Lujaa laatua

Kertomuksia autoista on siis tämän foorumin aihealue, sillä ihmettelen täällä tapahtuvaa viestittelyä, joka lähinnä näyttää olevan tyyliä "meidän isän autopa kulkee kahtasataa".
Mutta, tässä aito kertomus autosta. 1978 autoliikkeitä kierrellessä ja perheenlisäyksen jälkeen tilavampaa kulkupeliä etsiessä kiinnostuin Lada 1200-merkkisestä autosta. Myönnän, myönnän en tiedä mikä minuun iski mutta tuo merkki ja malli olivat erittäin suosittuja silloisella työpaikallani, eikä siellä oikein muilla autoilla uskaltanut parkkipaikalle ilmaantuakaan. Lada olikin sitten ensimmäinen ja viimeinen ns. "itäauto", vaikka sitä kehuttiin lämpimäksi ja kestäväksi niin sanon, että katinkontit. Omistamassani Ladassa ei ollut edes läpivirtaustuuletusta joten sivu-, taka- ja etuikkunakin pakkasten aikana oli yleensä umpijäässä.

Sitten itse tarinaan. Ladan jousitus kesti hyvin kuormitusta ja mäkisessä maastossa pystyi ajamaan isoonkin "hyppyriin" ilman, että jouset pohjasivat. Appivanhemmillani oli tuohon aikaan kesämökki Keski-Suomessa, jonne johtava hiekkatie oli kuin tehty "rallin" harjoitteluradaksi. Kävi sitten kerran, että olimme anopin kanssa menossa Ladalla mökille, muu porukka oli mennyt sinne jo edellisenä päivänä. Mökkitiessä oli yksi todella herkullinen hyppyri ja päätinkin "säikäyttää" hieman anoppia ja "laskin" Ladalla kumpareeseen sen minkä suinkin uskalsin. Vauhtia oli varmaan liki 100km/h kun tulimme nyppylään ja Ladahan päätti muuttua heti paikalla ilma-alukseksi. Ladan liito-ominaisuudet eivät olleet tunnetusti kaksiset ja ehkä 10-20 metrin ilmalennon jälkeen Lada oli jälleen maakulkuneuvo. Anoppi huusi tietenkin kuin pistetty ja kun pääsimme mökin pihalle hän nousi ulos Ladasta ja sanoi, ettei elläessään enää vävypoikansa kyytiin nouse...eikä noussut. Ja tämä tarina on tosi!