Moikka....Tässä kirjoittelee yks 18-vuotias tyttö, joka on masentunut.
Oikein kukaan ei ota mua ja mun sairautta vakavasti. Ja siksipä oon tavallaan
vaan työntänyt syrjään kokonaan sitä ajatusta, että olisin masentunut.
Kaikki alko yläasteella ja muutaman kerran oon melkeinpä päässyt jo yli koko masennuksesta, mutta eihän siihen edes tarvita suurta juttua että saa mielen taas maahan. Nyt on pari kuukautta menny oikeestaan ihan perseelleen. Koulussa oon käyny oikeestaan kokonaisuudessan kolmen kuukauden ajalta ehkä viikon verran. Ja sehän ahdistaa aina vaan lisää. Opintojen pitäis edetä, mutta lisää rästejä vaan kasaantuu. Ja vaikka pääsisin kouluun asti, tekis mieli lähteä heti himaan.
Nyt mulla oli tosi ihana loma viikko ja sain jopa hieman avaudutta yhelle ystävälle. Ainut vaan että nykyään ku mulla korkki aukeaa, se ei sulkeudukkaan niin helposti ku yleensä. Vedän nykysin hirveitä jurreja, enkä muista puolia koko illasta ja lisäks, lomalla mulla meni kolme päivää ihan vaan siihen että ryyppäsin, mut kai se oli tavallaan pakotie pois tästä paskasta.
No mutta joo, palaten aiheeseen, oli tosi ihana loma viikko ja nyt pitäis palata kouluun, tai no tänään jo piti mutten vain kyennyt.
Kun ajattelen tätä viikkoa niin ahdistaa, mutta samaan aikaan näkyy pientä valoa kun tiedän että tulee viikonloppu.
En edes tiedä, miksi tulin tätä tänne kirjoittaman, mutten pysty blogissakaan tätä kaikkea kertomaan, koska en kestäisi sitä että ne tutut jotka eivät tiedä tai eivät ole sisäistäneet masennustani tulisivat kyselemään mikä mulla on.
Usein ku kerron ihmisille miltä musta oikeesti tuntuu, ne toteaa että no se menee ohi ja kaikillahan on apeita päiviä...Mutta mitä jos niitä oikeesti on joka vitun päivä? Ulos päin näytän iloiselta ja sosiaaliselta, sellanen olinkin ja olen vähän edelleen, mutta nykyään mun sisällä vaan huuutaa joku tuskasta, vaikkakin nautin kavereiden seurasta, se on ainut mikä mut pitää täällä.
Noh, huomenna yritän mennä kouluun sen verran että meen puhumaan terkkarille...Oon käyny myös psykiatrilla, mutta siellä ne vaan tyrkytti lääkkeitä mulle, enkä oikeestaa oo kovin innokas niitä popsimaan...Ja meninpä pari viikkoa sitten sanomaan psykalle myös että haluan lopettaa siellä käymisen, joten nyt ei ole enään sitäkään. Ei se sinäänsä haittaa, helpompi mun on puhua terkkarille......Mutta outoa puhua ja kertoa tuntemuksistaan, kun en tiedä miksi en jaksa, miksi ei kiinnosta....
Kiitos että luit tämän....ja anteeksi etten oikein nyt saanut asiaani kirjotettua tms....jotenki kirjotin vaan mitä päähän tuli
Oikein kukaan ei ota mua ja mun sairautta vakavasti. Ja siksipä oon tavallaan
vaan työntänyt syrjään kokonaan sitä ajatusta, että olisin masentunut.
Kaikki alko yläasteella ja muutaman kerran oon melkeinpä päässyt jo yli koko masennuksesta, mutta eihän siihen edes tarvita suurta juttua että saa mielen taas maahan. Nyt on pari kuukautta menny oikeestaan ihan perseelleen. Koulussa oon käyny oikeestaan kokonaisuudessan kolmen kuukauden ajalta ehkä viikon verran. Ja sehän ahdistaa aina vaan lisää. Opintojen pitäis edetä, mutta lisää rästejä vaan kasaantuu. Ja vaikka pääsisin kouluun asti, tekis mieli lähteä heti himaan.
Nyt mulla oli tosi ihana loma viikko ja sain jopa hieman avaudutta yhelle ystävälle. Ainut vaan että nykyään ku mulla korkki aukeaa, se ei sulkeudukkaan niin helposti ku yleensä. Vedän nykysin hirveitä jurreja, enkä muista puolia koko illasta ja lisäks, lomalla mulla meni kolme päivää ihan vaan siihen että ryyppäsin, mut kai se oli tavallaan pakotie pois tästä paskasta.
No mutta joo, palaten aiheeseen, oli tosi ihana loma viikko ja nyt pitäis palata kouluun, tai no tänään jo piti mutten vain kyennyt.
Kun ajattelen tätä viikkoa niin ahdistaa, mutta samaan aikaan näkyy pientä valoa kun tiedän että tulee viikonloppu.
En edes tiedä, miksi tulin tätä tänne kirjoittaman, mutten pysty blogissakaan tätä kaikkea kertomaan, koska en kestäisi sitä että ne tutut jotka eivät tiedä tai eivät ole sisäistäneet masennustani tulisivat kyselemään mikä mulla on.
Usein ku kerron ihmisille miltä musta oikeesti tuntuu, ne toteaa että no se menee ohi ja kaikillahan on apeita päiviä...Mutta mitä jos niitä oikeesti on joka vitun päivä? Ulos päin näytän iloiselta ja sosiaaliselta, sellanen olinkin ja olen vähän edelleen, mutta nykyään mun sisällä vaan huuutaa joku tuskasta, vaikkakin nautin kavereiden seurasta, se on ainut mikä mut pitää täällä.
Noh, huomenna yritän mennä kouluun sen verran että meen puhumaan terkkarille...Oon käyny myös psykiatrilla, mutta siellä ne vaan tyrkytti lääkkeitä mulle, enkä oikeestaa oo kovin innokas niitä popsimaan...Ja meninpä pari viikkoa sitten sanomaan psykalle myös että haluan lopettaa siellä käymisen, joten nyt ei ole enään sitäkään. Ei se sinäänsä haittaa, helpompi mun on puhua terkkarille......Mutta outoa puhua ja kertoa tuntemuksistaan, kun en tiedä miksi en jaksa, miksi ei kiinnosta....
Kiitos että luit tämän....ja anteeksi etten oikein nyt saanut asiaani kirjotettua tms....jotenki kirjotin vaan mitä päähän tuli
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hienoa, että pystyt noin avoimesti kertomaan tuntemuksistani. Itse en koskaan osaa kerota edes tuon vertaa ja voisin sanoa, että tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Hyvä että haet apua tuohon! Nykypäivänä masennuksesta puhutaan kuin se jotenkin olisi muotia. En ymmärrä, mitä hienoa muka olisi olla masentunut?
Eikä sitä varmaan ymmärrä kukaan muukaan, kuka oikeasti on.
Voimia sinulle!!!
jjooo....tiedän että en oo ainut tällästen ajatusten kanssa....mut joo, kiitti ja voimia myös sulle :)
Kirjoittele vain lisää. Ihan siitä se alkaa vain puro soljumaan ja miei keventyy.
Joo, kirjoittele vaan! Niin mäki tein aikoinaan ja voiton puolella mennään tällä hetkellä. Ajoittain saattaa vaikuttaa ylitsepääsemättömältä, mutta sitä se ei todellisuudessa ole.