Uusioäidit

mustasukkaisia

Kun rehellisiä ollaan uusioäidit usein ovat mustasukkaisia miehen ent. liitosta oleville lapsille. En tarkoita, että heidän pitäisi olla "varaäitejä", rahoittajia, leikkitätejä jne, vaan kun edes pystyisivät suhtautumaan kuin naapurin lapseen. Uusioäiti ei jokus pysty edes olemaan kotona, kun lapset tulevat, lähtee vaikka mihin siksi aikaa, jos on kotona, on todella tyly, tiedän tapauksen, jossa kolmevuotias pakotettiin nukkumaan alakerrassa yksin, pelkäsi, koska asui äitinsä kanssa kaksiossa eikä omaa huonetta ollut. Viikonloput ovat todella "kylmiä", ihmeellistä kun on koko paketin ottanut. Uusioisät taas ovat minusta monesti suhtautuneet tilanteeseen paljon terveemmin. Mikähän naisista tekee niin erilaisia.

28

3059

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • uusäiti

      En ymmärrä tätä väittämää, mistä kummasta tämä tulee: että miehen uusi elämänkumppani olisi mustasukkainen miehen exälle ja/tai miehen lapsille !!??

      Mistä minä olisin mustasukkainen mieheni exälle?

      Miten minä voin olla mustasukkainen hänen lapsistaan??
      Hehän ovat lapsia!! Ei talooni tule joka toinen vkl toinen nainen, vaan lapsia/lapsi !

      Jokainen tervejärkinen ihminen tajuaa, että lasta ja aikuista ei voi rakastaa samalla tavalla.

      Sinun esimerkkitapauksesi on vain yksi kymmenistä etkä tiedä tapauksen taustoja. Et tiedä, mitä isä on ajatellut, mitä uusio"äiti" on ajatellut. Ehkä ajatus on ollut vain se, että 3 v pidetään niin isona, että sen pitäisi osata nukkua jo yksin. Ajattus on olisi siis ollut hyvä, mutta ei ollenkaan tämän lapsen kohdalla toimiva..
      Joissakin perheissä jo 6 kk ikäinen nukkuu omassa huoneessa. Yöitkuista ja tutin tarpeesta = kun kukaan ei sitä tuttia anna, oppii silloin selviytymään.

      Minä olen uusioperheessä elävä äiti, nainen. Äiti olen omille lapsilleni, en toisten lapsille.
      Menen toisinaan pois, jätän miehen lastensa kanssa ihan vain siksi, että isä ja lapset saavat olla keskenään ilmaN "ylimääräisiä" ihmisiä. Ja siksi,etten aina jaksa näitä lapsia. Silloin on parempi että olen poissa paikalta kuin että olen siinä väkisin ja olen ilkeä kaikille tai koko ajan pahalla päällä.

      Lapset myös tulevat tapaamaan isäänsä, ei minua. Jos minulla on menoa, menen myös. Minun ei tarvitse miettiä, voinko mennä ja saanko mennä ja onko se soveliasta.. ei minun kuulu huolehtia mieheni lapsista, se on isän tehtävä, ei minun !

      "normaaliss" ydinperheessäkin äidillä on omia harrastuksia ja omia menoj isän jäädessä kotiin huolehtimaan lapsista. Sitä ei kukaan ihmettele. Sen sijaan uusiperheessä "äitipuolen" pitäisi istua kuin tatti kotona miehen tapaamisviikonlopun ajan ja leikkiä jotain kotileikkiä ja äitihahmoa näille lapsille kaikenmaailman touhuineen yms. . Ja sitten kun sen tekee, se onkin väärin ja astuu bio-äidin varpaille ja yrittää lahjoa lapset puolelleen ja mielistelee ja niin edelleen.

      Eli teitpä niin tai näin, teit aina väärin !

      • annika

        kirjoitin oman vastaukseni ennen, kuin olin lukenut sinun omasi. Vastasimme täysin eri tavalla, mutta huomaan, etten ajattele pätkääkään ristiriitaisesti myöskään sinun kirjoituksestasi. Täyttä asiaa!

        Se mustasukkaisuus, josta sinä kirjoitit, lienee kuitenkin erilaista mustasukkaisuutta, kuin mitä minä tarkoitin. En ole koskaan ollut esimerkiksi miehen ex-vaimolle mustasukkainen sillä tavalla, että olisin pelännyt tämän kaappaavan miehen takasin itselleen, tai että näillä olsii ollut liittonsa päättymisen jälkeen mitään seksuaalista kansakäymistä. Sen sijaan olin tälle mustasukkainen siitä, että tällä on lapsi miehen kanssa, jota minä rakastin. Olin mustasukkainen siitä, että hänen sanansa ja mielipiteensä eri asioissa painoivat enemmän (kaikki eivät edes liittyneet lapseen), kuin minun ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli heidän yhteisen lapsensa äiti. Pelkäsin, että mies ei voisi koskaan rakastaa meidän yhteistä tulevaa lastamme, kuten tuota toistaiseksi ainokaistaan ja olin tästäkin asiasta mustasukkainen.

        Lapselle en myöskään ollut mustasukkainen sillä tavalla, mitä tarkoitit, mutta toisella tavalla kyllä. Yhdessäoloaikanamme en edes suostunut tunnustamaan tuota tunnetta itsessäni (en muille, enkä itselleni), vaan olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen vasta jälkeenpäin. Ei pienelle lapselle saa olla mustasukkainen, mutta kyllä minä olin. Lapsi sai viikonloppuisin käpertyä isänsä kainaloon sohvalle, kun minulta oli samaiselle sohvalle porttikielto. Mies yritti käytöksellään vangita minut makuuhuoneeseen oven taakse noiden viikonloppujen ajaksi (jotta saisi olla rauhassa lapsen kanssa). Tosin minun tuli hoitaa heille ruoka, pestä heidän pyykkinsä ja siivota heidän sotkunsa, mutta kaiken sen vapaa-ajan jolloin minulla ei ollut muuta välttämätöntä tekemistä ja olisin halunnut olla heidän seurassaan (ennen kaikkea miehen seurassa, vaikka ei sekään haitannut, että lapsi oli mukana), minun olisi kuulunut vain olla linnoittautuneena toiseen huoneeseen ja hiljaa.
        Jos lapsi (tyttö oli suhteemme alussa 8-10-vuotias) ei saanut illalla unta, isä istui tuntikausia tämän vieressä olohuoneessa (missä tytöllä oli vuode) "nukuttamassa" (katsoi itse samalla elokuvaa) tätä. Olisin halunnut edes nuo illan myöhäisimmät hetket mieheltä (ei ole ihmekään, ettei lapsi saa unta, kun vieessä tulee televisiosta lapsilta kiellettyä räiskintää). Monesti lapsi tuli lopulta meidän sänkyymme (ahdasta) ja sen sijaan, että olisin saanut nukahtaa miehen kainaloon, lapsi saikin tuon kainalon. Kyllä, olin mustasukkainen.

        Alkuperäiseen on vielä lisättävä se, että en ollut suoranaisesti koskaan ilkeä lapselle. Komensin kyllä tätä (jos ei esim. tullut ruokapöytään kolmen kutsun jälkeen tietokoneelta, kävin nyppäämässä johdon seinästä). En voisi kuvitella, että laittaisin pienen lapsen väkisin tilanteeseen, jossa tämä kokee suurta turvattomuutta. Me asuimme kaksiossa ja olohuone ei ollut kaukana ja pidimme keittiössä valon päällä yön yli ja makuhuoneen oven auki. Samassa sängyssä nukkumista kolmisin en oikein sulattanut (ennen kaikkea se ahtaus) ja siitä tuli riitaa. En toisaalta halunnut sitäkään, että mies nukkuii olohuoneessa lapsen kanssa, koska halusin kuitenkin itse jakaa vuoteen oman rakkaani kanssa.

        Voi olla, että meidän uusperhe-elämämme oli epätavallisen vaikeaa. Ero oli tuore ja kaikki asiat uusia jokaiselle (rutiinit ja käytännöt muodostuivat pikkuhiljaa). Olin hyvin erilainen, kuin mitä miehen vaimo/lapsen äiti ja varmasti monessa mielessä luonteeltani huomattavasti tätä hankalampi. Minussa oli paljon vikaa ongelmiimme (tunnustan), enkä kyennyt käyttäytymään aina kypsän aikuisen tavoin (toisaalta minulla oli yhtä paljon ikäeroa mieheen, kuin tämän tyttäreen) ja hieman yli parikymppiselle lapsettomalle naiselle, jolla ei ollut vielä aikaisempaa kokemusta edes avoliitosta, tuo uusperheen arki voi olla vieläkin vaikeampi juttu.

        Vaikein asia oli se, että mies odotti minun ehkä olevan "ex-vaimonsa" noiden tapaamisviikonloppujen ajan. Tämä ei ymmärtänyt sitä, ettei meidän perheemme voi olla se sama perhe, joka heillä oli ennen minua. Tämä odotti minun rakastavan lastaan (jota hädin tuskin tunsin, sillä 4 päivää kuukaudessa edes kahden vuoden ajan, ei ole kovin paljon. Koulussakin näkee opettajaansa enemmän, eikä tätäkään ala rakastaa, kuin perheenjäsentään). Mies oletti, että luonnollisesti hoidan kotiaskareet myös lapsen ollessa luonamme (koska lapsen äitikin oli näin aina tehnyt), tämä myös odotti, että ostelen lapselle mielelläni kaikkea (koska lapsen äitikin osti) ja että hyväksyn lapsen nukkumisen sängyssämme (koska lapsen äitikin hyväksyi) jne. Kun en voinut ryhtyä miksikään "äidiksi", mies jätti minut kaiken ulkopuolelle!

        Koin lapsen vieraaksi ja etäiseksi, vaikkakin välitin tästä kuten kenestä tahansa lapsesta, esim. olisin valmis riskeeraamaan oman henkeni kenen tahansa lapsen puolesta joissain konkreettisissa onnettomuustilanteissa. En kuitenkaan kokenut mitään rakkautta tuota lasta kohtaan. Rakastin tämän lapsen isää. Tiedän, että mies ei olisi välttmättä samanlainen ihminen, mitä on, ilman lapsen olemassaoloa (lapsi on varmasti muokannut tämän ajatusmaailmaa) ja siksi ehkä rakastin miestä lapsen vuoksi, enkä lapsesta huolimatta. Se ei silti tarkoita, että olisin rakastanut lasta, tai ollut kiintynyt tähän. Välitin lapsesta, koska välitin lapsen isästä. Ajattelin lapsen tulevaisuutta ja hyvinvointia, koska tiesin, että se vaikuttaa kaikella tavoin myös miehen tulevaisuuteen ja hyvinvointiin - ja tottakai myös minun.

        "Eli teitpä niin tai näin, teit aina väärin!"
        Tämän allekirjoitan minäkin!!!


      • uusäiti
        annika kirjoitti:

        kirjoitin oman vastaukseni ennen, kuin olin lukenut sinun omasi. Vastasimme täysin eri tavalla, mutta huomaan, etten ajattele pätkääkään ristiriitaisesti myöskään sinun kirjoituksestasi. Täyttä asiaa!

        Se mustasukkaisuus, josta sinä kirjoitit, lienee kuitenkin erilaista mustasukkaisuutta, kuin mitä minä tarkoitin. En ole koskaan ollut esimerkiksi miehen ex-vaimolle mustasukkainen sillä tavalla, että olisin pelännyt tämän kaappaavan miehen takasin itselleen, tai että näillä olsii ollut liittonsa päättymisen jälkeen mitään seksuaalista kansakäymistä. Sen sijaan olin tälle mustasukkainen siitä, että tällä on lapsi miehen kanssa, jota minä rakastin. Olin mustasukkainen siitä, että hänen sanansa ja mielipiteensä eri asioissa painoivat enemmän (kaikki eivät edes liittyneet lapseen), kuin minun ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli heidän yhteisen lapsensa äiti. Pelkäsin, että mies ei voisi koskaan rakastaa meidän yhteistä tulevaa lastamme, kuten tuota toistaiseksi ainokaistaan ja olin tästäkin asiasta mustasukkainen.

        Lapselle en myöskään ollut mustasukkainen sillä tavalla, mitä tarkoitit, mutta toisella tavalla kyllä. Yhdessäoloaikanamme en edes suostunut tunnustamaan tuota tunnetta itsessäni (en muille, enkä itselleni), vaan olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen vasta jälkeenpäin. Ei pienelle lapselle saa olla mustasukkainen, mutta kyllä minä olin. Lapsi sai viikonloppuisin käpertyä isänsä kainaloon sohvalle, kun minulta oli samaiselle sohvalle porttikielto. Mies yritti käytöksellään vangita minut makuuhuoneeseen oven taakse noiden viikonloppujen ajaksi (jotta saisi olla rauhassa lapsen kanssa). Tosin minun tuli hoitaa heille ruoka, pestä heidän pyykkinsä ja siivota heidän sotkunsa, mutta kaiken sen vapaa-ajan jolloin minulla ei ollut muuta välttämätöntä tekemistä ja olisin halunnut olla heidän seurassaan (ennen kaikkea miehen seurassa, vaikka ei sekään haitannut, että lapsi oli mukana), minun olisi kuulunut vain olla linnoittautuneena toiseen huoneeseen ja hiljaa.
        Jos lapsi (tyttö oli suhteemme alussa 8-10-vuotias) ei saanut illalla unta, isä istui tuntikausia tämän vieressä olohuoneessa (missä tytöllä oli vuode) "nukuttamassa" (katsoi itse samalla elokuvaa) tätä. Olisin halunnut edes nuo illan myöhäisimmät hetket mieheltä (ei ole ihmekään, ettei lapsi saa unta, kun vieessä tulee televisiosta lapsilta kiellettyä räiskintää). Monesti lapsi tuli lopulta meidän sänkyymme (ahdasta) ja sen sijaan, että olisin saanut nukahtaa miehen kainaloon, lapsi saikin tuon kainalon. Kyllä, olin mustasukkainen.

        Alkuperäiseen on vielä lisättävä se, että en ollut suoranaisesti koskaan ilkeä lapselle. Komensin kyllä tätä (jos ei esim. tullut ruokapöytään kolmen kutsun jälkeen tietokoneelta, kävin nyppäämässä johdon seinästä). En voisi kuvitella, että laittaisin pienen lapsen väkisin tilanteeseen, jossa tämä kokee suurta turvattomuutta. Me asuimme kaksiossa ja olohuone ei ollut kaukana ja pidimme keittiössä valon päällä yön yli ja makuhuoneen oven auki. Samassa sängyssä nukkumista kolmisin en oikein sulattanut (ennen kaikkea se ahtaus) ja siitä tuli riitaa. En toisaalta halunnut sitäkään, että mies nukkuii olohuoneessa lapsen kanssa, koska halusin kuitenkin itse jakaa vuoteen oman rakkaani kanssa.

        Voi olla, että meidän uusperhe-elämämme oli epätavallisen vaikeaa. Ero oli tuore ja kaikki asiat uusia jokaiselle (rutiinit ja käytännöt muodostuivat pikkuhiljaa). Olin hyvin erilainen, kuin mitä miehen vaimo/lapsen äiti ja varmasti monessa mielessä luonteeltani huomattavasti tätä hankalampi. Minussa oli paljon vikaa ongelmiimme (tunnustan), enkä kyennyt käyttäytymään aina kypsän aikuisen tavoin (toisaalta minulla oli yhtä paljon ikäeroa mieheen, kuin tämän tyttäreen) ja hieman yli parikymppiselle lapsettomalle naiselle, jolla ei ollut vielä aikaisempaa kokemusta edes avoliitosta, tuo uusperheen arki voi olla vieläkin vaikeampi juttu.

        Vaikein asia oli se, että mies odotti minun ehkä olevan "ex-vaimonsa" noiden tapaamisviikonloppujen ajan. Tämä ei ymmärtänyt sitä, ettei meidän perheemme voi olla se sama perhe, joka heillä oli ennen minua. Tämä odotti minun rakastavan lastaan (jota hädin tuskin tunsin, sillä 4 päivää kuukaudessa edes kahden vuoden ajan, ei ole kovin paljon. Koulussakin näkee opettajaansa enemmän, eikä tätäkään ala rakastaa, kuin perheenjäsentään). Mies oletti, että luonnollisesti hoidan kotiaskareet myös lapsen ollessa luonamme (koska lapsen äitikin oli näin aina tehnyt), tämä myös odotti, että ostelen lapselle mielelläni kaikkea (koska lapsen äitikin osti) ja että hyväksyn lapsen nukkumisen sängyssämme (koska lapsen äitikin hyväksyi) jne. Kun en voinut ryhtyä miksikään "äidiksi", mies jätti minut kaiken ulkopuolelle!

        Koin lapsen vieraaksi ja etäiseksi, vaikkakin välitin tästä kuten kenestä tahansa lapsesta, esim. olisin valmis riskeeraamaan oman henkeni kenen tahansa lapsen puolesta joissain konkreettisissa onnettomuustilanteissa. En kuitenkaan kokenut mitään rakkautta tuota lasta kohtaan. Rakastin tämän lapsen isää. Tiedän, että mies ei olisi välttmättä samanlainen ihminen, mitä on, ilman lapsen olemassaoloa (lapsi on varmasti muokannut tämän ajatusmaailmaa) ja siksi ehkä rakastin miestä lapsen vuoksi, enkä lapsesta huolimatta. Se ei silti tarkoita, että olisin rakastanut lasta, tai ollut kiintynyt tähän. Välitin lapsesta, koska välitin lapsen isästä. Ajattelin lapsen tulevaisuutta ja hyvinvointia, koska tiesin, että se vaikuttaa kaikella tavoin myös miehen tulevaisuuteen ja hyvinvointiin - ja tottakai myös minun.

        "Eli teitpä niin tai näin, teit aina väärin!"
        Tämän allekirjoitan minäkin!!!

        Täytyy sanoa, että tilanteemme on todellakin erilainen. Ja jälleen kerran nostan omalle mihelleni hattua ja korkella nostankin. HÄn on osannut hoitaa monet jutut tosi hienosti.

        Esimerkkinä juuri tuo, että viikonloppuisin lapset käpertyvät isänsä kainaloon samalle sohvalle ja ovat mustasukkaisia uudesta kumppanista.
        Meillä oli tätä myös. Mitäkö mies teki? Hän "kauhoi" suureen syliinsä meidän kaikki kolme: minut ja kaksi lastaan. Hän sanoi, että kyllä tähän kaikki sopii.

        Kun me halasimme, lapset hyökkäsivät isäänsä kiinni: minun! minun!
        Ja mies otti vuorollaan kaikista meistä kiinni ja jokaisen kohdalla: minun! minun! minun!

        Kun loikilimme vuoteella tai sohvalla, ja lapset tunkivat väliin, siitä tuli leikkimielinen tappelu että kuka saa olla ja kenenkin kainalossa.

        Tuolloin minäkin vielä jaksoin tykätä miehen lapsista. Otin heidät syliin, otin kainalooni köllöttelemään.

        Mies siis toimi todella upeasti, jottei kukaan osapuoli tunne olevansa ulkopuolinen eikä ole syytä olla toisistaan mustasukkainen.

        Raskausaikana en voinut ottaa edes syliin istumaan tätä pienempää lasta, joka tuolloin oli esikouluiän kynnyksellä. Kun vauva syntyi, hän pyörähti syliini: no nyt voi .. ! Sektioarpi oli kuitenkin kipeä, ei voinutkaan. Ja nyt tilanne on aika tulehtunut. Lapsetkin tosin ovat jo isompia, mutta eivät he enää istu minun viereeni sohvalle. En jaksa kertoa yksityiskohtia, enkä tiedä tarkkaan mitä tapahtui ja mitkä kaikki ovat tähän johtaneet, luultavasti pienten tapahtumien summa.

        En koe olevani piika tai ruuanlaittaja tms. Mies osaa laittaa itsekin sapuskaa niin itselleen kuin mukuloilleenkin. En muutenkaan kovin paljoa kokkaile...
        MUTTA erilainen tapa toimia meillä on. Minua rassaa se, että lasten tekemisiin ja toimintaan ei puututa. En tarkoita mitään rikkomista tai vallatonta hölmöilyä, vaan ihan pieniä juttuja. Esim. ruokapöytätavat. Niistähän pitää joka kerta, koko ajan, muistuttaa. Pitää "vahtia" ja "huomautella". Mies ei tätä tee. Niinpä meillä on aika kammottavia tilanteita muutamilla arkielämän alueilla.
        Miestä ne eivät rassaa, minua kylläkin ja siitä tulee riitoja.

        Sitten on kyllä toinen tavallinen arjen alue, jossa tämä toimii tosi hyvin nykyään siitä syystä, että silloin aikoinaan siihen puututtiin koko ajan, systemaattisesti. Siis siinä asiassa lapset toimivat meidän perheen tavoilla.

        MIes on luvannut kunnostautua ja ottaa näillä muillakin alueilla tämän tarkemman puuttumisen toimintamallin käyttöön. Toivottavasti ottaakin. Ulkopuolisen korvissa ne ovat varsin mitättömiä juttuja, mutta kyse on kait vain erilaisista kodin toimintamalleista...

        Mitä tulee mustasukkaisuuteen: mieheni on välillä tuntenut jonkinlaista mustasukkaisuutta exääni kohtaan. Luultavasti laadultaan samanlaista, mistä sinä annika kirjoitit.

        Minä harvemmin hänen exäänsä kohtaan, mustasukkainen siis.
        Se, mitä olen kuullut mieheni ent. elämästä ja exästä on sellaista, ettei minulla ole mitään syytä olla mustasukkainen ! Ei siellä ole mitään "kadehdittavaa".
        No, myönnän sen, että joskus tunnen sisälläni ikävän piston, kun ajattelen miten syvästi rakastunut ja onnelinen mieheni on ollut kun on vienyt vihille tämän exänsä. Silloin mietin, ettei hän ikinä voi rakastaa minua yhtä syvästi kuin tätä exäänsä.
        Se menee kuitenkin tosi nopeasti ohi, sillä ei mies "hehkuta" exäänsä minulle eikä vertaa minua häneen eikä oleta, että olisin samanlainen tms.

        Lisäksi mies osoittaa monin eri tavoin rakkauttaan minua kohtaan. Eikä hän ole roikkunut vanhassa: ei mitään kyläilyjä, ei auton huoltoja tms.

        Minulla on myös lapsia edell. liitosta, lisäksi ollut yksi niinikään pitkä liitto tuon exän kanssa.. Ehkä nämä asiat vaikuttavat suhtautumiseen yms.


      • epätoivoinen
        annika kirjoitti:

        kirjoitin oman vastaukseni ennen, kuin olin lukenut sinun omasi. Vastasimme täysin eri tavalla, mutta huomaan, etten ajattele pätkääkään ristiriitaisesti myöskään sinun kirjoituksestasi. Täyttä asiaa!

        Se mustasukkaisuus, josta sinä kirjoitit, lienee kuitenkin erilaista mustasukkaisuutta, kuin mitä minä tarkoitin. En ole koskaan ollut esimerkiksi miehen ex-vaimolle mustasukkainen sillä tavalla, että olisin pelännyt tämän kaappaavan miehen takasin itselleen, tai että näillä olsii ollut liittonsa päättymisen jälkeen mitään seksuaalista kansakäymistä. Sen sijaan olin tälle mustasukkainen siitä, että tällä on lapsi miehen kanssa, jota minä rakastin. Olin mustasukkainen siitä, että hänen sanansa ja mielipiteensä eri asioissa painoivat enemmän (kaikki eivät edes liittyneet lapseen), kuin minun ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli heidän yhteisen lapsensa äiti. Pelkäsin, että mies ei voisi koskaan rakastaa meidän yhteistä tulevaa lastamme, kuten tuota toistaiseksi ainokaistaan ja olin tästäkin asiasta mustasukkainen.

        Lapselle en myöskään ollut mustasukkainen sillä tavalla, mitä tarkoitit, mutta toisella tavalla kyllä. Yhdessäoloaikanamme en edes suostunut tunnustamaan tuota tunnetta itsessäni (en muille, enkä itselleni), vaan olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen vasta jälkeenpäin. Ei pienelle lapselle saa olla mustasukkainen, mutta kyllä minä olin. Lapsi sai viikonloppuisin käpertyä isänsä kainaloon sohvalle, kun minulta oli samaiselle sohvalle porttikielto. Mies yritti käytöksellään vangita minut makuuhuoneeseen oven taakse noiden viikonloppujen ajaksi (jotta saisi olla rauhassa lapsen kanssa). Tosin minun tuli hoitaa heille ruoka, pestä heidän pyykkinsä ja siivota heidän sotkunsa, mutta kaiken sen vapaa-ajan jolloin minulla ei ollut muuta välttämätöntä tekemistä ja olisin halunnut olla heidän seurassaan (ennen kaikkea miehen seurassa, vaikka ei sekään haitannut, että lapsi oli mukana), minun olisi kuulunut vain olla linnoittautuneena toiseen huoneeseen ja hiljaa.
        Jos lapsi (tyttö oli suhteemme alussa 8-10-vuotias) ei saanut illalla unta, isä istui tuntikausia tämän vieressä olohuoneessa (missä tytöllä oli vuode) "nukuttamassa" (katsoi itse samalla elokuvaa) tätä. Olisin halunnut edes nuo illan myöhäisimmät hetket mieheltä (ei ole ihmekään, ettei lapsi saa unta, kun vieessä tulee televisiosta lapsilta kiellettyä räiskintää). Monesti lapsi tuli lopulta meidän sänkyymme (ahdasta) ja sen sijaan, että olisin saanut nukahtaa miehen kainaloon, lapsi saikin tuon kainalon. Kyllä, olin mustasukkainen.

        Alkuperäiseen on vielä lisättävä se, että en ollut suoranaisesti koskaan ilkeä lapselle. Komensin kyllä tätä (jos ei esim. tullut ruokapöytään kolmen kutsun jälkeen tietokoneelta, kävin nyppäämässä johdon seinästä). En voisi kuvitella, että laittaisin pienen lapsen väkisin tilanteeseen, jossa tämä kokee suurta turvattomuutta. Me asuimme kaksiossa ja olohuone ei ollut kaukana ja pidimme keittiössä valon päällä yön yli ja makuhuoneen oven auki. Samassa sängyssä nukkumista kolmisin en oikein sulattanut (ennen kaikkea se ahtaus) ja siitä tuli riitaa. En toisaalta halunnut sitäkään, että mies nukkuii olohuoneessa lapsen kanssa, koska halusin kuitenkin itse jakaa vuoteen oman rakkaani kanssa.

        Voi olla, että meidän uusperhe-elämämme oli epätavallisen vaikeaa. Ero oli tuore ja kaikki asiat uusia jokaiselle (rutiinit ja käytännöt muodostuivat pikkuhiljaa). Olin hyvin erilainen, kuin mitä miehen vaimo/lapsen äiti ja varmasti monessa mielessä luonteeltani huomattavasti tätä hankalampi. Minussa oli paljon vikaa ongelmiimme (tunnustan), enkä kyennyt käyttäytymään aina kypsän aikuisen tavoin (toisaalta minulla oli yhtä paljon ikäeroa mieheen, kuin tämän tyttäreen) ja hieman yli parikymppiselle lapsettomalle naiselle, jolla ei ollut vielä aikaisempaa kokemusta edes avoliitosta, tuo uusperheen arki voi olla vieläkin vaikeampi juttu.

        Vaikein asia oli se, että mies odotti minun ehkä olevan "ex-vaimonsa" noiden tapaamisviikonloppujen ajan. Tämä ei ymmärtänyt sitä, ettei meidän perheemme voi olla se sama perhe, joka heillä oli ennen minua. Tämä odotti minun rakastavan lastaan (jota hädin tuskin tunsin, sillä 4 päivää kuukaudessa edes kahden vuoden ajan, ei ole kovin paljon. Koulussakin näkee opettajaansa enemmän, eikä tätäkään ala rakastaa, kuin perheenjäsentään). Mies oletti, että luonnollisesti hoidan kotiaskareet myös lapsen ollessa luonamme (koska lapsen äitikin oli näin aina tehnyt), tämä myös odotti, että ostelen lapselle mielelläni kaikkea (koska lapsen äitikin osti) ja että hyväksyn lapsen nukkumisen sängyssämme (koska lapsen äitikin hyväksyi) jne. Kun en voinut ryhtyä miksikään "äidiksi", mies jätti minut kaiken ulkopuolelle!

        Koin lapsen vieraaksi ja etäiseksi, vaikkakin välitin tästä kuten kenestä tahansa lapsesta, esim. olisin valmis riskeeraamaan oman henkeni kenen tahansa lapsen puolesta joissain konkreettisissa onnettomuustilanteissa. En kuitenkaan kokenut mitään rakkautta tuota lasta kohtaan. Rakastin tämän lapsen isää. Tiedän, että mies ei olisi välttmättä samanlainen ihminen, mitä on, ilman lapsen olemassaoloa (lapsi on varmasti muokannut tämän ajatusmaailmaa) ja siksi ehkä rakastin miestä lapsen vuoksi, enkä lapsesta huolimatta. Se ei silti tarkoita, että olisin rakastanut lasta, tai ollut kiintynyt tähän. Välitin lapsesta, koska välitin lapsen isästä. Ajattelin lapsen tulevaisuutta ja hyvinvointia, koska tiesin, että se vaikuttaa kaikella tavoin myös miehen tulevaisuuteen ja hyvinvointiin - ja tottakai myös minun.

        "Eli teitpä niin tai näin, teit aina väärin!"
        Tämän allekirjoitan minäkin!!!

        Olipa helpottavaa huomata, että muillakin on vastaavanlaisia ajatuksia. Itseasiassa mietin, että mikä minussa on vikana kun tämä uusperhejuttu on niin tavattoman vaikeaa vaikka se on yleistä. Minulla ei ole itselläni lapsia ja miehelläni on kaksi...
        Mulle on vielä tämän kaiken ns. "mustasukkaisuuden" lisäksi tullu suurin piirtein inho lapsiin.. Entisen mieheni kanssa ollessa rakastin lapsia. Kaikki suvun ja tuttavien lapset kiersin tiuhaan tahtiin, koska minusta ne oli ihania ja halusin nähdä niitä usein ja leikkiä jne. Rakastin vauvan tuoksua jne.... minulla oli myös vauvakuume.. Nyt sitten tämän uuden miehen ja hänen lastensa myötä mulle on jostakin kumman syystä tullu "lapsikammo"...
        On myös erinäisiä pelkoja, että mikä on tilanne jos meille tulee joskus yhteiset lapset.. jotenkin tunnen olevani ulkopuolinen kun miehelläni on toisen naisen kanssa lapsia ja ne yhdistää niitä hamaan hautaan saakka.. tunnen itseni vain käymäläiseksi.. :-(
        Rakastan miestäni, mutta hänen "entistä elämäänsä" EN. Olen onnellinen mieheni kanssa, niin kauan kun ei puhuta tai exä yms. ei ilmottele olemassa olostaan. Meillä menee muuten ihan hyvin..
        Paljon riittäisi asiaa.. Onko kenelläkään "rohtoa" tähän.. ? Mitä olette asialle tehneet..? Olen jo miettinyt, että pitääkö meidän erota ja minun etsiä lapseton mies.. Toisaalta rakastan miestäni valtavasi ja meillä menee muuten tosi hyvin, on yhteisiä harrastuksia ja puhutaan.. Mut hänen kanssaan on vaikea puhua tästä luonnollisestikin, koska ei hänelle ne lapset mikään ongelma ole...
        APUA!


      • "uusäiti"
        epätoivoinen kirjoitti:

        Olipa helpottavaa huomata, että muillakin on vastaavanlaisia ajatuksia. Itseasiassa mietin, että mikä minussa on vikana kun tämä uusperhejuttu on niin tavattoman vaikeaa vaikka se on yleistä. Minulla ei ole itselläni lapsia ja miehelläni on kaksi...
        Mulle on vielä tämän kaiken ns. "mustasukkaisuuden" lisäksi tullu suurin piirtein inho lapsiin.. Entisen mieheni kanssa ollessa rakastin lapsia. Kaikki suvun ja tuttavien lapset kiersin tiuhaan tahtiin, koska minusta ne oli ihania ja halusin nähdä niitä usein ja leikkiä jne. Rakastin vauvan tuoksua jne.... minulla oli myös vauvakuume.. Nyt sitten tämän uuden miehen ja hänen lastensa myötä mulle on jostakin kumman syystä tullu "lapsikammo"...
        On myös erinäisiä pelkoja, että mikä on tilanne jos meille tulee joskus yhteiset lapset.. jotenkin tunnen olevani ulkopuolinen kun miehelläni on toisen naisen kanssa lapsia ja ne yhdistää niitä hamaan hautaan saakka.. tunnen itseni vain käymäläiseksi.. :-(
        Rakastan miestäni, mutta hänen "entistä elämäänsä" EN. Olen onnellinen mieheni kanssa, niin kauan kun ei puhuta tai exä yms. ei ilmottele olemassa olostaan. Meillä menee muuten ihan hyvin..
        Paljon riittäisi asiaa.. Onko kenelläkään "rohtoa" tähän.. ? Mitä olette asialle tehneet..? Olen jo miettinyt, että pitääkö meidän erota ja minun etsiä lapseton mies.. Toisaalta rakastan miestäni valtavasi ja meillä menee muuten tosi hyvin, on yhteisiä harrastuksia ja puhutaan.. Mut hänen kanssaan on vaikea puhua tästä luonnollisestikin, koska ei hänelle ne lapset mikään ongelma ole...
        APUA!

        Suoranaisia neuvoja en voi antaa, mutta kerron omasta kokemuksesta. Kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, minulla ei ollut lapsia, mutta miehelläni oli. Alussa meillä oli yhteistä vain SUURI RAKKAUS! Kuvittelin, että pari lasta, jotka vain vierailevat, eivät haittaa suhdettamme mitenkään! Kuvittelin, että kaikki menee hienosti! Olimme pääosin kaksin ja ihastuin kovasti mieheni lapsiin.

        Kun muutimme yhteen asumaan, kaikki alkoi muuttumaan. Mieheni halusi lapset enemmän luokseen, joka toinen vkl ei riittänyt. Ja hänen ex! Hän ei sietänyt yhteistä asumistamme. Hän heittäytyi todella häiritseväksi tekijäksi! Minusta alkoi tuntumaan, että ei musta ole tähän! Mua alkoi ottamaan ne lapsetkin päähän, kun ne olivat jatkuvasti meillä, minunkin kodissani, ja veivät kaiken isän huomion ja ajan. Siis siltä musta tuntui! Ja se ex. Se oli aina meidän välissä. Tuntui, että parisuhde olikin kolmiosuhde. Rakkaus oli läsnä koko ajan suhteessamme, mutta onni oli vain ajoittain.
        Ajattelin, että en halua erota, mutta pakko varmaan on.

        Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Minä olin raskaana, kylläkin vahingossa. Mutta enään ei ollut mikään muu niin tärkeää, kuin tuleva vauva! Ja lähes yhtä tärkeitä olivat minä ja mieheni, koska meitä raskaus eniten kosketti. Mua pelotti kamalasti, miten kaikki tulee meneen. Mutta mieheni oli AIVAN IHASTUKSISSAAN uudesta vauvasta, vihdoinkin hän sai jotain todellista minun kanssa.

        Kaikki muu tuntui toisarvoiselta. Alkoi vain naurattaan exänkin vouhotus. Ja huomasin, että MINUN on tehtävä aivotyötä ja opittava uudelleen pitämään mieheni lapsista, ihan itseni, vauvani ja perheeni vuoksi. Se oli vain pakko! Jos en olisi tätä tehnyt, olisin jäänyt jo alkutekijöissä yksin vauvani kanssa. Halusin kuitenkin tosissani yrittää perhe-elämää! Minun vain oli sopeuduttava mieheni lapsiin ja exään.

        Mieheni tuki minua koko raskauden ajan. Hän tosiaan tuntui odottavan ja toivovan lasta. Minun ei tarvinnut epäillä, onko hän hyvä isä, olinhan jo nähnyt se ensimmäisten lasten kanssa! Kun lapsi syntyi, se oli meille molemmille suuri ilo ja onni, molempien sydän täyttyi uudella rakkaudella.

        Mieheni ex rauhottui ajan kuluessa, osasyynä varmasti oli meidän yhteinen lapsi. Nykyään hänen olemassaoloaan emme edes normaali arjessa muista, joskus silloin kun nämä etälapset äidistään puhuvat. Ja silloinkin hän ei kuulu meidän elämään, korkeintaan välillisesti ja se ei enään haittaa millään tavalla.

        Nykyään meillä on jo toinenkin yhteinen lapsi. Rakastan yli kaiken lapsiani ja miestäni! Ja pidän erittäin paljon myös mieheni lapsista! He ovat aina mieheni lapsia, mutta myös minun lapsieni sisaruksia! Lapseni rakastavat sisaruksiaan ja he rakastavat pikkusiskoaan ja pikkuveljeään! Nykyään minua jopa naurattaa se alkuseurustelun rumba ja ne minunkin tunteet ja ajatukset.

        Ei ole aina ollut helppoa tämä uusiperheen elämä, eikä ole sitä aina jatkossakaan. Ei ole aina helppo pitää mieheni lapsista, mutta välillä ottaa päähän omatkin lapset uhmakohtauksissaan. Olen oppinut olemaan siirtämättä mieheni lapsiin niitä tunteita, mitä oma suuttumiseni ja vihastumiseni aiheuttaa. Rakastan omia lapsiani, vaikka he tekisivät mitä, vaikka kuinka suuttuisin. Samoin tykkään erittäin paljon mieheni lapsista, vaikka he tekisivät mitä ja vaikka tämä uusperheellisyys välillä kyllästyttääkin. Mutta aina olemme vielä selvinneet, koska olemme mieheni kanssa erittäin sitoutuneita toisiimme ja tähän perheeseen. Miehenikin on useaan otteeseen sanonut, että toista kertaa hän ei halua erota ja taas etääntyä lapsistaan. Hän tekee kaikkensa meidän eteen. Minä myös.

        Paljon työtä vaatii omakin ajattelu, ainakin minun kohdalla. Minun oli vain hyväksyttävä mieheni lapset ja ex. Minun oli tehtävä suurimmat joustot ja hyväksyttävä sekin. Mutta se on kannattanut! Olen saanut ihanan miehen ja ihanat lapset rakastamani miehen kanssa. Ja lapseni ovat saaneet ihanat isot sisarukset! He ovat rikkaus. Ja kuten aikaisemmin mainitsin, AINA tulee perheisiin (kaiken laisiin) ylämäkiä ja alamäkiä. Mutta minun uusperheeni on hyvä perhe, enkä kenestäkään luopuisi, enkä mitään perheessäni muuttaisi.


      • Järkyttynyt
        "uusäiti" kirjoitti:

        Suoranaisia neuvoja en voi antaa, mutta kerron omasta kokemuksesta. Kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, minulla ei ollut lapsia, mutta miehelläni oli. Alussa meillä oli yhteistä vain SUURI RAKKAUS! Kuvittelin, että pari lasta, jotka vain vierailevat, eivät haittaa suhdettamme mitenkään! Kuvittelin, että kaikki menee hienosti! Olimme pääosin kaksin ja ihastuin kovasti mieheni lapsiin.

        Kun muutimme yhteen asumaan, kaikki alkoi muuttumaan. Mieheni halusi lapset enemmän luokseen, joka toinen vkl ei riittänyt. Ja hänen ex! Hän ei sietänyt yhteistä asumistamme. Hän heittäytyi todella häiritseväksi tekijäksi! Minusta alkoi tuntumaan, että ei musta ole tähän! Mua alkoi ottamaan ne lapsetkin päähän, kun ne olivat jatkuvasti meillä, minunkin kodissani, ja veivät kaiken isän huomion ja ajan. Siis siltä musta tuntui! Ja se ex. Se oli aina meidän välissä. Tuntui, että parisuhde olikin kolmiosuhde. Rakkaus oli läsnä koko ajan suhteessamme, mutta onni oli vain ajoittain.
        Ajattelin, että en halua erota, mutta pakko varmaan on.

        Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Minä olin raskaana, kylläkin vahingossa. Mutta enään ei ollut mikään muu niin tärkeää, kuin tuleva vauva! Ja lähes yhtä tärkeitä olivat minä ja mieheni, koska meitä raskaus eniten kosketti. Mua pelotti kamalasti, miten kaikki tulee meneen. Mutta mieheni oli AIVAN IHASTUKSISSAAN uudesta vauvasta, vihdoinkin hän sai jotain todellista minun kanssa.

        Kaikki muu tuntui toisarvoiselta. Alkoi vain naurattaan exänkin vouhotus. Ja huomasin, että MINUN on tehtävä aivotyötä ja opittava uudelleen pitämään mieheni lapsista, ihan itseni, vauvani ja perheeni vuoksi. Se oli vain pakko! Jos en olisi tätä tehnyt, olisin jäänyt jo alkutekijöissä yksin vauvani kanssa. Halusin kuitenkin tosissani yrittää perhe-elämää! Minun vain oli sopeuduttava mieheni lapsiin ja exään.

        Mieheni tuki minua koko raskauden ajan. Hän tosiaan tuntui odottavan ja toivovan lasta. Minun ei tarvinnut epäillä, onko hän hyvä isä, olinhan jo nähnyt se ensimmäisten lasten kanssa! Kun lapsi syntyi, se oli meille molemmille suuri ilo ja onni, molempien sydän täyttyi uudella rakkaudella.

        Mieheni ex rauhottui ajan kuluessa, osasyynä varmasti oli meidän yhteinen lapsi. Nykyään hänen olemassaoloaan emme edes normaali arjessa muista, joskus silloin kun nämä etälapset äidistään puhuvat. Ja silloinkin hän ei kuulu meidän elämään, korkeintaan välillisesti ja se ei enään haittaa millään tavalla.

        Nykyään meillä on jo toinenkin yhteinen lapsi. Rakastan yli kaiken lapsiani ja miestäni! Ja pidän erittäin paljon myös mieheni lapsista! He ovat aina mieheni lapsia, mutta myös minun lapsieni sisaruksia! Lapseni rakastavat sisaruksiaan ja he rakastavat pikkusiskoaan ja pikkuveljeään! Nykyään minua jopa naurattaa se alkuseurustelun rumba ja ne minunkin tunteet ja ajatukset.

        Ei ole aina ollut helppoa tämä uusiperheen elämä, eikä ole sitä aina jatkossakaan. Ei ole aina helppo pitää mieheni lapsista, mutta välillä ottaa päähän omatkin lapset uhmakohtauksissaan. Olen oppinut olemaan siirtämättä mieheni lapsiin niitä tunteita, mitä oma suuttumiseni ja vihastumiseni aiheuttaa. Rakastan omia lapsiani, vaikka he tekisivät mitä, vaikka kuinka suuttuisin. Samoin tykkään erittäin paljon mieheni lapsista, vaikka he tekisivät mitä ja vaikka tämä uusperheellisyys välillä kyllästyttääkin. Mutta aina olemme vielä selvinneet, koska olemme mieheni kanssa erittäin sitoutuneita toisiimme ja tähän perheeseen. Miehenikin on useaan otteeseen sanonut, että toista kertaa hän ei halua erota ja taas etääntyä lapsistaan. Hän tekee kaikkensa meidän eteen. Minä myös.

        Paljon työtä vaatii omakin ajattelu, ainakin minun kohdalla. Minun oli vain hyväksyttävä mieheni lapset ja ex. Minun oli tehtävä suurimmat joustot ja hyväksyttävä sekin. Mutta se on kannattanut! Olen saanut ihanan miehen ja ihanat lapset rakastamani miehen kanssa. Ja lapseni ovat saaneet ihanat isot sisarukset! He ovat rikkaus. Ja kuten aikaisemmin mainitsin, AINA tulee perheisiin (kaiken laisiin) ylämäkiä ja alamäkiä. Mutta minun uusperheeni on hyvä perhe, enkä kenestäkään luopuisi, enkä mitään perheessäni muuttaisi.

        Aivan, oli sinun onnesi ja pelastuksesi, että veit joiltain lapsilta isin, ja tekeydyit raskaaksi ettei se mies jättäisi sinua, kun hän rakastikin omia lapsiaan enemmän kuin toivoit. Näin turvasit itsellesi toimeentulon, ja kaikista vihatuimman naikkosen osan. Sekö on onnea, niinkuin sanoit?

        Tässä hyvä esimerkki miten nämä ylimääräiset naikkoset toimivat. Aivan häikäilemättömästi. Sitten valitetaan, miksi perhe-elämä onkin niin vaikeaa. Kaikilla konsteilla yritetään ensin viedä ja sitten pitää tämä mies, vaikka kiusallaan. Ja sitten aletaankin heti perään valittamaan. Näin se aina menee.

        Olis parempi vaan teidänkin etisiä niitä vapaita miehiä, niin voisitte enemmän kunnioittaa itseänne!


      • kumma
        Järkyttynyt kirjoitti:

        Aivan, oli sinun onnesi ja pelastuksesi, että veit joiltain lapsilta isin, ja tekeydyit raskaaksi ettei se mies jättäisi sinua, kun hän rakastikin omia lapsiaan enemmän kuin toivoit. Näin turvasit itsellesi toimeentulon, ja kaikista vihatuimman naikkosen osan. Sekö on onnea, niinkuin sanoit?

        Tässä hyvä esimerkki miten nämä ylimääräiset naikkoset toimivat. Aivan häikäilemättömästi. Sitten valitetaan, miksi perhe-elämä onkin niin vaikeaa. Kaikilla konsteilla yritetään ensin viedä ja sitten pitää tämä mies, vaikka kiusallaan. Ja sitten aletaankin heti perään valittamaan. Näin se aina menee.

        Olis parempi vaan teidänkin etisiä niitä vapaita miehiä, niin voisitte enemmän kunnioittaa itseänne!

        Pitää varmaan minunkin tekeytyä raskaaksi (heh, heh) niin saan mieheni sitoutumaan enemmän minun perheeseeni. Nyt se tuntuu siltä, että minä olen se ylimääräinen, vaikka kuinka vakuutellaan, että meillä on nyt oma perhe.
        Sen kyllä haluan sanoa kaikille "nuorille" lapsettomille, että älkää vaan sotkeentuko lapsellisiin miehiin. Siitä ei seuraa muuta kun mielipahaa kaikille. Itsekin olisin ottanut jalat alle jos joku olisi viitsinyt varoittaa ja olisin heti tiennyt mieheni jälkikasvusta... Nyt todellakin mietin että tuleeko tästä mitään, vaikka miehelläni ja minulla menee nyt tosi hyvin. Kaks vuotta taitaa olla lyhyt aika sopeutumiseen...??! Saan vieläkin hepulin jos kuulen jotaki minun mieheni exästä...??! Minun oli aikoinaan helppo erota, kun ei ollut lapsia. Ei minun mieheni tartte joka paikassa kuulla minun exästäni, eikä elättää lapsiani jne. Hänelle se on helppoa, mutta mulle ei. Eikä näytä tajuavan vaikka olen sanonut, että mikä maksaa....

        Eikä ne "ylimääräiset naikkoset" vie kenenkään miehiä, kyllä siihen kaksi tarvitaan. Jos ei parisuhde toimi, niin ei siinä paljon tarvita kun jompi kumpi ottaa jalat alleen. Ja ehkä valitukset johtuu siitä, ettei sitä ennen ole vastaavanlaista kokenut.
        Se on niin helppoa erota ja ruveta uuteen suhteeseen, jos ei ole lapsia. Mutta heti kun on kersat kuvioissa, niin soppa on valmis. Sit on kaikki sossutädeistä mukana sopassa ja vaatimassa isältä huikeat elatusavut ja sitten vielä valitetaan, ettei niille yhteisille lapsille ole aikaa jne. hohhoijjaa.. Ei se lapsi siihen säry vaikkei sillä isää / äitiä siinä oliskaan. Siihen tilalle voi tulla ihan kuka hyvänsä korvaamaan paikan ja se joku muu voi olla vielä paljon parempikin. Sekin, että jotkut pariskunnat yleensä se naisosapuoli haluaa lapset, jos suhteessa menee huonosti. Kuvitellaan vaaleanpunaisten lasien lomasta, että kun meille tulee nyt pieni kullan nuppu, niin kyllä meidän suhde sitten kukoistaa, mutta hohhoijjaa.. kun ollaan hakoteillä.. Tuossa vaiheessa pitäs tajuta erota, että jäis mahdollisuus onnelliseen ja tavalliseen perhe-elämään ilman mitään entistä.
        Olen suuni puhunut puhtaaksi!


      • Järkyttynyt
        kumma kirjoitti:

        Pitää varmaan minunkin tekeytyä raskaaksi (heh, heh) niin saan mieheni sitoutumaan enemmän minun perheeseeni. Nyt se tuntuu siltä, että minä olen se ylimääräinen, vaikka kuinka vakuutellaan, että meillä on nyt oma perhe.
        Sen kyllä haluan sanoa kaikille "nuorille" lapsettomille, että älkää vaan sotkeentuko lapsellisiin miehiin. Siitä ei seuraa muuta kun mielipahaa kaikille. Itsekin olisin ottanut jalat alle jos joku olisi viitsinyt varoittaa ja olisin heti tiennyt mieheni jälkikasvusta... Nyt todellakin mietin että tuleeko tästä mitään, vaikka miehelläni ja minulla menee nyt tosi hyvin. Kaks vuotta taitaa olla lyhyt aika sopeutumiseen...??! Saan vieläkin hepulin jos kuulen jotaki minun mieheni exästä...??! Minun oli aikoinaan helppo erota, kun ei ollut lapsia. Ei minun mieheni tartte joka paikassa kuulla minun exästäni, eikä elättää lapsiani jne. Hänelle se on helppoa, mutta mulle ei. Eikä näytä tajuavan vaikka olen sanonut, että mikä maksaa....

        Eikä ne "ylimääräiset naikkoset" vie kenenkään miehiä, kyllä siihen kaksi tarvitaan. Jos ei parisuhde toimi, niin ei siinä paljon tarvita kun jompi kumpi ottaa jalat alleen. Ja ehkä valitukset johtuu siitä, ettei sitä ennen ole vastaavanlaista kokenut.
        Se on niin helppoa erota ja ruveta uuteen suhteeseen, jos ei ole lapsia. Mutta heti kun on kersat kuvioissa, niin soppa on valmis. Sit on kaikki sossutädeistä mukana sopassa ja vaatimassa isältä huikeat elatusavut ja sitten vielä valitetaan, ettei niille yhteisille lapsille ole aikaa jne. hohhoijjaa.. Ei se lapsi siihen säry vaikkei sillä isää / äitiä siinä oliskaan. Siihen tilalle voi tulla ihan kuka hyvänsä korvaamaan paikan ja se joku muu voi olla vielä paljon parempikin. Sekin, että jotkut pariskunnat yleensä se naisosapuoli haluaa lapset, jos suhteessa menee huonosti. Kuvitellaan vaaleanpunaisten lasien lomasta, että kun meille tulee nyt pieni kullan nuppu, niin kyllä meidän suhde sitten kukoistaa, mutta hohhoijjaa.. kun ollaan hakoteillä.. Tuossa vaiheessa pitäs tajuta erota, että jäis mahdollisuus onnelliseen ja tavalliseen perhe-elämään ilman mitään entistä.
        Olen suuni puhunut puhtaaksi!

        Kyllä se lapsi särkyy, ja se on aivan sydäntä särkevää katsottavaa. Ja parempaa lapsella ei voi olla kuin oma isä ja äiti. Heitä ei korvaa kukaan eikä mikään.

        Uskomatonta, että jollekin perhe-elämän särkeminen voi olla noin mitään sanomatonta. Olet kamala ihminen jos todellakin ajattelet noin.

        Taidat ise olla perheestä jossa vanhemmat eivät välittäneet, tai joku katunainen kasvatti sinut


      • olen melkein sanaton
        Järkyttynyt kirjoitti:

        Kyllä se lapsi särkyy, ja se on aivan sydäntä särkevää katsottavaa. Ja parempaa lapsella ei voi olla kuin oma isä ja äiti. Heitä ei korvaa kukaan eikä mikään.

        Uskomatonta, että jollekin perhe-elämän särkeminen voi olla noin mitään sanomatonta. Olet kamala ihminen jos todellakin ajattelet noin.

        Taidat ise olla perheestä jossa vanhemmat eivät välittäneet, tai joku katunainen kasvatti sinut

        No nyt melkein menin sanattomaksi. Voi kauheeta ja voi kamalaa, ihan niinkuin siinä mainoksessa missä naisen olkkariin oli loikannut hirvi. Jotain yhtä ihmeellistä sitä on tainnut päästä käymään, kun on saanut ihmisen kirjoittamaan jotain tuollaista. Anteeksi nyt vaan, yleensä ei ole tapana ketään pahemmin morkata tai moittia. Mutta tää meni kyllä yli ja korkeelta. Ottakaapas nyt aikuiset ihmiset (toivottavasti) itseänne niskasta kiinni ja lukekaa itsekin kirjoituksianne. Huhhuh! minua ainakin sijassanne hävettäisi. En ikuna voisi kuvitella sanovani mitään noin lapsellista... Oikein totta. Sana on toki vapaa. Ja Suomi on vapaa maa. Mutta silti... Kauniissa ja rohkeissa on elämä mustavalkoista ja ihmiset steretypioita. Oikeassa elämässä se ei mene niin. Hyh teitä nimimerkit järkyttynyt ja kumma. Hyhhyh!


      • "uusäiti"
        Järkyttynyt kirjoitti:

        Aivan, oli sinun onnesi ja pelastuksesi, että veit joiltain lapsilta isin, ja tekeydyit raskaaksi ettei se mies jättäisi sinua, kun hän rakastikin omia lapsiaan enemmän kuin toivoit. Näin turvasit itsellesi toimeentulon, ja kaikista vihatuimman naikkosen osan. Sekö on onnea, niinkuin sanoit?

        Tässä hyvä esimerkki miten nämä ylimääräiset naikkoset toimivat. Aivan häikäilemättömästi. Sitten valitetaan, miksi perhe-elämä onkin niin vaikeaa. Kaikilla konsteilla yritetään ensin viedä ja sitten pitää tämä mies, vaikka kiusallaan. Ja sitten aletaankin heti perään valittamaan. Näin se aina menee.

        Olis parempi vaan teidänkin etisiä niitä vapaita miehiä, niin voisitte enemmän kunnioittaa itseänne!

        No, johan oli kommentti. Kaikillahan on oikeus olla omaa mieltänsä ja sanoa se, mutta olet siltikin hieman hakoteillä, et tunne faktoja.

        En vienyt keneltäkään lapsilta isää. Lapsillahan on edelleen isä, vaikka se ei asukaan ensimmäisten lastensa kanssa! On sitä paitsi vielä huolehtivainen ja hyvä isä!!

        Toiseksi, en tietoisesti tekeytynyt raskaaksi. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä ja pettänyt ehkäisy (onneksi näin kävi, muuten en ehkä olisi vieläkään äiti).
        Kolmanneksi, kai kaikki etenkin uusperheelliset (miehet, naiset, kaiken ikäiset) tietävät, että yhteiset lapset eivät estä eroa, jos se on tullakseen. Muutenhan ei olisi ollenkaan uusperheitä, jos se estäisi!! Enhän minäkään olis juuri tämän miehen kanssa kimpassa, jos hänen ja hänen entisen avovaimonsa yhteiset lapset olisivat olleet tae ikuiselle liitolle.
        Neljänneksi, mulla on vakituinen työpaikka, eli mies ei turvaa mun toimeentuloa millään tavalla.
        Ja vielä viidenneksi, mua ei vihaa kukaan mun lähipiiristä eikä tutuista. Jos joku mulle tuntematon ihminen mua vihaa, siinä vihatkoon. Sille en voi mitään. Sillä sen ihmisen (joka ei mua tunne) viha ei voi perustua siihen, että tuntis ja tietäis mut. enhän sitten edes minä tiedä, että joku vihaa mua.


      • Huvittunut
        "uusäiti" kirjoitti:

        No, johan oli kommentti. Kaikillahan on oikeus olla omaa mieltänsä ja sanoa se, mutta olet siltikin hieman hakoteillä, et tunne faktoja.

        En vienyt keneltäkään lapsilta isää. Lapsillahan on edelleen isä, vaikka se ei asukaan ensimmäisten lastensa kanssa! On sitä paitsi vielä huolehtivainen ja hyvä isä!!

        Toiseksi, en tietoisesti tekeytynyt raskaaksi. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä ja pettänyt ehkäisy (onneksi näin kävi, muuten en ehkä olisi vieläkään äiti).
        Kolmanneksi, kai kaikki etenkin uusperheelliset (miehet, naiset, kaiken ikäiset) tietävät, että yhteiset lapset eivät estä eroa, jos se on tullakseen. Muutenhan ei olisi ollenkaan uusperheitä, jos se estäisi!! Enhän minäkään olis juuri tämän miehen kanssa kimpassa, jos hänen ja hänen entisen avovaimonsa yhteiset lapset olisivat olleet tae ikuiselle liitolle.
        Neljänneksi, mulla on vakituinen työpaikka, eli mies ei turvaa mun toimeentuloa millään tavalla.
        Ja vielä viidenneksi, mua ei vihaa kukaan mun lähipiiristä eikä tutuista. Jos joku mulle tuntematon ihminen mua vihaa, siinä vihatkoon. Sille en voi mitään. Sillä sen ihmisen (joka ei mua tunne) viha ei voi perustua siihen, että tuntis ja tietäis mut. enhän sitten edes minä tiedä, että joku vihaa mua.

        Kyllä ne kanamaiset naisparat on niin itsekkäitä olioita kerrassaan, mitä täältäkin lukee niiden kommentteja, että voi surku niitä lapsia jotka niiden kynsiin joutuu.

        Joka mielipiteessä melkein haukutaan ensin lyttyyn lapsi, ja heti perään lyttyjen lyttyyn lasten äiti.
        Mies oli sitten se fiksuin, joka osasi oikealla ajalla jättää tämän karmaisevan perheensä ja pakeni sekä löysi kuin köysikin maailman ihanimman naisen, joka nyt kehuskelee ala-arvoisilla teoillaan ja sanoillaan, miten HÄN onnistui nyt pealastamaan miespolon kurjuudesta. Voe voe sentään, kun oottekin säälittäviä.


    • annika

      ja lisäksi tunnustan olleeni mustasukkainen miehen exälle. Väitän kuitenkin myös sekä ex-vaimojen, että lasten olevan vastaavasti mustasukkaisia isien uusille kumppaneille ja vanhempien olevan mustasukkaisia uusille kumppaneilleen, mikäli nämä tulevat lasten kanssa "liian hyvin" toimeen.

      Tämä on varmasti tapauskohtaista.

      Olisikohan tuohon näinkin looginen selitys, kuin se, että äidit ovat yleensä lähivanhempia ja isät etävanhempia?
      Lähiäiti ei anna lapsilleen sellaista tiivistettyä rajatonta huomiota, kuin mitä etäisä antaa. Lähiäiti voi jakaa kaiken rakkaudensa, välittämisensä ja huomionsa noin 26:lle päivälle kuukaudessa. Etäisän täytyy tiivistää kaikki useimmiten neljään päivään! Kun pariskunnasta kumpikin käy työssä, yhteistä aikaa jää vähän Lähinnä siis yhdessä ehditään olla vain viikonloppuisin ja niistä joka toinen on jaettava lapsen kanssa. Etäisä viettää yleensä ajan tiiviisti nimenomaan lasten kanssa ja valitettavan usein jättää uuden kumppanin tyystin kaiken sen ulkopuolelle (kelpuuttaa uuden kumppanin van ns.ikäviin asioihin, kuten kotitöihin, kun itse samaan aikaan puuhastelee kaikkea kivaa lasten kanssa). Lähiäiti taas huolehtii yleensä itse pääosan kaikista lapsiin liittyvistä kotitöistä (ruoka, pyykki, siivous) ja antaa uudelle kumppanilleen mahdollisuuden osallistua sihen kaikkeen "mukavaan".

      Väitän, että äidit osaavat huomioida uusia kumppaneitaan paremmin, kuin sät. Äidit eivät myöskään palvo exiään "lasten isinä" vastaavasti, kuin isät palvovat lastensa äitejä (lasten äiti tulee yleensä miehen prioriteettilistalla ennen uutta puolisoa ja vain ja juuri siksi, että tämä on lasten äiti).

      Me naiset pohdimme ehkä liikaa.

      Naisilla on myös hyvin voimakas vietti äitiyteen. Uuden kumppanin tavattuaan nainen alkaa jo hyvin aikaisessa vaiheessa mielessän sitoutua. uusperheellinen, jolla ei ole vielä omia lapsia haluaa useimmiten tulevaisuudessa yhteisiä lasia kumppaninsa kanssa. Naisilla on se biologinen kello, joka tikittää ja nainen alkaa ehkä pohtia näitä asioita miestä aikaisemmin. Nainen on yleensä se, jonka sana ratkaisee lapsiin liittyvissä asioissa ja näin ollen uusioäiti herkemmin vaivaa päätään niillä asioilla, miten kaikki tulevaisuudessa soputuvat sitten siihen yhteiseen lapseen ja millaisen kasvatuksen tämä tulee samaan, miten tätä puetaan jne. Miehillä tuo asia tulee yleensä vastaan kunnolla vasta, kun se on ajankohtainen. Ts. entuudestaan lapsettomista uusioisistä tulee kumppaninsa edellisen liiton lapsille mustasukkaisia vasta omien lastensa syntymän jälkeen. Nainen alkaa ikäänkuin jo etukäteen "suojella omaa pesää".

      • Hanna

        nuo sinun ajatukset ovat kuin suoraan minun päästäsi. En itse voisi yhtä hyvin pukea tunteitani ja ajatuksiani sanoiksi. Olen kyllä sinua varmasti yli 10 v vanhempi, mutta silti koen asiat samanlaisina. Tuntematta olevani lapsellinen. Olet harvinaisen kypsä ikäiseksesi! Vaikeaa on tässä minun uusiosuhteessani, en vain taida tätä jaksaa enää.


      • Näin on

        Annika teit hienoa analyysia tunteista miehen lapsiin ja koko kuvioon. Ja en voi olla muuta kuin samaa mieltä siitä, että on aivan toisenlaiset eväät luoda suhdetta, kasvatusmallia, luontevaa yhdessäoloa jne. kun sitä todellakin on vain neljä päivää kuukaudessa verrattuna äitiin joka pyörittää arkea 26 päivää. Erittäin haasteellinen tehtävä isällekin, että pysyy mukana siinä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan jälkikasvuaan ohjata.

        Minä olen mustasukkainen lähinnä siitä, että minä olen tässä kuviossa välillä täysin ulkopuolinen ja se syntyi mielestäni siitä, että lapset olivat jo riittävän vanhoja tavatessamme. Suuri osa siitä elämän alun jännityksestä ja huimista harppauksista kehittymisessä on tehty jo ja nähty ja koettu jonkun muun kanssa. Siksi on entistä vaikeampaa tuoda toista mukaan tähän osaan leikkiä muutoin kuin "naapurintäti" asenteella. Ja usein voi naapurintätikin tuntea lapset paremmin kuin joku uusioäiti. Menet siis mukaan valmiiseen asetelmaan, jossa historiaa on jo paljon - ei sitä lähdetä kertailemaan tai se tulee tipoittain tai sitten se on niin kipeää, että et sinä edes kuuna päivänä siitä kuule.

        Olen itse vähän eri mieltä tuosta äitiysvietistä tai sitten voimme tulkita sen yhtälailla sosiaalisen viitekehyksen paineeksi. Minun näkemykseni on, että mies tullessaan yhteenliittymään nainen&lapsi elää kuin ennenkin ja hoitaa jutut omaan totuttuun tapaansa (siinähän nuo sivussa menevät). Mutta me naiset! Me todella kuvittelemme, että meidän pitää heti olla täydellisiä äitejä, kasvattajia, huushollipiikoja, leikkitätejä, harrastusohjaajia jne. jne. kun elämäämme astuu mies ja hänen lapsensa. Eli hoitaa kaikki 100 % suvereenisti ja loistavasti. Eli me unohdamme välittömästi oman normaalin elämämme ja elämme nämä tapaamisviikonloput ihan erilaisen ihmisenä, koska meidän mielestä pitää olla tällaisia. Tämä on suurin syy siihen, että jossain kohtaa paatti karahtaa kiville. Luovumme liian helposti minuudestamme toisen hyväksi. Kutsuttakoon sitä sitten miksi tahansa vietiksi, mutta meidän pitäisi kasvaa ja oppia olemaan naisia, rakastavia juuri sitä miestä kohtaan ilman paineita muusta, koska sitten se loppu tuleekin sen myötä ajallaan ja alkaa toimia omalla painollaan. Siis siitä syystä, että parisuhde toimii aikuisesti ja tasaveroisesti eikä kummankaan tarvitse ottaa mitään roolia - ei lasten kanssa eikä ilman.

        Ja enpä voi kehua tässä suhteessa itseäni. Jos joku alkaa mättää, niin pääasiassa se johtuu siitä, että nuo lapset ovat olemassa enkä siihen liittyviä ajatuksia osaa omassa päässäni käsitellä.


      • Näin on

        Vielä Annikalle, joka sanoit, että ongelmat saattoivat johtua siitä, kun olit niin nuori ja et ollut kokenut edes avoliittoa. Siltikin pystyt analysoimaan tilannetta hyvin kypsästi ja kokeneesti.

        Itselläni oli takana seurustelua/avoliittoa/avioliittoa käytännössä 20 vuotta turvallisissa ja pitkäaikaisissa ja normaaleissa suhteissa (tässä yhteydessä ei ole merkitystä sillä, että avioliitto päättyi eroon) ennen tapaamista nykyisen miesystävän kanssa. Siltikin tämä kokemus mies ja lapset ja etävanhemman osa on täysin uusi ja pystyn toimimaan täysin kypsymättömästi ja tuntemaan sellaisia tunteita, joita ei ikinä ole minulla ollut. Joku voisi kuvitella, että tuollaisellakin elämänkokemuksella pystyisi edes jotenkin käsittelemään sen kirjon joka tulee vastaan.

        Siis älkää kuvitelko, että tämäntyyppiseen elämänkuvioon pystyisitte mitenkään valmentautumaan. Parisuhteeseen ehkä voi aikaisemmista tuoda edes hyviä puolia tai oppia huonoista, voi esimerkiksi yrittää ratkaista ongelmat kun tunnistaa jo itsessään, että ei jokin toimi. Parisuhteessa voit keskustella ja kehittyä tasaveroisen kumppanin kanssa. Uusioperhe-elämään ei voi suorittaa missään ajokorttia! Kaikki on mentävä kantapään kautta. Voit olla kumppanillesi maailman ihanin ja upein nainen ja tulla täydeksi hirviöksi, kun läsnä on kokoonpano mies ja lapset. Ensin voi olla todellinen kuherrusaika kaikilla ja sitten tömähtää arki. Ja sitten tulee vielä se meidän naisten marttyyrius...

        Ei minulla ole (enää) illuusioita, mutta tässä vain yritetään ja koetetaan tulla paremmaksi ihmiseksi ja pysyä siltikin omana itsenä. Kaikesta huolimatta toivon suhteemme kestävän siihen, että päästään nk. paremmalle puolelle näinä tapaamisviikonloppuina.


      • Hanna
        Näin on kirjoitti:

        Vielä Annikalle, joka sanoit, että ongelmat saattoivat johtua siitä, kun olit niin nuori ja et ollut kokenut edes avoliittoa. Siltikin pystyt analysoimaan tilannetta hyvin kypsästi ja kokeneesti.

        Itselläni oli takana seurustelua/avoliittoa/avioliittoa käytännössä 20 vuotta turvallisissa ja pitkäaikaisissa ja normaaleissa suhteissa (tässä yhteydessä ei ole merkitystä sillä, että avioliitto päättyi eroon) ennen tapaamista nykyisen miesystävän kanssa. Siltikin tämä kokemus mies ja lapset ja etävanhemman osa on täysin uusi ja pystyn toimimaan täysin kypsymättömästi ja tuntemaan sellaisia tunteita, joita ei ikinä ole minulla ollut. Joku voisi kuvitella, että tuollaisellakin elämänkokemuksella pystyisi edes jotenkin käsittelemään sen kirjon joka tulee vastaan.

        Siis älkää kuvitelko, että tämäntyyppiseen elämänkuvioon pystyisitte mitenkään valmentautumaan. Parisuhteeseen ehkä voi aikaisemmista tuoda edes hyviä puolia tai oppia huonoista, voi esimerkiksi yrittää ratkaista ongelmat kun tunnistaa jo itsessään, että ei jokin toimi. Parisuhteessa voit keskustella ja kehittyä tasaveroisen kumppanin kanssa. Uusioperhe-elämään ei voi suorittaa missään ajokorttia! Kaikki on mentävä kantapään kautta. Voit olla kumppanillesi maailman ihanin ja upein nainen ja tulla täydeksi hirviöksi, kun läsnä on kokoonpano mies ja lapset. Ensin voi olla todellinen kuherrusaika kaikilla ja sitten tömähtää arki. Ja sitten tulee vielä se meidän naisten marttyyrius...

        Ei minulla ole (enää) illuusioita, mutta tässä vain yritetään ja koetetaan tulla paremmaksi ihmiseksi ja pysyä siltikin omana itsenä. Kaikesta huolimatta toivon suhteemme kestävän siihen, että päästään nk. paremmalle puolelle näinä tapaamisviikonloppuina.

        hyvä että on muitakin joilla on samat ajatukset.Tuntuu välillä etten edes tunne enää itseäni. Välillä käyttäydyn aivan päinvastoin mitä ennen käyttäydyin ja vain siksi kun elämääni on tullut lapsi joka ei ole minun! Välillä käyttäydyn itsekin kuin lapsi. En olisi ikinä uskonut että voisin alentua näin. Sentään olen jo aikuinen nainen ja elämänkokemusta takana. Ehkäpä tämän kokemuksen on tarkoitus kasvattaa entistä enemmän.


      • uusäiti
        Näin on kirjoitti:

        Annika teit hienoa analyysia tunteista miehen lapsiin ja koko kuvioon. Ja en voi olla muuta kuin samaa mieltä siitä, että on aivan toisenlaiset eväät luoda suhdetta, kasvatusmallia, luontevaa yhdessäoloa jne. kun sitä todellakin on vain neljä päivää kuukaudessa verrattuna äitiin joka pyörittää arkea 26 päivää. Erittäin haasteellinen tehtävä isällekin, että pysyy mukana siinä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan jälkikasvuaan ohjata.

        Minä olen mustasukkainen lähinnä siitä, että minä olen tässä kuviossa välillä täysin ulkopuolinen ja se syntyi mielestäni siitä, että lapset olivat jo riittävän vanhoja tavatessamme. Suuri osa siitä elämän alun jännityksestä ja huimista harppauksista kehittymisessä on tehty jo ja nähty ja koettu jonkun muun kanssa. Siksi on entistä vaikeampaa tuoda toista mukaan tähän osaan leikkiä muutoin kuin "naapurintäti" asenteella. Ja usein voi naapurintätikin tuntea lapset paremmin kuin joku uusioäiti. Menet siis mukaan valmiiseen asetelmaan, jossa historiaa on jo paljon - ei sitä lähdetä kertailemaan tai se tulee tipoittain tai sitten se on niin kipeää, että et sinä edes kuuna päivänä siitä kuule.

        Olen itse vähän eri mieltä tuosta äitiysvietistä tai sitten voimme tulkita sen yhtälailla sosiaalisen viitekehyksen paineeksi. Minun näkemykseni on, että mies tullessaan yhteenliittymään nainen&lapsi elää kuin ennenkin ja hoitaa jutut omaan totuttuun tapaansa (siinähän nuo sivussa menevät). Mutta me naiset! Me todella kuvittelemme, että meidän pitää heti olla täydellisiä äitejä, kasvattajia, huushollipiikoja, leikkitätejä, harrastusohjaajia jne. jne. kun elämäämme astuu mies ja hänen lapsensa. Eli hoitaa kaikki 100 % suvereenisti ja loistavasti. Eli me unohdamme välittömästi oman normaalin elämämme ja elämme nämä tapaamisviikonloput ihan erilaisen ihmisenä, koska meidän mielestä pitää olla tällaisia. Tämä on suurin syy siihen, että jossain kohtaa paatti karahtaa kiville. Luovumme liian helposti minuudestamme toisen hyväksi. Kutsuttakoon sitä sitten miksi tahansa vietiksi, mutta meidän pitäisi kasvaa ja oppia olemaan naisia, rakastavia juuri sitä miestä kohtaan ilman paineita muusta, koska sitten se loppu tuleekin sen myötä ajallaan ja alkaa toimia omalla painollaan. Siis siitä syystä, että parisuhde toimii aikuisesti ja tasaveroisesti eikä kummankaan tarvitse ottaa mitään roolia - ei lasten kanssa eikä ilman.

        Ja enpä voi kehua tässä suhteessa itseäni. Jos joku alkaa mättää, niin pääasiassa se johtuu siitä, että nuo lapset ovat olemassa enkä siihen liittyviä ajatuksia osaa omassa päässäni käsitellä.

        "" Ja enpä voi kehua tässä suhteessa itseäni. Jos joku alkaa mättää, niin pääasiassa se johtuu siitä, että nuo lapset ovat olemassa enkä siihen liittyviä ajatuksia osaa omassa päässäni käsitellä. ""

        Hanna kirjoitti näin ja OLEN IHAN SAMAN HUOMANNUT ITSESTÄNI!!
        Huh, en siis olekaan ainoa, onneksi !

        Mutta mitä tulee siihen mustasukkaisuus-juttuun, jota Annika tuolla ruoti - olen edelleen eri mieltä. En ole mustasukkainen mieheni exälle, exästä. En siitä entisestä ajastakaan, en edes siitä, että se nainen on joskus ollut kaunis ja nuori ja mies häntä kovasti rakastanut, ollut hulluna.. Aina kun se tunne meinaa piikittää minua, muistutan itseäni että OLENHAN MINÄKIN OLLUT JOSKUS ÄLYTTÖMÄN RAKASTUNUT EXÄÄNI ja onhan minullakin ollut suhteita ennen miestäni... ja miten kuollutta nyt on siihen suuntaan.

        Menneeseen on muutenkin turha tuijottaa.

        Sitäpaitsi näin tänään mieheni exän. En sitä entistä kaunotarta, vaan tämän nykyisen ämmän, niin happaman näköinen - niin mielettömän vittuuntuneen ja happaman ja kateroituneen näköinen. En tiedä minkä näköinen hän on - piirteet yms. - sillä hän oli niin hirvittävän kammottavan näköinen.
        Kolmikko - nainen ja ne lapset, jotka viikonloppuisin tulevat meille isälleen - olivat just niin kamalan näköinen ilmestys kuin olen pelännytkin.
        En ole itsekään mikään trendipelle mutta jotain rajaa hei ! Exällä oli ihan kammottavat vaatteet, kammottava habitus. Lapset olivat.. toisen vaatetus muistutti yöpaitaa, toinen oli muuten vaan ihan järkyn näköinen ilmestys. Huh huh.
        (miehen vkl-lasten vaatteet ja habiotus ovat monen muunkin kuin minun mielestäni aikamoisen kamalat!)


      • uusäiti
        Hanna kirjoitti:

        hyvä että on muitakin joilla on samat ajatukset.Tuntuu välillä etten edes tunne enää itseäni. Välillä käyttäydyn aivan päinvastoin mitä ennen käyttäydyin ja vain siksi kun elämääni on tullut lapsi joka ei ole minun! Välillä käyttäydyn itsekin kuin lapsi. En olisi ikinä uskonut että voisin alentua näin. Sentään olen jo aikuinen nainen ja elämänkokemusta takana. Ehkäpä tämän kokemuksen on tarkoitus kasvattaa entistä enemmän.

        Miehen viikonloppulapsiin pitäisi suhtautua kuin naapurin lapsiin.. hienoa ajatus, ei toteudu kuitenkaan käytännössä.
        Naapurin lapset eivät tule meille säännöllisesti tai jos tulevatkin, he noudattavat meidän perheen sääntöjä. Eivät he tule meille oman kodin säännöillä - eikä säännöistä tule mitään valtatiastelua tai kismaa. Naapurin lapsille riittää, kun sanoo, että pomppikaa kotonanne sängyllä, meillä se ei käy.

        Ja jos naapurin kakarat alkaa v**'*taa voin lähettää heidät vaikka saman tien kotiin ja sanoa ensi kerralla, että nyt ei käy, nyt ette voi tulla.

        Voin itse määrätä milloin ne naapurin kersat meillä on ja milloin ei ja miten kauan.

        Puolison vkl-lapset tulevat yhtä säännöllisesti kuin vuorovesi (huono vertaus) ja .. ovat joka kerta ihan yhtä idioottimaisen huonotapaisia.

        No, heidän äiti on nyt "nähty" ja en yhtään ihmettele.


      • entinen uusioäiti
        Näin on kirjoitti:

        Annika teit hienoa analyysia tunteista miehen lapsiin ja koko kuvioon. Ja en voi olla muuta kuin samaa mieltä siitä, että on aivan toisenlaiset eväät luoda suhdetta, kasvatusmallia, luontevaa yhdessäoloa jne. kun sitä todellakin on vain neljä päivää kuukaudessa verrattuna äitiin joka pyörittää arkea 26 päivää. Erittäin haasteellinen tehtävä isällekin, että pysyy mukana siinä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan jälkikasvuaan ohjata.

        Minä olen mustasukkainen lähinnä siitä, että minä olen tässä kuviossa välillä täysin ulkopuolinen ja se syntyi mielestäni siitä, että lapset olivat jo riittävän vanhoja tavatessamme. Suuri osa siitä elämän alun jännityksestä ja huimista harppauksista kehittymisessä on tehty jo ja nähty ja koettu jonkun muun kanssa. Siksi on entistä vaikeampaa tuoda toista mukaan tähän osaan leikkiä muutoin kuin "naapurintäti" asenteella. Ja usein voi naapurintätikin tuntea lapset paremmin kuin joku uusioäiti. Menet siis mukaan valmiiseen asetelmaan, jossa historiaa on jo paljon - ei sitä lähdetä kertailemaan tai se tulee tipoittain tai sitten se on niin kipeää, että et sinä edes kuuna päivänä siitä kuule.

        Olen itse vähän eri mieltä tuosta äitiysvietistä tai sitten voimme tulkita sen yhtälailla sosiaalisen viitekehyksen paineeksi. Minun näkemykseni on, että mies tullessaan yhteenliittymään nainen&lapsi elää kuin ennenkin ja hoitaa jutut omaan totuttuun tapaansa (siinähän nuo sivussa menevät). Mutta me naiset! Me todella kuvittelemme, että meidän pitää heti olla täydellisiä äitejä, kasvattajia, huushollipiikoja, leikkitätejä, harrastusohjaajia jne. jne. kun elämäämme astuu mies ja hänen lapsensa. Eli hoitaa kaikki 100 % suvereenisti ja loistavasti. Eli me unohdamme välittömästi oman normaalin elämämme ja elämme nämä tapaamisviikonloput ihan erilaisen ihmisenä, koska meidän mielestä pitää olla tällaisia. Tämä on suurin syy siihen, että jossain kohtaa paatti karahtaa kiville. Luovumme liian helposti minuudestamme toisen hyväksi. Kutsuttakoon sitä sitten miksi tahansa vietiksi, mutta meidän pitäisi kasvaa ja oppia olemaan naisia, rakastavia juuri sitä miestä kohtaan ilman paineita muusta, koska sitten se loppu tuleekin sen myötä ajallaan ja alkaa toimia omalla painollaan. Siis siitä syystä, että parisuhde toimii aikuisesti ja tasaveroisesti eikä kummankaan tarvitse ottaa mitään roolia - ei lasten kanssa eikä ilman.

        Ja enpä voi kehua tässä suhteessa itseäni. Jos joku alkaa mättää, niin pääasiassa se johtuu siitä, että nuo lapset ovat olemassa enkä siihen liittyviä ajatuksia osaa omassa päässäni käsitellä.

        Erosin vasta uusioperheestämme.
        Tilanteemme oli toisinpäin eli ex avomieheni
        ei hyväksynyt minun omia lapsiani lainkaan.
        Juuri syömisistä ja kaikesta pienestäkin asiasta
        huomautettiin, mutta muuten ei keskusteltu tai
        värkätty mitään.
        Miehellä oli 2 omaa isompaa lasta, jotka asuivat
        äitinsä luona. Olin heille mustasukkainen vain
        siitä, miten itse jäin omien lapsieni kanssa
        ulkopuolelle kaikesta, heidän ollessaan meillä.
        Elimme kuin 2 eri sakkia saman katon alla.
        Säännöt eivät todellakaan koskeneet hänen lapsia
        eikä myöskään yhteistä poikaamme, joka nyt 4 vuotta.
        Minua ahdisti, ihan itsetuhoon asti.
        Jos pelisäännöt asetetaan, on niiden koskettava
        kaikkia.

        Muuten tulin aika hyvin toimeen hänen lapsiensa
        kanssa. En puuttunut heidän asioihinsa suoranaisesti.

        Nyt on parempi olla, olen tavannut miehen, joka
        hyväksyy lapseni omina persoonoinaan.


      • Terhi
        uusäiti kirjoitti:

        Miehen viikonloppulapsiin pitäisi suhtautua kuin naapurin lapsiin.. hienoa ajatus, ei toteudu kuitenkaan käytännössä.
        Naapurin lapset eivät tule meille säännöllisesti tai jos tulevatkin, he noudattavat meidän perheen sääntöjä. Eivät he tule meille oman kodin säännöillä - eikä säännöistä tule mitään valtatiastelua tai kismaa. Naapurin lapsille riittää, kun sanoo, että pomppikaa kotonanne sängyllä, meillä se ei käy.

        Ja jos naapurin kakarat alkaa v**'*taa voin lähettää heidät vaikka saman tien kotiin ja sanoa ensi kerralla, että nyt ei käy, nyt ette voi tulla.

        Voin itse määrätä milloin ne naapurin kersat meillä on ja milloin ei ja miten kauan.

        Puolison vkl-lapset tulevat yhtä säännöllisesti kuin vuorovesi (huono vertaus) ja .. ovat joka kerta ihan yhtä idioottimaisen huonotapaisia.

        No, heidän äiti on nyt "nähty" ja en yhtään ihmettele.

        Nyt pitäsi jo lasten isin hälytyskellot soida, ja heittää tollanen yleiskone hemmettiin! Lapset ovat liian pieniä saamaan huonoja vaikutteita, ja kasvavat väärään suuntaan, aivan kuin heidän isänsä on jo tainnut kasvaa.

        Arvaa vaan millaista kommenttia siellä kotona lapset kertovat, apua pyytäen, jos isä ei ota kuuleviin korviinsa lasten hätähuutoa.

        Millaisia lapsia täällä kasvaakaan kun pienestä pitäen joutuu väärien ja vieraiden aikuisten seuraan. Sääli.


      • blue
        Terhi kirjoitti:

        Nyt pitäsi jo lasten isin hälytyskellot soida, ja heittää tollanen yleiskone hemmettiin! Lapset ovat liian pieniä saamaan huonoja vaikutteita, ja kasvavat väärään suuntaan, aivan kuin heidän isänsä on jo tainnut kasvaa.

        Arvaa vaan millaista kommenttia siellä kotona lapset kertovat, apua pyytäen, jos isä ei ota kuuleviin korviinsa lasten hätähuutoa.

        Millaisia lapsia täällä kasvaakaan kun pienestä pitäen joutuu väärien ja vieraiden aikuisten seuraan. Sääli.

        Ei voi muuta sanoa kuin niinpä.

        En olisi ikinä uskonut että etä- ym. lapsien suoranainen vihaaminen ei olekaan niin kovin harvinaista, kuin olen luullut.

        Joskus luulin, että olen itse kaikin tavoin ällöttävä ja huono ihmisenä. Sitten käsitin että äitipuoleni yksinkertaisesti vihaa minua itsestäni riippumattomista syistä. Ja täällä nään, että niin kovin monet naiset ja miehetkin inhoavat uuden puolisonsa lapsia.

        Omat kokemukseni minua inhoavasta äitipuolesta ovat niin kammottavia, että toivon ettei KUKAAN LAPSI joutuisi ikinä kestämään sellaista. Se repii palasiksi, tekee varautuneeksi ja jännittyneeksi, kasvattaa huonoa itsetuntoa ja täyttää niin käsittämättömällä viha-rakkaus-epätoivo-kaaoksella että tuntuu, että pää hajoaa.

        Jos teistä tuntuu, että te inhoatte tai vihaatte puolisonne lapsia, niin puhukaa siitä puolisollenne, tai jos lapset ovat tarpeeksi vanhoja, niin heille itselleen! Tai puhukaa psykiatrille! Ehkä se auttaa..

        Muuten maailma on kohta täynnä itsenilaisia ahdistuneita ja säikkyjä ihmisiä.Tai äitipuoleni laisia katkeria ja kiukkuisia naisia.

        Äitipuoleni ja minä olisimme ihan varmasti pystyneet rakastamaan toisiamme ihan normaalisti, jos me oltaisiin vaan puhuttu.


    • älä yleistä!!

      en mä ainakaan ole!! samanlaisia lapsia ovat kakki meiän perheessä oli sitten omia tai yhteisiä tms...
      mutta jotku kyllä kieltämättä ovat,eivät kaikki!!

    • Maikku

      Minä olen kotona aina kun miehen lapsi on kylässä. Tai no aina ja aina, mutta en varta vasten lähde pois kotoa lapsen takia. Minä teen ruokaa, ostan kaupasta hänenkin haluamiaan juttuja, leikin kauppaleikkejä ja käytän ratsastuslenkillä hevosellani ja hoidan ja autan sen minkä tarvitsee. En ole tyly enkä ilkeä, siinä kun en muillekaan lapsille.

      Raja menee siinä, että mielelläni en ole lapsen kanssa kahdestaan. Eli jos lapsi tulee meille, mies saa hoitaa siten, että hänellä ei ole silloin omia harrastusmenoja tai muita menoja. Jos on, niin sitten saa hommata hoitajan. Minä en ole hoitotäti lapselle. Hän ei kuitenkaan ole MINUN lapseni, vaikka hän onkin mieheni lapsi. Vaikka ollaankin pari, katson että miehen on silloin "lähipäivinä" elettävä silleen, että hän hoitaa oman lapsensa ja on sen kanssa jos kerran meille ottaa.

      Hankalaa uusäitiydestä tekee sen, että uusäiti on niin vähän lapsen kanssa, jotta häneen ei kerkiä kiintymään eikä häntä opi rakastamaan. Kyllä hänestä tykkää, mutta siihen se jää. Uusisät ovat taas lähes koko ajan uuden lapsen kanssa, sillä lapsihan asuu äidillään useimmissa tapauksissa. Siinä kerkiää olemaan paljon enemmän yhdessä ja kiintymään lapseen ja jopa oppimaan rakastamaan tätä lähes kuin omaansa.

      Minun mies käyttäytyy myös ihailtavasti lapsen meillä ollessa. Jos lapsi kyselee, ketä isi rakastaa eniten, mieheni sanoo että lasta ja minua yhtä paljon. Ja on myös minun kanssani vaikka lapsi olisikin meillä. Ei aseta kumpaakaan meistä etusijalle. Se on mielestäni hienoa ja osittain siksi ehkä en olekkaan lapsesta tai lapselle yhtään mustasukkainen. Ainoa asia mikä minua häiritsee on se, että mieheni on kokenut raskauden ja synnytyksen jonkun kanssa ennen minua. Olisin toivonut että hän on minulle ensimmäinen ja minä hänelle. Mutta kaikkea ei voi saada. Eipä se haittaa, on jo paljon kun on saanut maailman parhaan miehen. Olipa menneisyys mitä tahansa.

    • muuan

      entäs jos se mustasukkainen osapuoli onkin se miehen exä joka on "etääiti" jospa se onkin mustasukkainen exmiehestään ja kostaa sen lapsien kustannuksella jotka ovat isällä ja tällä "uudella" äidillä kuten hän exänsä uutta nimittää? ei huoli lapsia luokseen käymään vaan hylkää heidät.

      • Totuudentorvi

        Niin voi käydä jos tämä uusi hempukka maipuloi nämä lapset äitiään vastaan, niinkuin usein ne lierot hempukat tekee haukkumalla oman äidin maailman kehnoimmaksi ihmiseksi ym.


      • tai hopsista...
        Totuudentorvi kirjoitti:

        Niin voi käydä jos tämä uusi hempukka maipuloi nämä lapset äitiään vastaan, niinkuin usein ne lierot hempukat tekee haukkumalla oman äidin maailman kehnoimmaksi ihmiseksi ym.

        Niin tai sitten vain on ihmisiä, jotka kertakaikkiaan eivät kestä sitä, että se entinen, jo kyllä pois potkittu, löytääkin yllättäen uuden ihmisen. Näinkin on käynyt. Erosta on jo ollut aikaa, mies/ vaimo on tönätty pois, ja uusi mies/ nainen on jo löytynyt, kun sitten huomataan, että entisellä on "uusi"... Ja sitten alkaa kateus/ harmitus/ kiukku tai mitä tunteita sitä sellainen sitten kokeekaan?
        Ja myös on ihmisiä, jotka eivät tunnu millään hyväksyvän, että uudella siipalla on takanaan ns. "entinen elämä", ja sitä ollaan loputtomiin mustasukkaisia ja katkeria entisen elämän vaimolle ja lapsille.
        Ja sitten on vielä ihmisiä, jotka eroavat ja tappelevat keskenään ne pakolliset "erokuviot" (en minäkään usko sopueroon). Ja sen tehtyään kykenevät jatkamaan elämäänsä, puuttumatta toistensa elämiseen.
        Ja on naisia/ miehiä, jotka uskovat omaan äitiyteensä/ isyyteensä niin paljon, etteivät koe entisensä uutta puolisoa uhkana. Vaikka eivät sydänystäviä olisikaan, niin pystyvät silti elämään sen ajatuksen kanssa.
        Ja sitten on naisia/ miehiä, jotka aloittavat suhteen henkilön kanssa, jolla lapsia edellisestä elämästä, ja hyväksyvät sen luonnollisena osana toista ja haluavat elää elämää tällaisessa uusperheessä, ja onnistuvat siinä niin, että kaikilla on hyvä olla.
        Niinpä, meitä ihmisiä riittää joka lajia ja sorttia. Mutta yleistäminen on tyhmää. Ja mustavalkoisena kaiken näkeminen ja katsominen tekee ihmisestä ennenpitkää edellä kuvaamieni kahden ensimmäisen tyypin kaltaisia. Luoja minua sellaiselta varjelkoon!!!


    • Äiti- 62

      Kuka kertoisi mikä on uusioäiti? Onko se uusi nimitys nuorelle joka juuri on saanut ensimmäisen lapsensa? Ennen se oli nuori äiti.

      • annika

        tarkoitti uusäitiä, eli uusperheellistä. ts naista, joka elää suteessa miehen kanssa, jolla on lapsia aikaisemmasta liitostaan.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Hoitajalakko peruuntuu, tilalle joukkoirtisanoutumiset

      "Tehyn ja Superin hallitukset kokoontuivat tänään toteamaan, että tilanne edellyttää järeämpiä työtaistelutoimia." https://www.hs.fi/politiikka/art-2
      Maailman menoa
      739
      9230
    2. Johan tuli oikea aivopieru Britti Lordilta

      Emeritusprofessori Lordi Robert Skidelsky sanoi Suomen rikkovan YYA sopimusta joka on tehty Neuvostoliiton kanssaa 1948. Mitä pir
      Maailman menoa
      374
      8074
    3. Tehyn Rytkösellä tallessa tekstiviestit A-studiokohussa

      https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/a-studiosta-kohu-tehyn-rytkosen-mukaan-ministeri-linden-sai-paattaa-osallistujat-ohjelma-kiistaa-vaitteen/8407068
      Maailman menoa
      162
      5850
    4. William ja Sonja Aiello ERO

      Hyvä Sonja! Nyt etsit uudet kaverit ja jätät nuo huume- ja rahanpesu porukat haisemaan taaksesi!
      Kotimaiset julkkisjuorut
      54
      2409
    5. Oho! Seurapiirikaunotar, ex-missi Sabina Särkkä yllättää tällä harvinaisella kyvyllä: "Mulla on..."

      Sabina Särkkä on nähty monissa tv-reality-sarjoissa. Mutta tiesitkö, että Särkällä on valokuvamuisti? https://www.suomi24.fi/viihde/oho-seurapiirikaun
      Kotimaiset julkkisjuorut
      6
      2127
    6. Se siitä sitten

      Kirjoitan tänne kun en sulle voi. En vaivaa sua enää koskaan. En ikinä tarkoittanut olla ahdistava tai takertuva. Tunteet heräsi enkä osannut olla tyy
      Ikävä
      82
      1769
    7. Ohhoh! Rita Niemi-Manninen otti ison tatuoinnin - Herätti somekansan: "Täydellinen paikka!"

      Rita Niemi-Mannisen suuri, uusi tatuointi on saanut somekansan heräämään talvihorroksesta. Niemi-Manninen otti tatskan rakkauslomalla Aki-miehensä kan
      Kotimaiset julkkisjuorut
      20
      1710
    8. Ihastumisesta kertominen

      Olen päättänyt kertoa tunteistani ihastukseni kohteelle. Erityisen vaikeaksi tilanteeni tekee se, että kyseessä on ns. kielletty rakkaus. Olen jo toi
      Ihastuminen
      92
      1486
    9. Harvoin julkisuudessa nähty Jari Sillanpää, 56, julkaisi uusia kuvia - Karisti Suomen pölyt jaloista

      Huumekohun jälkeen matalaa profiilia pitänyt Jari "Siltsu" Sillanpää on ollut vaitonainen elämästään. Tänä keväänä miehen some on ollut hiljainen. Nyt
      Kotimaiset julkkisjuorut
      7
      1458
    10. Taas Venäjän tiedoittaja akka Varoitti Suomea ja Ruotsia liittymästä Natoon

      Juuri sopivasti julkaistu varoitus, kun Suomen eduskunta alkaa klo 13:50 käsitellä asiaa suorassa TV 1:n lähetyksessä. ILtasanomat.
      Maailman menoa
      440
      1393
    Aihe