Olen kärsinyt monet vuodet huonot itseluottamuksesta. Olen 26v nainen ja tämä alkaa jo ahdistaa aika paljon. Ja olen miettinyt mahtaako mistään saada mitään apua ongelmaan. En ole missään asiassa itseeni tyytyväinen...
Tässäpä yksi esimerkki kun eilen tapahtui, olin mieheni kanssa kaupassa ja yksi tuttu tuli vastaan. En voi oikein ketään muuta (paitsi miestäni) katsoa ihan vapaasti silmiin tuntematta häpeää siitä kuinka ruma olen, en voi katsoa toista silmiin kun ajattelen että silmäni on rumat, painan aina katseeni maahan, välillä saatan vilkaista henkilöä jolle minun on myös aika vaikea puhua kun ajattelen että ei häntä kiinnosta mitä sanon (parempi siis olla vaan hiljaa) tai sitten minun pitää saada sanottavani äkkiä kun ääneni on niin kauhea!
Tämä on jo välillä niin hirveää, itku silmässä joudun tätäkin kirjoittamaan kun tajuan kuinka sairas olen!
Häpeän itseäni joka tilanteessa, en voi mennä edes omien naispuolisten kavereiden/sukulaisten kanssa saunaan tai edes paljuun uikkarit päällä kun ne näkee läskini. Ja kuinka pienet rinnat minulla on. Ärsyttää aina keksiä joitain tekosyitä. Olen normaalipainoinen ja pitäisi minun jo tajuta ettei kroppani voi olla enää yhtä hyvässä kunnossa kuin alle parikymppisenä. Vaadin ilmeisesti itseltäni täydellisyyttä!
Olen tehtaassa töissä ja työskentelememme pareittain, no se menee suht hyvin ja pystyn juttelemaan parillenikin, valot eivät ole kovin kirkkaat joten hän ei näe kasvojeni virheitä siellä niin hyvin jne.... Kahvitauolla meitä taas on enemmän paikalla huoneessa ja minun on katseltava päin seiniä ja olen yleensä hiljaa koska ei ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta mitä sanon tai ääneni kuulostaa kauhealta.
En kestä itseäni enää... Tämä on aika raastavaa :(
Tässäpä yksi esimerkki kun eilen tapahtui, olin mieheni kanssa kaupassa ja yksi tuttu tuli vastaan. En voi oikein ketään muuta (paitsi miestäni) katsoa ihan vapaasti silmiin tuntematta häpeää siitä kuinka ruma olen, en voi katsoa toista silmiin kun ajattelen että silmäni on rumat, painan aina katseeni maahan, välillä saatan vilkaista henkilöä jolle minun on myös aika vaikea puhua kun ajattelen että ei häntä kiinnosta mitä sanon (parempi siis olla vaan hiljaa) tai sitten minun pitää saada sanottavani äkkiä kun ääneni on niin kauhea!
Tämä on jo välillä niin hirveää, itku silmässä joudun tätäkin kirjoittamaan kun tajuan kuinka sairas olen!
Häpeän itseäni joka tilanteessa, en voi mennä edes omien naispuolisten kavereiden/sukulaisten kanssa saunaan tai edes paljuun uikkarit päällä kun ne näkee läskini. Ja kuinka pienet rinnat minulla on. Ärsyttää aina keksiä joitain tekosyitä. Olen normaalipainoinen ja pitäisi minun jo tajuta ettei kroppani voi olla enää yhtä hyvässä kunnossa kuin alle parikymppisenä. Vaadin ilmeisesti itseltäni täydellisyyttä!
Olen tehtaassa töissä ja työskentelememme pareittain, no se menee suht hyvin ja pystyn juttelemaan parillenikin, valot eivät ole kovin kirkkaat joten hän ei näe kasvojeni virheitä siellä niin hyvin jne.... Kahvitauolla meitä taas on enemmän paikalla huoneessa ja minun on katseltava päin seiniä ja olen yleensä hiljaa koska ei ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta mitä sanon tai ääneni kuulostaa kauhealta.
En kestä itseäni enää... Tämä on aika raastavaa :(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ai miten niin kroppa ei voi olla yhtä hyvässä kunnossa kuin alle parikymppisenä? No, tietty jos ei liiku. Parikymppisenä se kyllä on ihan luonnostaan ilman että tarvitsee tehdä mitään... Etkö tykkää harrastaa liikuntaa ja syödä terveellisiä herkkuja? Itsestään pitää huolehtia pysyäkseen hyvännäköisenä. :)
Minulla on sama ongelma paitsi että minun pitäisi yrittää saada työpaikka. Mutta kun häpeän sitä etten osaa(ainakin omasta mielestäni) tehdä mitään. Ja olen 19 v poika. Ja kohdallani ei taida olla enää itsetuntoa ollenkaan...
Eiköhän meillä kaikilla, ja varsinkin naispuolisilla ole itsetunto-ongelmia kehomme suhteen. Se on normaalia, mutta sinulla on nyt syynä että, et hyväksy itseäsi. Itsekkin tajuat että et ole fyysisesti yhtään sen rumempi kuin muutkaan, mutta vihaat itseäsi. Sinulle on tullut käsitys, että sinua ei hyväksytä ja et itsekkään hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet.
Oletko joutunut kasvamaan ympäristössä jossa sinua ei ole kannustettu, et ole sanut palautetta että olet ihan hyvä, nätti pystyvä. Sinulta on vaadittu olemaan jotian muuta kuin itse haluaist ja olet asettanut riman olemassaolollesi liian korkealle. Ongelmsi on psyykinen mutta miellät häpeän ja riittämättömyyden fyysisesti. silmat ovat sielun peili et uskalla katsoa toista silmiin.
Onkohan ketään niin rumaa että lähimmäiset juoksevat karkuun. Sinun pitää etsiä apua nyt aivan syvemmältä kuin parantamalla kehoa. Kun sisäsiesti eheydyt, alat jopa nähdä itsei mukiinmenevänä.
Onko isäsi joskus vähätellyt sinua ja ehkä toivonut sinusta poikaa ym.
Ooh, viestisi kuulostaa niin todelta.... huh
Voisin ehkä kuvitella että minuun on vaikuttanut lapsuuteni, isäni oli väkivaltainen, hakkasi äitiäni ja siskoani todella paljon, ei minun niinkään paljon. Olen aina ollut kiltti ja muistan kun isäkin kerran nosti hiuksista ilmaan minut niin en voinut itkeä ja sanoa että sattuu (vaikka sattui!) vaan sanoin että kivaa... En voinut sanoa etten pidä siitä. Ja tosiaan olen nykyäänkin esim oman äitini mielestä liian kiltti, pyrin aina tekemään mitä muut pyytää, vaikken oikeasti edes halua. Mutta ehkä lapsuudesta johtaa se että täytyy olla ns huomaamaton, ettei isä huomaa sit tule piestyä.
Ärgh, mutta jos nämä kaikki menneisyydestä johtaa niin niillehän ei varmaan mitään voida tehdä.
Lisään vielä että vaikka minulla on siis huonot kuvat kropastani, niin se ei kuitenkaan ole se suurin ongelma,koska enhän joudu riisumaan itseäni muiden nähden... Kävin ennen lenkillä ja olin paremmassa kunnossa kunnes jalka meni, joten lenkkeilyt jäi.
Kyllä asialle voi jotain tehdä, vaikka se juontuisi menneisyydestä, terapia voi kuulostaa aluksi typerältä mutta usko pois, voi olla todella helpottava kokemus jutella ammattilaisen kanssa ja saada häneltä vinkkejä miten pääset eteenpäin!
Minulla paljon samaa, vaikka periaatteessa olen kehoni kanssa sinut, mutta häpeän olemassaoloani muuten. Esim ulkoillessa, kaupassa käydessä en katso ketään silmiin paitsi hätäisesti kassaa, yritän jaksaa olla kohtelias ja kiittää että minusta pidettäisiin, vaikka päällisin puolin varmaan murhanhimo paistaa kauas.
Olen akateemisesti koulutettu, hyvässä työssä, hyvin toimeentuleva, hyvässä parisuhteessa, vaan kun ne ulkoiset asiat eivät paina mitään jos on itsensä kanssa solmussa. Päinvastoin ne ovat vain osoitus siitä kiltteydestä, suorittamisen halusta, kun kokee ettei ole kelvannut omana itsenään.
Siitä sen pitää lähteä, käy läpi niitä kokemuksia mitkä ovat aiheuttaneet pahan mielen. Se sattuu ensin ja helpottaa sitten. Itsekin olen vasta alussa.
En voi auttaa, mutta voin kertoa että kohtalotovereita löytyy. Olen 24-vuotias mies ja samanlaisia tuntemuksia on minullakin. Olen kehittynyt viime aikoina, mutta pidän silti itseäni riittämättömänä kaikessa. En pidä ulkonäöstäni. Olen treenannut vuosia salilla ja olen hyvässä kunnossa, mutta silti minun on vaikea ottaa paitaa pois esim. uimarannalla ellen ole todella alhaisissa rasvoissa.
En uskalla hakea parempia töitä, koska en usko osaavani mitään, mikä on ironista, koska olen menestynyt aina hyvin koulussa ja monet huonommin menestyneistä vuosikurssilaisistani ovat ihan hyvissä työpaikoissa.
Eniten itseluottamustani on syönyt pieni r-vika, joka minulla on ollut lapsesta asti. En kehtaa puhua ihmisille. Jos puhun, mietin tarkkaan lauseeni ja sanavalintani. Sanomattakin lienee selvää, että en ole koskaan seurustellut tai mitään ja minulla ei ole käytännössä ollenkaan kavereita. Olen muuten ihan normaali, mutta itsetunto-ongelmat ja puhevika ovat pilanneet elämäni.