun kaverit ja harrastuksissa olevat. Yhteensä siis lähellä kahtakymmentä. Olen iloinen, että olen saanut paljon kavereita, mutta olisi paljon parempi, jos minulla olisi yksi kaveri joka olisi edes jonkinverran samankaltainen kuin minä ja kutsuisi minua edes kauniiksi tai kivaksi. Ja mikä tärkeintä; ymmärtäisi minua. En ole silti koskaan tavannut sellaista ihmistä. Vaihdoin tänä vuonna kouluakin, ja tavoitteena oli löytää sellainen kaveri. No eipäs löytynyt täältäkään :/ Itken myös tosi usein ulkonäöstäni.
Mua ahistaa myös se, kun kaikki meidän luokkalaiset on tosi lapsellesii ja jokseen pinnallisia. Kerran kun yhdeltä katkesi kynsi, niin voi että sitä "paniikkia" ja itkukohtausta -_- Siinä vaiheessa jo alko mietityttää ihan tosissaan, että millonkohan nekin viisastuu. Jos minulta katkeisi kynsi, niin en reagoisi mitenkään. Äh, nyt mä oon ihan hirvee ihminen kun oon vaant ääl haukkumas mun luokkalaisii tyttöjä, jotka on mulle useinkin tosi mukavia.... On ihan karmee :'( En käsitä miks musta on kasvanu näin ilkee!
Ei mulla oo mitään ongelmia perheessä, mutta joskus äiti tai veljet haukkuvat minua ja se pahoittaa mieltäni todella paljon. Jos veljet sanovat jotenkin pahasti minulle, niin äiti ei reagoi tai sitten se jopa NAURAA sille. Eikö se muka riitä, että koulussa mua haukutaan?! Nyt mua itkettää. Koti on ainoa paikka, jossa voin olla oma itseni, ja täälläkin sitten vain haukutaan. Jos otan tämän asian esille äidin kanssa, niin hän kieltää koko jutun. Ehkä hän ei kestä että syyttelen häntä, tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti muista? No, täällä maassa ei ole paikkaa jossa voisin säästyä muiden kommelteilta, ja olla rauhassa oma itseni. Varmasti tällä palstallakin mua tullaan haukkuu. Tuntuu pahalta, pahemmalta miltä tää kuulostaa.
Kun olin pienempi, niin äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän yritti tehdä itsemurhan, mutta se onneksi estettiin ajoissa. Ennen sitä olin ihan iloinen nuori tyttö. Sain siitä jonkinlaiset traumat, ja en ole enään sosiaalinen tai saati sitten iloinen (kovinkaan usein). Samaan aikaan alkoi murrosikä, ja kaikki pahat asiat paisuivat mielessäni paljon pahemmiksi. Seurauksena tämä johti masennukseen. Nyt koulussa esitän iloista ja sosiaalista, koska jos olen ujo, niin mua kiusataan vielä enemmän. Kuulin kerran sananlaskun, josa sanottiin: "hymyile vaikka jalat palaisivat helvetin tulessa". Otin tästä vinkistä vaarin itselleni. Hymyilen koulussa vaikka on kokoajan pelko siitä, että mua taas kiusataan ja haukutaan. Olen myös umpirakastunut yhteen poikaan, mutta tiedä, että hän ei tykkää minusta vaan yhdestä kaveristani. En ole ikinä tuntenut tällä tavalla ketään poikaa kohtaan. Olen ihastunut vain pojan luonteeseen. Nyt ei tarvii tulla haukkuu, et "ei toi rakkaus oo aitoo, ei ton ikäset kakarat edes tiedä mitä rakkaus on". Haukkukaa vain, kuten kaikki tekevät! Jos se tuottaa teille mielihyvää, niin tehkää se vain. Tiedän tämän olevan aitoa, en välitä mitä te haukkujat olette siitä mieltä.
Oon jo ajatellu tekeväni itsemurhan, mutta päätin antaa itselleni aikaa. Ja tiedän, että perheeni ja ystäväni välittävät minusta vaikka haukkuvatkin usein.
Äiti väittää, että tämä kaikki johtuu murrosiästä, mutta itse olen eri mieltä. Menen ensi kuussa psykiatrille, äiti halusi että menen. Psykiatri kuulemma "tunnistaa" oikean masennuksen ja murrosiän masennuksen.¨
Kaipaan todella paljon vastauksia ja apua! Olen siis 11-vuotias, eli vitosella, niinkuin ylempänä mainitsin.
Olen oikeasti tosi kiitollinen, jos tiedän, että joku siellä ruuduntakana välittää minusta ja tahtoo auttaa
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin. Ihan ensiksikin: Olet selvästi ikäisiäsi älykkämpi 11 - vuotiaaksi tuon tekstin perusteella. Tosin se on vain epätieteellinen mielipiteeni, eikä tarkoitus ole imarrella mitenkään itsetuntoa kohottavasti. Tahdon vain ilmaista, että olen huomannut tekstissäsi "ainesta" . Olen itse 18.
Sinuna en olisi huolissaan turhan paljoa aknesta, koska se on yleinen asia nuoruusiässä ja varsinkin puberteettivaiheessa olevilla nuorilla. Tavallista aknea voi hoitaa aivan kotikonstein pesemällä kasvot esimerkiksi 1-2 krt. päivässä miedolla saippualla. Aknen hoidossa ihon kosteustasapaino on olennaista, ja kuivaa ihoa varsinkin näin talvipakkasilla kannattaa voidella esim. Orionin Humektan- voiteella, jota saa apteekista. Lievä akne menee ohi itsestään, mutta jos ongelma on keskivaikeaa tai vaikeaa, kannattaa kääntyä terveyskeskuslääkärin tai ihotautilääkärin puoleen, kun vain on aikaa varata aika. Akne ei tee kenestäkään ihmisestä rumaa ihmisenä. Ihmisessä todellinen rumuus on sanoissa ja teoissa. Jos olet nähnyt kuvasta ihmisen, jonka kasvot ovat turmeltuneet vahvasta rikkihaposta, voit huomata, että ihmisessä on kaunista vain se, mitä itse ajattelet. Mutta ennen kuin ajattelet muuta, kannattaa ajatella omaa ajatusta, silläkin on kauneutta.
Muuten, monien mielestä pisamat vain kaunistaa ihmistä.
Ihmisessä on muutankin kaunista siis kuin, ihosi ja ruumiisi.
Ilman kauniita ajatuksia maailma olisi jo tuhottu.
Et ole itsemurhatyyppiä.
Jos etsit ystävää, niin on yleinen totuus että heitä on vähän ja harvassa.
Ystävä isolla Yyllä on parempi asia, kuin että voittaisit joskus sata miljoonaa euroa lotosta.
niin ja satamiljoonaa yhteen ja eihän se rikkihappo yhtään hyvä eikä kaunis asia ole.
En hauku. Vaikutat erittäin fiksulta ja symppikseltä. Et ole mikään lihava mittasi mukaan ja veikkaan, että et ole mikään rumakaan muuten. Sinulla on hyvä musiikkimaku myöskin:).
Tuo kiusaaminen on väärin aina, mutta kannattaa muistaa, että et ole ainut jota kiusataan. Kiusaajilla on yleensä pahoja ongelmia. Mutta mielestäni tuo perheen sisällä tapahtuva haukkuminen on aika normaalia(ainakin sisarusten kesken), siitä ei kannata loukkaantua, jossain vaiheessa se loppuu kyllä.
Ainakin itsellä murrosiässä itsetunto oli paljon huonompi kuin nyt, vaikka ei vieläkään ole mikään huippu. Veikkaan, että tuo kiusaaminenkin loppuu jossakin vaiheessa, ei se loputtomiin kestä. Se on hyvä, että menet psykiatrille ja sinun ei edes kannata ajatella itsemurhaa. Se on hyvä, että tiedät monen välittävän sinusta, et ole mikään tyhmä.
Heippa! Ollut samanlaisia kokemuksia, kiusattu koko ikäni (olen nyt 21w). Myös siis kotona kiusattu (veljet) mutta se on normaalia vaikka pahalta tuntuukin. Muutama kaveri on ollut, elämäni aikana mutta 100 kertaa enemmän vihamiehiä. Apua en ole hakenut vaan olen kestänyt kaiken sen p askan mitä on tullut... Olen ylpeä sinusta että menet psykiatrille. Olen tehnyt sen virheen itse, että en ole ikinä hakenut apua, joten nykyään ahdistukseni on pahentunut enkä enää edes uskalla kauppaan mennä yksin. Enkä vieläkään uskalla hakea apua. En vain kehtaa, häpeän itseäni ja ongelmiani.
Kävin tuossa myös ammattikoulun, mutta, opetetuista asioista en muista mitään koska joka tunnilla pystyin vain keskittymään siihen että miten pystyn olemaan niin ettei kukaan huomaa että tuntuu ihan paskalle ja ahdistaa.. Että se 3 vuotta meni hukkaan... En myöskään pysty menemään töihin..
Että olen iloinen että ajoissa haet apua, ettei käy niinkuin mulle... En tiiä, nousenko koskaan.
Olet jo saanutkin fiksuja vastauksia kirjoitukseesi. Olen toisten kanssa monessa kohdassa samaa mieltä.
Olen itse jo vanhempi naisihminen, mutta todella, todella..
ihailen kirjoitustasi: olet erittäin pohdiskelevan, kypsän ja kiinnostavankin oloinen nuori. Itselläni on kaksi murrosikäistä poikaa eikä heiltä tullaista tekstiä syntyisi..
On varmasti hyvä, että pääset psykiatrin luo puhumaan. Vaikka sinulla kuinka olisi murrosikää, niin tunteet on aina aitoja ja tärkeitä. Ei se auta, että sanotaan, että ahdistus ja masennus on "vain" murrosikää. Ihan kuin tunteet siten tulisi lievemmiksi tai helpommiksi. Koeta jaksaa pitää puolesi siinä, että tulisit kuulluksi siellä vastaanotolla. Olet arvokas.
Ajattelen, että puhut raskaita asioita ja tunnet raskaita tunteita. Traumaattisia asioita on tapahtunut ja olet ehkä joutunut kypsymään liiankin nopeasti. Tämä tulee mieleen siitä, että olet "vasta" (anteeksi) 11 ja pohdit näin syvällisiä. Kyse voi olla siitä, että vain olet harvinaisen kypsä ja älykäs, mutta voi olla myös niin, että olet joutunut kypsymään liiankin varhain. Toivon, että saat apua siihen, että elämään löytyisi myös keveyttä ja iloa. Sitä jokainen tarvitsee: haaveita, ihastumisia, rakkautta, hölmöilyä ja naurua. On aivan ihanaa, että olet ihastunut. Sitä tunnetta kannattaa vaalia.
Tytöille asetetuista ulkonäköpaineista olen kanssasi ihan samaa mieltä. On aivan hurjaa, mitä kuvaa mediakin luo tytöille ja pojille siitä, millainen on "oikean näköinen" tyttö. Normaali ei ikään kuin enää riitä. Tiedän kuitenkin omien poikien kautta, että tytöt kiinnostaa oikeasti muistakin kuin ulkonäkösyistä. Jos poika on vähääkään syvällisempi ja viisas hän hakee tytöstä muutakin kuin "näyttelyesinettä". Musiikkimakusi on esimerkiksi sellainen, josta voisi joidenkin poikien kanssa syntyä yhteistä jutun aihetta..
Anna itsellesi aikaa ja anna myös lupa omiin ajatuksiisi ja tunteisiisi. Joskus jokaisen ajatukset on vähän ilkeitäkin (kuten kerroit tyttökavereista joskus ajattelvasi), mutta ei se tarkoita, että olisimme pahoja tai huonoja ihmisiä. Voi vain olla esim. niin yksinäinen olo tai tunne siitä, että toiset on niin erilaisia. Kun voi vapaasi ajatella joskus ilkeitä, niin se voi myös helpottaa oloa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää!!!!