Masennus diagnosoitiin syksyllä 2006, kun olin 10-vuotias. Siitä asti en ole ollut oma itseni. Ehkä se johtuu että tuon jälkeen en ole enää omistanut tosiystäviä, pelkkiä pettureita joita onkin mahtunut useampi viime vuosien ajalle, mutta nyt ei ole enää ketään.
En osaa selittää edes tätä tyhjyyttä, mikään ei tunnu miltään, en tunne edes olevani elossa. En kuulu minnekään, olen ihmisten seurassa aina se outo, ärsyttävä ja nolo tyyppi. Ehkä ennen olin ihan mukavakin, mutta nykyään olen katkera ja kyyninen.
En usko jos joku kehuu minua. Se on valhe, ja en pidä valehtelusta. En avaa suutani ihmisporukoissa, koska koulussa olen jo oppinut että olen aina porukan kiusankohde tai muuten vaan nolo ja säälittävä josta kaikki puhuu pahaa.
Arkipäivät kestän, kun ei ehdi vajoamaan synkkyyteen. Keskityn vaan selviytymään kouluun ja sieltä kotiin. Mutta lomapäivät on hirveitä. Ei ole mitään turvaa synkältä mieleltäni joka tuhoaa minua kokoajan.
Olen käynyt terveydenhoitajalla, terapeutilla ja psykiatrilla eikä mikään auta. En itke koskaan, en pysty enää tuntemaan oikeastaan mitään.
Onko masennus sittenkin ikuinen sairaus? Jotenkin se vaan etenee ja muuttaa muotoaan.
En osaa selittää edes tätä tyhjyyttä, mikään ei tunnu miltään, en tunne edes olevani elossa. En kuulu minnekään, olen ihmisten seurassa aina se outo, ärsyttävä ja nolo tyyppi. Ehkä ennen olin ihan mukavakin, mutta nykyään olen katkera ja kyyninen.
En usko jos joku kehuu minua. Se on valhe, ja en pidä valehtelusta. En avaa suutani ihmisporukoissa, koska koulussa olen jo oppinut että olen aina porukan kiusankohde tai muuten vaan nolo ja säälittävä josta kaikki puhuu pahaa.
Arkipäivät kestän, kun ei ehdi vajoamaan synkkyyteen. Keskityn vaan selviytymään kouluun ja sieltä kotiin. Mutta lomapäivät on hirveitä. Ei ole mitään turvaa synkältä mieleltäni joka tuhoaa minua kokoajan.
Olen käynyt terveydenhoitajalla, terapeutilla ja psykiatrilla eikä mikään auta. En itke koskaan, en pysty enää tuntemaan oikeastaan mitään.
Onko masennus sittenkin ikuinen sairaus? Jotenkin se vaan etenee ja muuttaa muotoaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sama juttu minulla, paitsi että en ole enää koulussa ja nyt minun pitäisi saada työpaikka. Varmaan arvaat että se tuntuu olevan tässä tilanteessa mahdotonta. Varsinkaan kun en ole kertonut tästä kellekkään ja asun vielä kotona. Ja koko ajan painostus saada töitä. Oikeestaan hyvä kun kykenen edes asioimaan missään kelalla tms. Koko ajan kotonakin semmonen olo että silmät yrittää itkeä vaikka minä en tuntisi mitään. Ja se hävettää minua kovasti kun silmät meinaa kostua. Olen myös ollut jo monta vuotta masentunut mutta asiaa itse selvitettyäni huomasin sen vasta kesällä. Olisi niin helppoa vaan tappaa ittensä mutta en voi tehdä sitä perheeni takia. Eikä masennus ole suinkaan ainoa ongelmani...
turhaan oikeastaan tänne tein aiheen tai puhun kellekään, kun ei mikää tässä auta enää