Mitä näet?

kun ihminen ON.

Mistä tiedät, että joku ihminen ON vaan? -Ettei hän ole elämänsä vierestäeläjä.

Niin, ihminenhän on kuin sipuli, monta kerrosta, ja kun tarpeeksi kauan kuorii niin itku tulee... Joko kuorijalta tai kuorittavalta. ;)

Vakavammin... Taidan ymmärtää mitä tarkoitat, EHKÄ.

Eläimiltä, kasveilta ym. puuttuu keino teeskennellä, olla epäaito, ne ovat onnellisempia yksinkertaisemmassa maailmassaan.

Me ihmiset harrastamme kaikenlaisia leikkejä, piiloudumme muurin taakse, olemme olevinamme muuta kuin oikeasti olemme. Kuinka moni voi vain OLLA? Onnistuuko se ihmisistä vilpittömimmältäkään?

On joskus vaikeaa nähdä se että joku vain on, mutta mahdollista. Ja sitten sitäkin antoisampaa.

Jonkinasteinen itsensä suojaaminen on paikallaan, kunhan sitten edes joskus uskaltaa ne suojuksensa purkaa. Muuten ei sitä aitoa, syvintä yhteyttä toiseen ihmiseen voi löytää. :D Tai ehkei edes itseensä.

"On hyvin riemullista tavata ihminen, joka näkee minut ja sen että OLEN."

Ymmärrän tämän niin, että hän olemuksellaan hyväksyy minut, ei pakene, väistele, vaan että myös hän ON.

Tämä on vähän sitä samaa kuin se kohtaaminen, joita tapahtuu joskus minulle kahvilassa. Sanaton kohtaaminen, mutta kuitenkin läsnäoleva.

oi miten kauniita ajatuksia.. :)
aitous varmaan juuri aiheuttaa sen että joku ON. esim eläimet erityisesti OVAT. koska ne ovat aitoja omia itsejään.
Mutta ihmisellehän se oleminen ei ole niiin helppoa. kun pitäisi olla jotain hyvää ja hienoa..tai aina jotain muuta, tai lisää mitä on. omastakin mielestä.
Mutta hienoa kun löytää sellaisia ihmisiä joiden seurassa uskaltaa olla selllainen kun oikeasti on, ja jos omassa seurassani joku tuntee olevansa oma itsensä. jeah,

...on ihmisessä mielenkiintoista, se, ettei hän vai OLE. Meillä taitaa olla suhteellisen vaatimattomia fysiologisia selviytymisominaisuuksia (näkö, haju, kuulo, voimat nopeus ketteryys jne), mutta on ne aivot sekä muu ihmistietoisuuteen liittyvä. Ne ovat meidän selviytymisstrategiamme perusta. Sekä sosiaalisuus, yhdessä pärjäävät fyysisesti huonommatkin. Ihmisille tyypillistä on huolehtia muista ihmisistä ja myös yhä enenevästi tiedostamisen myötä muista elollisista (jopa elottomista). Ei paha?

Jotkut intoilijat ovat ottaneet elämäntehtäväkseen haukkua ihmiset alimpaan hornankattilaan syyllisinä kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Selviytyä mekin vain täällä yritetään. Jotkut ovat "pahiksia", mutta niitä on eläimissä ja kasveissakin, runnojia, aggressiivisia, valtaavia yksilöitä ja lajeja jne.

Aivot, ajattelu, mielikuvitus tekevät elämästä ja yhdessäolosta hauskaa, pelottavaa, kiihottavaa, kurjaa, no, mitä tässä luettelemaan. Kiihottavaa, kurjaa tai pelottavaa jne. on muillakin eläimillä (seuratkaa vaikka koiria, kissoja ym), ihmisillä kuitenkin kertoimet voivat nostaa tajunnan sellaisiin sfääreihin, mihin ei eläin pysty. Ne aivot ja ihmisen hermojärjestelmä, ne juuri ovat syynä.

Eläimiä mekin olemme, meillä on myös reviiri- ja muita oikeuksia ja vastuita. Jokainen eläinlaji selviää niillä eväillä, joita on saanut, joita on kehittynyt. Mm. varovaisuus, peittely on tyypillistä useimmille eliölajeille, tavalla tai toisella. Ihminen suojautuu omalla tavallaan. Meillä on tietyt puolustusmekanismit, ne eivät ole näkyvät piikit, sarvet, kameleontin väriskaala, myrkyt tms, mutta joitain vastineita. Ei tulisi mieleenikään vain OLLA useimmille muille elollisille tässä maailmassa. Tutkin, tutustun, katson, varon, ihastun, pelkään. Ei tässä mitään erityistä salattavaa ole, mutta pakkokos sitä muille on heti paljastaa?

Puolustusmekanismit eivät ole tanassa, kun kesyynnymme joillekin. Ei kaikille, joillekin.

Ei koirakaan (kissa tms) vain OLE, se juonii, suunnittelee, luulee salaavansa aikeensa. Ei ole sen vika, että me siihen rakastuneet ihmiset huomataan ne juonet :) Ihmisten joukossa joku mongoloidi saattaa vain OLLA. Kiinnostaa varmaan lähiomaisia tai tutkijoita, tuskin kovin monia muita. Ihminen on jännä, koetetaan kestää toisiamme. Juoninemme, peittelyinemme, kyllä me arvataan niistä suurin osa!

Jos meni ohi sen, mistä Artis aloitti, niin sorry.

Olenpas monta kertaa jo ollut tipalla kommentoida jotakin kiivaana käyvää keskustelua, mutta jokin on aina estänyt, mutta nyt en kerta kaikkiaan kykene hillitsemään itseäni.

Olemisesta ja käyttäytymisestä ajattelen vaikkapa jotakuinkin näin:
Kun ihminen on pieni, se ON. Eivät kai pienet vauvat kovin suuria juonia kehittele saadakseen jotakin, vaikka varamsti kaikkea pienissä päissä liikkuu. Mutta pienetkin ihmiset huomaavat, että kun toimii jollain tavalla, jotakin tiettyä voi tapahtua. (Oppivathan muutkin eläimet vaikkapa hakemaan ruokaansa samasta nurkasta aitausta, jos sellaiseen ovat joutuneet.) Se on ihan hyvä asia ja varmasti tietynlaine edellytys selviytymiselle. Mutta, mutta...

Jossain vaiheessa tapahtuu asioita, joiden syy-seuraus -yhteyttä on vaikeampi hahmottaa. Josko vaikka selittäisen ajatukseni melko klassisella esimerkillä: äiti tulee töistä väsyneenä ja pieni ihminen, joka innoissaan tapaamisesta kiljahtelee ja selittää ja haluaa esitellä kaikkia päivällä tapahtuneita asioita. Äiti on väsynyt töistä ja pomo on ollut typerä ja huutanut aiheettomasti ja kauhea meteli ja sekaannus on hallinnut päivää. Ja sitten siellä omalla reviirillään joku jatkaa kiljuntaa. Ja useimmiten seuraa huuto, että ole hiljaa tms.
Toimintatapa ei varmaan ole vieras monellekaan. Ja se on tietyllä tavalla aivan ymmärrettävää. Pointtina tässä on se, että sille pienelle ja innokkaalle ihmiselle se ei ole ymmärrettävää. Pari päivää sitten samanlaisesta käyttäytymisestä oli seurannut mielenkiintoa ja hyvää mieltä (kuka voi olla hymyilemättä sille, kun pieni ihminen tohkeissaan selittää jotakin vaikkapa näkemäänsä muurahaista -silloin kun on itse levollisella mielellä). Seuraksena on todennäköisimmin pienen ihmisen hämmennys. Jos tilanne toistuu usein, esim. niin, että toisinaan selittämisestä pieni ihminen saa huomiota osakseen ja toisinaan huutoa, niin onko mikään ihme, että ei oikein tiedä kuinka käyttäytyy. Mutta siihen olemiseen.

Väitän, että meille kaikille käy e.m. tarinan tapaisesti useita kertoja elämässämme. Että jostakin ei seuraakkaan jotakin vai voi seurata ihan mitä vaan, niin varovaiseksi siinä sitten välttämättä tulee ja se OLEMINEN vaikeutuu. Sitten kun useimmilla ihmisillä on tällaisia epäselviä kuvioita päässään jumittamassa olemista, niin ei mielestäni ole mikään ihme, että joskus oleminen on niin hankalaa.
Kun tähän vielä liitetään ihmisen tapa tietoisesti tai tiedostamattaan muodostaa itseään suojaavia käyttäytymismalleja, niin jopa on olemisessa olemista.

Ja jos vielä kirjoitan jotakin, niin tätä ei jaksa kukaan lukea, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan kesksutelun kehittymistä. Häntineen päivineen.

Hyvää oloa.