Mulla on kai jonkin lainen viha-rakkaussuhde ruokaan.
Samaan aikaan vihaan ruokaa ja sitä mitä se tekee keholle (vaikka tiedän että oikein syötynä siitä on vain hyötyä) ja mielelle. Mutta kun syön, nautin siitä, ahmin sitä enkä osaa lopettaa.
Kun olen syönyt itseni ähkyyn, iskee kamala morkkis. Menen oksentamaan ruoan pois.
Ja tämän kaiken teen salaa!
Mies ei siis tiedä asiasta mitään (saatika lapsi joka on alle 2-vuotias). Olen koko ajan dieetillä, koska jos otan vähänkin normaalia kotiruokaa, otan lisää ja lisää. Syön lapsenkin lautaselta ruoan, siis sen mitä siihen jää, eli en tietenkään estä lapsen syömistä. Tätäkään ei mies tiedä, jään katsokaas tiskaamaan ja samalla mätän ruoantähteet naamaan. Vessaan sitten, hana päälle jotta ei ääni kuuluisi ja laattaamaan. Mies luulee että pesen käsiä.
Syön päivässä vain jotain nutrilet jauheita 1-3 pussia päivässä ja ehkä yhen ruisleivän- miehen nähden. En juo muuta kuin vettä ja pepsi maxia/cocis zeroa.
Töistä kun tulen, ajan kaupan pihaan, haen jonkun nugetti paketin ja syön sen kerralla, POLTAN TUPAKAN jotta mies ei haista nugettia. Sit kotiin.. Kotona en sit syö mitään koko iltana. Vain vettä ja limsaa.
Joinain päivinä en syö/ahmi mitään, juon vain vettä ja nutrilet pirtelöitä.
En kestä tätä! Vihaan kroppaani ja kun katson sitä, ajattelen "hyi h*lvetti, oon takuulla koko maailman oksettavin olento, iha sama tämmösen on vaikka lisää mättöö vetääki ku tämmöne p*ska paremmaks ikkää tuu"..
Sit taas salaa napostelua, morkkista, oksentelua..
Miehelle joskus asiasta oon puhunut, siis ennenkuin söin salaa ja oksentelin, mut ei ees yrittänyt tajuta.
"Syöt vain vähemmän kuin kulutat." No shit Sherlock!!! Se ei vain oo kaikille nii helppoa. Sama kuin alkoholistille sanois et senkus vaa lopetat juomisen.
Ystävätkään ei koskaan ottanut tosissaan, höpö höpö vaa sai kuulla..
Miten tästä selvitä. Ammattiapua ei täältä saa eikä rohkeus riittäiskään, saati tunnu että ansaitsisin sen :(
Samaan aikaan vihaan ruokaa ja sitä mitä se tekee keholle (vaikka tiedän että oikein syötynä siitä on vain hyötyä) ja mielelle. Mutta kun syön, nautin siitä, ahmin sitä enkä osaa lopettaa.
Kun olen syönyt itseni ähkyyn, iskee kamala morkkis. Menen oksentamaan ruoan pois.
Ja tämän kaiken teen salaa!
Mies ei siis tiedä asiasta mitään (saatika lapsi joka on alle 2-vuotias). Olen koko ajan dieetillä, koska jos otan vähänkin normaalia kotiruokaa, otan lisää ja lisää. Syön lapsenkin lautaselta ruoan, siis sen mitä siihen jää, eli en tietenkään estä lapsen syömistä. Tätäkään ei mies tiedä, jään katsokaas tiskaamaan ja samalla mätän ruoantähteet naamaan. Vessaan sitten, hana päälle jotta ei ääni kuuluisi ja laattaamaan. Mies luulee että pesen käsiä.
Syön päivässä vain jotain nutrilet jauheita 1-3 pussia päivässä ja ehkä yhen ruisleivän- miehen nähden. En juo muuta kuin vettä ja pepsi maxia/cocis zeroa.
Töistä kun tulen, ajan kaupan pihaan, haen jonkun nugetti paketin ja syön sen kerralla, POLTAN TUPAKAN jotta mies ei haista nugettia. Sit kotiin.. Kotona en sit syö mitään koko iltana. Vain vettä ja limsaa.
Joinain päivinä en syö/ahmi mitään, juon vain vettä ja nutrilet pirtelöitä.
En kestä tätä! Vihaan kroppaani ja kun katson sitä, ajattelen "hyi h*lvetti, oon takuulla koko maailman oksettavin olento, iha sama tämmösen on vaikka lisää mättöö vetääki ku tämmöne p*ska paremmaks ikkää tuu"..
Sit taas salaa napostelua, morkkista, oksentelua..
Miehelle joskus asiasta oon puhunut, siis ennenkuin söin salaa ja oksentelin, mut ei ees yrittänyt tajuta.
"Syöt vain vähemmän kuin kulutat." No shit Sherlock!!! Se ei vain oo kaikille nii helppoa. Sama kuin alkoholistille sanois et senkus vaa lopetat juomisen.
Ystävätkään ei koskaan ottanut tosissaan, höpö höpö vaa sai kuulla..
Miten tästä selvitä. Ammattiapua ei täältä saa eikä rohkeus riittäiskään, saati tunnu että ansaitsisin sen :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
No minun mielestäni ainoa ratkaisu tuohon on se, että sinä lähdet hakemaan apua itsellesi. Taatusti tehokas perheenäiti sen itselleen ansaitsee. Bulimiasta en paljoa tiedä, mutta ammattilaisilta saat varmasti vinkkejä hallita syömistäsi. Eikö olisi ihanaa, jos tuo ahdistus ruokaa ja kehoasi kohtaan jäisi harmaaksi muistoksi? Jos vertaat itseäsi alkoholistiin niin mietipä kuin moni alkoholisti tarvitsee apua lopettamiseen! Arvosta ja rakasta itseäsi, ammattiapua varmasti löytyy, kun lähdet sitä etsimään!