Alan olla kurkkuani myöten täynnä kuorsaavaa ja pleikkaria pelailevaa miestäni. Mies ei osallistu ollenkaan kotitöihin, makaa pitkin sohvia ja lattioita, välillä sentään tekee jotain lasten kanssa, mutta vetoaa sitten siihen, että hänhän kävi lasten kanssa tunnin ulkona, kyllähän hän siis tekee jotain, tai ainakin vie lapset pois jaloista jotta minä saan tehdä kotitöitä rauhassa!!
Olen viimeisilläni raskaana, meillä on yhteinen taapero sekä miehen kouluikäiset lapset joka toisen viikon. Taapero on aina ollut huonohko nukkuja, heräilee vieläkin öisin, ja minä olen aina se, joka nousee öisin häntä rauhoittelemaan ja peittelemään. Teen sitä nyt viimeisillään raskaanakin, vaikka muutenkin nukun huonosti ja joudun ravaamaan vessassa, toisinaan selkä- ja liitoskivut ovat niin kovat että joudun yöllä pudottautumaan polvilleen sängyn viereen ja nousemaan pikkuhiljaa ylös. Jos miestä yritän herätellä, hän ei reagoi yleensä mitenkään. Kuorsaus ehkä taukoaa hetkeksi. Jos reagoi, niin syvään ja dramaattisesti huokaillen käy lasta peittelemässä, ja on niin äreä ettei se rauhoita lasta yhtään, vaan minä joudun joka tapauksessa nousemaan.
Taapero herää joka aamu klo 6-7, ja yllätys yllätys, minä nousen hänen kanssaan joka aamu. En saa miestä ylös. Aikaisintaan 9 maissa jos menen miestä herättelemään, jotta saisin itse itse levätä huonosti nukutun yön jälkeen, hän saattaa puolen tunnin vetkuttelun jälkeen hitaasti raahautua ylös. Tulee melkein syyllinen olo kun häntä herättelen, vaikka tiedän, että minullakin on täysi oikeus joskus levähtää ja kuunnella kroppaani. Jos en miestä herätä, hän nukkuu yli puoleen päivään.
Kuten aiemmin mainitsin, miehen kouluikäiset lapset ovat meillä joka toisen viikon. Kun he ovat meillä, huolehdin aamuisin ja yleensä koko aamupäivän heistäkin. Laitain aamiaista ja lounaan. Ylipäätään minä huolehdin taloudessamme lähes kaikesta. Huolehdin, että jääkaapissa on ruokaa, kaapeissa puhtaita vaatteita, keittiössä puhtaita astioita... Minä huolehdin, että lapsilla on sopivia vaatteita kaapissa kun edelliset alkavat mennä pieniksi, että koulureput on pakattu, jne.
Eräänä aamuna minulla oli menoa terveyskeskuksen laboratioon virtsatietulehdusepäilyn vuoksi. Herättelin miestä kahden tunnin ajan, jotta pääsisin lähtemään. Pidättelin pissaa koko tämän ajan. Lopulta minun oli ärähdettävä miehelle ihan kunnolla, oli pakko mennä. Minun on aina odotettava että mies nousee kunnolla ylös ennen kuin lähden mihinkään, muuten mies jää nukkumaan vaikka lupaisikin nousta, ja lapset jäävät keskenään.
Kauhistuttaa ajatus siitä, että pian tässä on vastasyntynytkin vaatimassa hoitoa ja huomiota. Olen vakavissani miettinyt, etten varmaankaan ehdi tai jaksa imettää tällä kertaa, minulla ei taida yksinkertaisesti olla siihen aikaa tai muitakaan resursseja. Välillä mietin, että helpottaisikohan elämäni jos vain eroaisin...Sitten minun ei tarvitsisi huolehtia enää kuin itsestäni ja kahdesta lapsestani ja siivota vain kolmen ihmisen jälkiä. Ei tarvitsisi enää korjailla miehen ja hänen lastensa jälkiä, vaan miehen pitäisi itse alkaa ottaa enemmän vastuuta kodista ja lapsistaan.
Mikä neuvoksi? Puhun asiasta miehelleni tasaisin väliajoin, ja hän hermostuu kun otan asian esille. Kuulemma syyttelen ja mollaan häntä, vaikka kerron vain miten asiat ovat. Hän ei ota vastuuta, jopa rahallinenkin vastuu on liikaa minulla, mies jäi työttömäksi yt-neuvottelujen seurauksena. En itsekään tienaa kotiäitinä juuri mitään, mutta aika iso osa rahoistani ja säästöistäni menee myös miehen lasten elättämiseen, vaikkei minulla pitäisi olla heihin elatusvelvollisuutta. Työssäoloaikana sain säästettyä jonkin verran rahaa, ja mies pitää itsestäänselvyytenä, että minä hommaan seuraavan koon vaatteet, joululahjat jne. myös hänen lapsilleen. En jaksaisi hokea ja nalkuttaa asioista, inhoan nalkuttamista. Onko eroaminen ainoa vaihtoehto...?
Olen viimeisilläni raskaana, meillä on yhteinen taapero sekä miehen kouluikäiset lapset joka toisen viikon. Taapero on aina ollut huonohko nukkuja, heräilee vieläkin öisin, ja minä olen aina se, joka nousee öisin häntä rauhoittelemaan ja peittelemään. Teen sitä nyt viimeisillään raskaanakin, vaikka muutenkin nukun huonosti ja joudun ravaamaan vessassa, toisinaan selkä- ja liitoskivut ovat niin kovat että joudun yöllä pudottautumaan polvilleen sängyn viereen ja nousemaan pikkuhiljaa ylös. Jos miestä yritän herätellä, hän ei reagoi yleensä mitenkään. Kuorsaus ehkä taukoaa hetkeksi. Jos reagoi, niin syvään ja dramaattisesti huokaillen käy lasta peittelemässä, ja on niin äreä ettei se rauhoita lasta yhtään, vaan minä joudun joka tapauksessa nousemaan.
Taapero herää joka aamu klo 6-7, ja yllätys yllätys, minä nousen hänen kanssaan joka aamu. En saa miestä ylös. Aikaisintaan 9 maissa jos menen miestä herättelemään, jotta saisin itse itse levätä huonosti nukutun yön jälkeen, hän saattaa puolen tunnin vetkuttelun jälkeen hitaasti raahautua ylös. Tulee melkein syyllinen olo kun häntä herättelen, vaikka tiedän, että minullakin on täysi oikeus joskus levähtää ja kuunnella kroppaani. Jos en miestä herätä, hän nukkuu yli puoleen päivään.
Kuten aiemmin mainitsin, miehen kouluikäiset lapset ovat meillä joka toisen viikon. Kun he ovat meillä, huolehdin aamuisin ja yleensä koko aamupäivän heistäkin. Laitain aamiaista ja lounaan. Ylipäätään minä huolehdin taloudessamme lähes kaikesta. Huolehdin, että jääkaapissa on ruokaa, kaapeissa puhtaita vaatteita, keittiössä puhtaita astioita... Minä huolehdin, että lapsilla on sopivia vaatteita kaapissa kun edelliset alkavat mennä pieniksi, että koulureput on pakattu, jne.
Eräänä aamuna minulla oli menoa terveyskeskuksen laboratioon virtsatietulehdusepäilyn vuoksi. Herättelin miestä kahden tunnin ajan, jotta pääsisin lähtemään. Pidättelin pissaa koko tämän ajan. Lopulta minun oli ärähdettävä miehelle ihan kunnolla, oli pakko mennä. Minun on aina odotettava että mies nousee kunnolla ylös ennen kuin lähden mihinkään, muuten mies jää nukkumaan vaikka lupaisikin nousta, ja lapset jäävät keskenään.
Kauhistuttaa ajatus siitä, että pian tässä on vastasyntynytkin vaatimassa hoitoa ja huomiota. Olen vakavissani miettinyt, etten varmaankaan ehdi tai jaksa imettää tällä kertaa, minulla ei taida yksinkertaisesti olla siihen aikaa tai muitakaan resursseja. Välillä mietin, että helpottaisikohan elämäni jos vain eroaisin...Sitten minun ei tarvitsisi huolehtia enää kuin itsestäni ja kahdesta lapsestani ja siivota vain kolmen ihmisen jälkiä. Ei tarvitsisi enää korjailla miehen ja hänen lastensa jälkiä, vaan miehen pitäisi itse alkaa ottaa enemmän vastuuta kodista ja lapsistaan.
Mikä neuvoksi? Puhun asiasta miehelleni tasaisin väliajoin, ja hän hermostuu kun otan asian esille. Kuulemma syyttelen ja mollaan häntä, vaikka kerron vain miten asiat ovat. Hän ei ota vastuuta, jopa rahallinenkin vastuu on liikaa minulla, mies jäi työttömäksi yt-neuvottelujen seurauksena. En itsekään tienaa kotiäitinä juuri mitään, mutta aika iso osa rahoistani ja säästöistäni menee myös miehen lasten elättämiseen, vaikkei minulla pitäisi olla heihin elatusvelvollisuutta. Työssäoloaikana sain säästettyä jonkin verran rahaa, ja mies pitää itsestäänselvyytenä, että minä hommaan seuraavan koon vaatteet, joululahjat jne. myös hänen lapsilleen. En jaksaisi hokea ja nalkuttaa asioista, inhoan nalkuttamista. Onko eroaminen ainoa vaihtoehto...?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Veikkaanpa, että miehesi edellinen suhde päättyi samasta syystä. Miehesi ei muutu niin kauan kuin passaat ja holhoat häntä. Etkö ennen toisen lapsen hankkimista huomannut hänessä näitä piirteitä? Vai oliko hän siinä vaiheessa vielä se "maailman ihanin mies", vaikka nämä tavat hänellä olikin? Heitä pihalle moinen vätys. Mahdottomammaksi se tästä vaan muuttuu vauvan tulon jälkeen.
Eikö se tuossa lopussa aika hyvin kiteytynyt: "en jaksaisi hokea ja nalkuttaa.."?
Ihan ensi alkuun: ihmisiä on erilaisia, ja jotkut meistä ovat energisempiä kuin toiset.
Toisekseen: oletko varma, ettei miehesi ole masentunut työttömyydestä?
Tarvitsisiko hän kenties keskusteluapua?
Jos hän on masentunut, sinä kenties joudut olemaan perheenne kantava voima tällä hetkellä: niinhän se menee, että "niin myötä kuin vastamäessä" kun yhdessä ollaan.
Vaikka oletkin varmasti väsynyt sinäkin, niin marttyyriasenne ei auta sinua yhtään. "minä tein sitä, minä tein tätä, minäminäMINÄ! sinä et mitään!"
Jos tunnet, että tarvitset hoitoapua lapsen kanssa, voit varmasti tästä keskustella neuvolassa. Tai ylipäätään tilanteestanne.
Nalkuttamista olet nyt kokeillut ja se ei ole auttanut(...), joten on aika kokeilla jotain muuta keinoa kohentamaan tilannettanne.
Teillä on kuitenkin yksi lapsi ja toinen tulossa, joten kannattaako se heti luovuttaa ja erota?
Ero on toki yksi vaihtoehto, mutta ei ainoa.
Toivon todella, että löydätte ratkaisun hajoittamatta perhettänne, ja voimia Sinulle!
Oma tyhmyys, miksi teet lapsia ja miski otat miehen jolla on lapsia, Miksi teet niitä lisää, kun ei hän huolehtinu entisistäkään, siksi joutu pihalle entisen vaimon toimesta.
Älä narise, itse sinä päätökset omasta elämästä teet ja miten sen elät.
Jos mies on ollut tuommonen ennenkin, niin mihin se muuttuisi?
Miksi siis teet lapsia? Elä yksin?
Työtönkö isä on, kun voi nukkua iltapäivään? Itse varmaan tekisin samalla tavalla, eli nukkuisin ja katsoisin, mitä tapahtuu, kun sinäkään et tee mitään. Pleikkaa pelaava isä, voi tsiisus.... siitä on vanhemmuus kyllä kaukana. itse tosiaan ottaisin ja lähtisin asioille/kaupungille/johonkin ja jättäisin isän pärjäämään lasten kanssa. Jos tilanne on ollut tämä koko ajan, niin miksi ihmeessä vielä lisää lapsia???
Minä olen koko päivän kysellyt itseltäni tätä samaa asiaa. Miksi katson vuodesta toiseen vastaavaa tilannetta. Tosin meillä ei ole kuin yhteiset lapset ja mies käy vuorotyössä, johon kuuluu suurinosa yötyötä, joten univelkaahan riittää.
Suurimmaksi syylliseksi olen löytänyt ihan oman itseni. Olen liian kiltti. Pitäisi alkaa vaatimaan enemmän ja yksinkertaisesti jättää hommat tekemättä, jos apua ei saa. Edellisen riidan jälkeen sen teinkin. Lapset kyllä hoidan, ruuat laitan, mutta siivouksista yms. en aio enää välittää pätkääkään. Uniasioiden kanssa on vielä tekemistä, pitäisi nyt vain potkia mies hereille ja olla kuuntelematta dramaattisia ähinöitä. Teidän tapauksessa antaisin rauhotella taaperoa ihan rauhassa menemättä itse väliin. Kyllä jompi kumpi joskus tajuaa, että miten se homma kannattaisi hoitaa ja lapselle siitä tuskin mitään haittaa koituu, vaikka isänsä kanssa nyt opettelisivatkin uuden tavan nukahtaa!
Meillä ei viisasta ajatusta ole vielä löytynyt millä järjen saisi herrankin päähän. Luulen, että tämä tilanne etenee vain niin, että katson niin kauan, että se viimeinen pinna poksahtaa poikki ja pakkaan kamani tai mies jostain ihmeen syystä tajuaa, ettei tämä homma vetele näin. Ollaan ajauduttu jo melkoisen kauas toisistamme. Eroa olen miettinyt, mutta voimani ei tällä hetkellä riitä siihen rumbaan kahden pienen lapsen kanssa ja toisaalta menee tämä elämä nyt näinkin toistaiseksi, kunhan tyydyn kohtalooni. Se oli minun valintani pitkän miettimisen jälkeen. Hän ei ole paha mies, äärettömän itsekäs vain. Kyllä hän lapset hyvin hoitaa jos olen töissä tai asioilla, mutta jos olen kotona, minä teen kaiken yksin. Puhuttu on nätisti ja rumasti vaan ei auta. Hyviäkin hetkiä tietysti löytyy ja riidan jälkeen hän petraa hetken aikaa vaan sitten palaa entiseen. Täytyisi löytää nyt itsestä se tiukka täti, joka määrää kaapin paikan :D
Kiitos kaikille vastauksista.
Sinä "liian kiltti":
Minunkin mieheni petraa joksikin aikaa aiheesta keskustelun jälkeen. Hän aluksi suuttuu ja lopulta myöntää, että hänen pitäisi alkaa ottaa enemmän vastuuta. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes ajaudutaan takaisin samoihin uomiin.
Samoin jos lähden johonkin, mies kyllä hoitaa lapset hyvin, voin luottaa siihen. Mutta muuta hän ei tee. Jos olen aamupäivän jossain ja kun tulen kotiin, mitään kotitöitä ei ole tehty. Syöty on, mutta astiat on jätetty pöytään, ruuantähteet kattiloihin hellalle, jne. Vaadinko liikaa, jos odotan, että mies siistisi jälkiään? En omasta mielestäni. Tympeää, kun heti kotiuduttua pitää joko nalkuttaa tai mukisematta vain siivota. Yleensä valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon.
Olen yrittänyt pähkäillä, onko mies aina ollut tällainen? Ehkäpä. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Kun aloimme seurustella ja mies asui lastensa kanssa, muistan siivonneeni hänelle usein. Kauhistelin pölyn määrää ja lapsilla useamman kuukauden olleita samoja lakanoita. Hän piti lapsiaan joka toinen viikko jo silloin, touhusi lasten kanssa, huomasin heti, että hän on hyvä isä. Se teki minuun vaikutuksen. Ehkä aluksi se huolenpito oli vain mukavaa, mutta ajan myötä olen alkanut huomaamaan, että ehkä olen totuttanut mieheni liian hyvään palveluun...
En usko että mies on masentunut työttömyydestään. Hän on pätkätyöläinen rakennusalalla, tottunut lomautuksiin ja työttömyysjaksoihin. Ahkera työmies hän kyllä on, työmoraali on kunnossa, harmi ettei sitä kotityömoraalia löydy...
Ja sinulle "oma vikasi!":
Vähän huvittava tuo purkauksesi... Alat kyseenalaistamaan, että miksi hankin lapsia ja miksi en elä yksin, ja miksi hankin miehen jolla on lapsia. Miten se tähän liittyy? Olen aina halunnut lapsia, rakastan lapsiani, minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa miehen lapsista, eivät he ole tässä se ongelma. Ongelma on vain ja ainoastaan miehen saamattomuus ja asenne.
Ja totta, varmaan suureksi osaksi tilanne on myös oma vikani. Ehkä minun on aika itse oikaista sohvalle ja lyödä hanskat tiskiin...Pelkään vain, että hukumme p-askaan jos sen teen...
Itse teen kaikki kotityöt, pesen pyykit,tiskaan,pesen ja puunaan lattiasta kattoon asunnon, mies ei näitä (enää) tee eikä ole pitkään aikaan tehnyt. Raskaana odotan esikoista,molempien ensimmäinen, minulla ja miehellä 20 v ikäeroa, en nalkuta enkä valita, enkä tinttaile sillälailla että "jätän siivoamatta",tulevana äitinä en voi sellaista tehdä. Sitäpaitsi aion olla kotiäitinä joten saan tottua tähän. Mies tekee kylläkin aina ruuat ja hoitaa esimerkiksi pyörän korjaukset ja tämmöiset. Jos miehellä olisi entuudestaan lapsia, en suostuisi niitä omassa kotonani katselemaan, ja tottakai on selvää että jos mies ei huolehdi ekoista lapsista eikä velvollisuuksista,hän ei tee sitä tulevaisuudessakaan. Mut tosiaankaan en ikinä suostuisi toisten ihmisten lapsien jälkiä siivoamaan. Välillä turhauttaa miehen saamattomuus,mutta enimmäkseen se on aika huvittavaa.
20 vuotta ikäeroa?voisit siis olla miehesi lapsi. Jotenkin niin ällöttävä kuvio.
Älä jatka passaamistä. Äläkä nalkuta. Sanot vaan rauhallisesti, että työnjaon on pakki muuttua, tai se on ero. Sovitte selkeän päivärytmin ja säännöt, että kuka tekee mitäkin. Ja sitten sinne voi mahduttaa vaikka sen yhden pleikkaillankin per viikko :)
Et kyllä ole millään tavalla velvollinen hoitamaan miehen lapsia tai maksamaan heidän kuluja,Vedä selkeät rajat!
Ehdottaisin, että otat aikalisän.Muutat lasten kanssa omaan asuntoon tai sitten mies muuttaa pois siksi aikaa, että saisitte aikaa miettiä asioita ja mies tajuaisi ehkä mitä sillä on ja mitä voisi menettää.
Saisit tosiaan antaa aikasi lapsille,ET OLE VASTUUSSA AIKUISESTA MIEHESTÄ VAIN ITSESTÄSI JA LAPSET.Tosin miehen on alettava maksaa lasten kuluja!
Otan osaa!
Sinulle saattaa käydä myös näin, kuten minulle vastaavanlaisessa tilanteessa.
Sitten kun lapset lähestyvät pahinta murrosikää, ovat riittävän isoja "ymmärtääkseen" ja sinut on imetty tyhjiin, niin miehsi ilmoitaa kylmästi, ettei kestä sinua enää, appivanhempasi haukkuvat sinut syyttä ahneeksi, ilkeämieliseksi syöjättäreksi, joka ei anna arvoa miehelleen, on aina tyytymätön eikä hymyile koskaan... Mies lähtee, ei huolehdi sovituista lasten tapaamisista, sinulle jää yksin vastuu ja huoli lapsista. Ystävät, suku, jopa omat lapsesikin pitävät sinua syypäänä kaikkeen pahaan...alat itsekin uskoa olevasi itse pahuus. Erakoidut, et halua olla kenenkään vaivoiksi...
Mikä noissa loiseläjissä sitten on niin ihanaa ? Ne sänkyhommatko ? Sänkyhommista myytte itsenne kärsimään kaikenlaista paskaa, ohhohh.... Kyllä minä ainakin pidin huolen siitä, että otin tasavertaisen puolison itselleni, ei tarvitse mitään nalkutella ja kotihommatkin luistaa sillä periaatteella, että se tekee joka ehtii ja osaa. Lopputulos on se, että koti ja lapset on hoidettu alta aikayksikön, että saamme viettää perheen kanssa yhteistä aikaa illalla vielä monta tuntia koko porukalla sohvilla laiskotellen ja yhteisiä pelejä pelaten tai jutellen mukavia. Ei olisi tullut kuuloonkaan ottaa huusholliini jotain äijän kuvatusta makoilemaan ja haisemaan sohvalla. Onko miehet niin vähissä, että pitää ottaa se minkä kiinni saa, olipa se minkälainen tahansa ? Säälittävää tytöt, ryhtiä vähän ja paskiaiset ulkoruokintaan !
No onhan tuo mies ihan hirveä sikapossu! Miten sä kestät tuollaista kohtelua? Jätä se sika ja jätä se possu. Ei mitään todellisuudentajua, ei siis mitään. Jätä se sikapossu!!
Mulla on melko sama tilanne. Juttu on niin, että mies ei tee mitään ellei erikseen pyydä tai sano asiasta. Välillä tekee, mutta ei aina. Osa likaisista pyykeistäkin jää lojumaan nojatuoliin tai lattialle päiviksi. Itse pyrin siivoamaan mahdollisimman pian. Keittiö jää valitettavasti mun vastuulle, niin myös tyhjät maitotölkit ja elintarvikepakkaukset. Mä tiskaan ja putsan hellan. Hän putsaa pöydän ellei eriksen sano asiasta. Roskat vie kyllä sanomatta. Pyykit pesee, jos sanoo asiasta. Vessa, lattiat ja imurointi mun vastuulla. Sängyn petauksesta pitää sanoa. Ja usein pitää sanoa uudelleen, kun muu näyttää olevan tärkeämpää. Tietokoneella on yrittänyt vähentää pelaamista, mutta aika kuluu sitten muulla tavalla tunteja siinä koneella.
Kun meiltä kysytään, että miten meillä menee kerron joillekin ihan rehellisesti. Mies valehtelee ja värittää asiat toisinpäin. Ainakin joskus. Esim. Nyt tiistaina kun olin ollut poissa niin hän väitti, että pyykit pesty, tiskit tiskattu ja kämppä siivottu, niin kun tulin kotiin niin asiat oli päinvastoin. Tämän hän oli väittänyt äidilleen ja mulle. Olemme hänen äitinsä kanssa hyviä ystäviä ja ymmärrämme toisiamme joissakin asioissa. Pyykinpesusta hän oli valehdellut äidilleen, että mukamas haki pyykit heti koneesta, vaikka tosiasiassa vasta 11-12 aikaan illalla. Meinasi vielä viikata pyykit vasta huomenna, mutta kielsin asiaa jättämästä huomiseen. Kun pyytää viemään heti astiat, niin välillä ärsyyntyy.
Tänään sitten kun asioista keskusteltiin, niin tuli huutoa ja väittelyä. Mulla on muutenkin hormonit sekaisin ja olen herkällä päällä. Anoppi totesi riidan päätteeksi, että otetaan aikalisä ja herra lähti hänen luokse vähäksi aikaa.
Mä vaan toivoisin järjestystä, kun mua on opetettu. Omalta äidiltän sain haukut ja ssuorat sanat, että menetän hyvän miehen ja liiottelen asioita. Ei hänen miehensä mitään noita kaikkia tee. Tosiasia on myös se, että viime päivinä olen elänyt niin paskaisessa asunnossa, koska motivaatio yksin siivoamiseen ja kunnossapitoon ovat melko nollia. Omat pyykit ja sängyn puoliskon plus astiat hoidan aina, mutta muu tuntuu ikävältä.
Olemme olleet yhdessä liki 3.5 vuotta ja nyt vauva tulossa. vauvan kanssa yksin jääminen ei pelota, koska olen aina ajatellut, että jos joskus saan lapsia, niin sillä on merkitys ja mieluummin lapsi kuin huono parisuhde. Raskaus oli ylläri, mutta kumpikin odottaa vauvan syntyvän.
Sain tänään haukut, että en itsekään hoida kaikkea kun nytkin sotkuista ja komentelen vain. Kuten sanoin, että yksin raatavana ja näköjään kai nalkuttavana akkana ei kauan ole onni sydämessä eikä motivaatio korkeimmillaan.
Olisi kiva kuulla sun nykyinen tilanne. Jos kiinnostaa niin ota yhteyttä. [email protected]