Mun elämä oli hyvää 12-vuotiaaseen asti. Silloin alkoi mun elämäni helvetti.
Mulla oli maailman paras ystävä, tosi rakas ja läheinen, melkein kuin veli. Hän oli siis vain todella rakas ystävä minulle, ei siis mitään deitti juttuja... Pojan nimi oli Lasse.
Me ei oikeastaan koskaan oltu mistään eri mieltä, mutta tällä kertaa meille tuli jotain riitaa jonka takia pahoitin mieleni enkä ollut muutamaan päivään Lassen kanssa. No, mulla tuli sen muutaman päivän jälkeen paha mieli että oli välit jäähyllä... Niinpä yhtenä iltana päätin mennä heti seuraavana päivänä pyytämään anteeksi - en halunnut tehdä sitä puhelimen kautta. Aamulla minulle kuitenkin soitettiin, että Lasse oli kuollut auto-onnettomuudessa viime yönä. Kuollut. Poissa. Mitkään sanat eivät pysty sitä tuskaa kertomaan, se pitää kokea itse ymmärtääkseen.
Noin kahden kuukauden kuluttua olin jo jotenkin pääsemässä yli Lassen kuolemasta, tai niin ainakin luulin. Pystyin jo ajattelemaan selkeämmin, kunnes muistin minkälaiset välit meillä oli ollut. Olimme riidelleet enkä saanut edes tilaisuutta pyytää anteeksi. Vanhempani eivät oikeastaan edes tunteneet pahemmin ystäviäni, joten en kertonut heille mitään eivätkä he mitään edes huomanneet koska esitin koko ajan hirmu iloista vaikka tosiasiassa olin kuin musta maalaus sisältä.
Pikkuhiljaa aloin inhota itseäni. Kuinka saatoin riidellä niin rakkaan ystävän kanssa..? Kuinka ihmeessä?! Inho alkoi syventyä vihaksi. Mä en halunnut enää edes katsoa peiliin koska vihasin itseäni niin paljon. Myöhemmin en muuta halunnutkaan kuin kuolla. Koulussa kukaan ei huomannut mitään, koska aloin työntää ihmisiä pois läheltäni. Vietin välitunnit aina yksin lukkojen takana vessassa eikä kukaan edes kysellyt missä olin ollut. Lopulta aloin yrittää itsemurhaa. Hakkasin itseäni minkä jaksoin ja viiltelin. Halusin toden totta kuolla... En kuitenkaan pystynyt tekemään itsemurhaa, koska tiesin mitä suru ja tuska oli enkä halunnut läheisteni kokevan samaa.
Niinpä vaivuin pikkuhiljaa masennukseen. En enää pahemmin välittänyt koulusta tai kavereista. Muutuin ihmisenä hirvittävästi, hirvittävään suuntaan. Olis voinut sanoa että elin kuollakseni ja ainoa minkä takia jaksoin olivat läheiset - välitin liikaa. Ainoa asia mihin olin tyytyväinen oli kuori joka kätki tuskan ja vihan taakseen. Kukaan ei edes epäillyt asioideni olevan sillä mallilla.
Sitten vaihtui koulu. Menin seiskalle ja tapasin uusia ihmisiä, esimerkiksi nykyisen parhaan ystäväni. En halunnut kuitenkaan edes tutustua keneenkään, mutta kieltämättä huomasin yhdessä tytössä jotain mikä pisti minut ajattelemaan... Hän oli yksinäinen ja syrjitty koska ei jaksanut pahemmin meikata ja oli ehkä hieman ylipainoinen. Ihan kuin joku loppujen lopuksi välittäisi sellaisesta. Niinpä tutustuin tähän tyttöön ja meistä alkoi pikkuhiljaa tulla hyvät kamut. Tavallaan iloitsin siitä, että joku hyväksy mut sellasena kuin olen ja että tutustuin häneen. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä... Tämä ystävä oli tosiystävä, joka todellakin valaisi hieman elämääni kuin pieni kynttilän liekki pimeydessä. Se ei kuitenkaan riittänyt.
Myöhemmin menin kahdeksannelle luokalle jonka aikana en oikeastaan paljoakaan muuttunut. Edelleen viiltelin itseäni ja olin pahasti masentunut, mutta koska käytin pitkähihaisia paitoja tai koruja käsissä, ei kukaan hoksannut arpiani.
Lopulta tuli kesäloma, ja menin riparille. Luulin että ripari ei muuta olisikaan kuin jupinaa Jumalasta ja Jeesuksesta, mistä en voinut välittää p*skaakaan... Yllätyin kuitenkin aika lailla, kun tapasin yhden tytön, joka oli tyyliseni ja joka oli myös masentunut ja ei pitänyt itsestään. Oli surullista nähdä, että joku muukin kärsi samasta kuin mä, mutta lohdullista tietää etten ollut ainoa. Sain tästä pienen annoksen puhtia, ja aloin pikkuhiljaa tutustua muihin samalle riparille tulleisiin tyyppeihin. Toinenkin tyttö oli tosi mukava, mutta ihan eri tyylinen kuin minä.
Myöhemmin tutustuin myös yhteen poikaan, joka vaikutti siltä että nautti elämästä ja oli tosi iloinen. Tutustuin häneen paremmin mesessä, juteltiin päivät ja yöt ja lopulta tajusin olevani hieman rakastunut häneen. En kuitenkaan edes voinut kuvitella että saisin tunteilleni vastakaikua. Juteltiin ehkä kuukausi mesessä kunnes poika kertoi olevansa musta kiinnostunut ihan tosissaan... En voinu uskoa sitä, mutta nähtiin sitten yks päivä ja oli kyllä tosi mukavaa. Aloin pikkuhiljaa piristyä ja viiltelykin jäi vähemmälle. Poika ei todellakaan ollut mitenkään normaali kusipää, vaan luotettava, rehellinen... Itseasiassa oltiin kaikesta samaa mieltä ja oltiin muutenkin ihan samanlaisia muuten paitsi että mähän se olin kuka oli pahasti sekasin ja semmosta. Tähän poikaan tunsin luottavani missä asiassa tahansa, joten kerroin hänelle helvetistäni. Hän otti sen todella hyvin vastaan ja alkoi ymmärtää miks olin aina sanonut itseäni jotenkin huonoksi... Lopulta kuitenkin aloin itse avata silmiäni todellisuudelle ja tajusin että perkele mikä musta niin huonon tekee?! Se, etten saanut tilaisuutta pyytää rakkaimmalta ystävältäni anteeksi? Rukoilin kyllä ja vaikka mitä, mutta eipä se ollut tuntunut auttavan.
Kuitenkin, en enää löytänyt syytä miksi inhota itseäni. Viiltely jäi ja lopulta aloin seurustella tämän pojan kanssa. Olin tosi onnellinen, ja olen vieläkin. En vieläkään ole päässyt masennuksestani eroon, mutta uskon pystyväni siihen. Vielä joku päivä pystyn taas rakastamaan myös itseäni.
Uskokaa hyvät ihmiset tekin unelmiinne älkääkä ikinä, ikinä(!!) ajattele ettette muka pysty johonkin. Kaikki on loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän mahdollista. Muistakaa joka päivä osoittaa läheisillenne että välitätte, ettei tarvitse katua myöhemmin, niin kuin mulle kävi. Kertokaa läheisillenne, että he ovat tärkeitä ja rakkaita nyt, eikä sitten kun he ovat poissa. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä. Rakastakaa toisianne, osoittakaa se ja olkaa oikein onnellisia. Maailma on loppujen lopuksi ihan hyvä paikka elää.
Lopuksi haluisin tässä sanoa, että tämä tarina on täyttä totta, ei siis mitään feikkiä. Älkää sanoko että tää ja tää ei pidä paikkaansa, koska se saattaa satuttaa... Jos väitätte tätä petkutukseksi, pyyhitte läpi käymäni helvetin pois, ihan kuin olisin kärsinyt kaiken turhaan.
Kiitos jos joku jaksoi lukea, arvostan sitä. Hyvää ja onnellista elämää teille jotka ovat käyneet läpi samoja asioita. Muistakaa, että meitä on paljon, älkääkä työntäkö ihmisiä pois, satutatte loppujen lopuksi sillä vain itseänne.
Mulla oli maailman paras ystävä, tosi rakas ja läheinen, melkein kuin veli. Hän oli siis vain todella rakas ystävä minulle, ei siis mitään deitti juttuja... Pojan nimi oli Lasse.
Me ei oikeastaan koskaan oltu mistään eri mieltä, mutta tällä kertaa meille tuli jotain riitaa jonka takia pahoitin mieleni enkä ollut muutamaan päivään Lassen kanssa. No, mulla tuli sen muutaman päivän jälkeen paha mieli että oli välit jäähyllä... Niinpä yhtenä iltana päätin mennä heti seuraavana päivänä pyytämään anteeksi - en halunnut tehdä sitä puhelimen kautta. Aamulla minulle kuitenkin soitettiin, että Lasse oli kuollut auto-onnettomuudessa viime yönä. Kuollut. Poissa. Mitkään sanat eivät pysty sitä tuskaa kertomaan, se pitää kokea itse ymmärtääkseen.
Noin kahden kuukauden kuluttua olin jo jotenkin pääsemässä yli Lassen kuolemasta, tai niin ainakin luulin. Pystyin jo ajattelemaan selkeämmin, kunnes muistin minkälaiset välit meillä oli ollut. Olimme riidelleet enkä saanut edes tilaisuutta pyytää anteeksi. Vanhempani eivät oikeastaan edes tunteneet pahemmin ystäviäni, joten en kertonut heille mitään eivätkä he mitään edes huomanneet koska esitin koko ajan hirmu iloista vaikka tosiasiassa olin kuin musta maalaus sisältä.
Pikkuhiljaa aloin inhota itseäni. Kuinka saatoin riidellä niin rakkaan ystävän kanssa..? Kuinka ihmeessä?! Inho alkoi syventyä vihaksi. Mä en halunnut enää edes katsoa peiliin koska vihasin itseäni niin paljon. Myöhemmin en muuta halunnutkaan kuin kuolla. Koulussa kukaan ei huomannut mitään, koska aloin työntää ihmisiä pois läheltäni. Vietin välitunnit aina yksin lukkojen takana vessassa eikä kukaan edes kysellyt missä olin ollut. Lopulta aloin yrittää itsemurhaa. Hakkasin itseäni minkä jaksoin ja viiltelin. Halusin toden totta kuolla... En kuitenkaan pystynyt tekemään itsemurhaa, koska tiesin mitä suru ja tuska oli enkä halunnut läheisteni kokevan samaa.
Niinpä vaivuin pikkuhiljaa masennukseen. En enää pahemmin välittänyt koulusta tai kavereista. Muutuin ihmisenä hirvittävästi, hirvittävään suuntaan. Olis voinut sanoa että elin kuollakseni ja ainoa minkä takia jaksoin olivat läheiset - välitin liikaa. Ainoa asia mihin olin tyytyväinen oli kuori joka kätki tuskan ja vihan taakseen. Kukaan ei edes epäillyt asioideni olevan sillä mallilla.
Sitten vaihtui koulu. Menin seiskalle ja tapasin uusia ihmisiä, esimerkiksi nykyisen parhaan ystäväni. En halunnut kuitenkaan edes tutustua keneenkään, mutta kieltämättä huomasin yhdessä tytössä jotain mikä pisti minut ajattelemaan... Hän oli yksinäinen ja syrjitty koska ei jaksanut pahemmin meikata ja oli ehkä hieman ylipainoinen. Ihan kuin joku loppujen lopuksi välittäisi sellaisesta. Niinpä tutustuin tähän tyttöön ja meistä alkoi pikkuhiljaa tulla hyvät kamut. Tavallaan iloitsin siitä, että joku hyväksy mut sellasena kuin olen ja että tutustuin häneen. Tuntui jotenkin ihmeelliseltä... Tämä ystävä oli tosiystävä, joka todellakin valaisi hieman elämääni kuin pieni kynttilän liekki pimeydessä. Se ei kuitenkaan riittänyt.
Myöhemmin menin kahdeksannelle luokalle jonka aikana en oikeastaan paljoakaan muuttunut. Edelleen viiltelin itseäni ja olin pahasti masentunut, mutta koska käytin pitkähihaisia paitoja tai koruja käsissä, ei kukaan hoksannut arpiani.
Lopulta tuli kesäloma, ja menin riparille. Luulin että ripari ei muuta olisikaan kuin jupinaa Jumalasta ja Jeesuksesta, mistä en voinut välittää p*skaakaan... Yllätyin kuitenkin aika lailla, kun tapasin yhden tytön, joka oli tyyliseni ja joka oli myös masentunut ja ei pitänyt itsestään. Oli surullista nähdä, että joku muukin kärsi samasta kuin mä, mutta lohdullista tietää etten ollut ainoa. Sain tästä pienen annoksen puhtia, ja aloin pikkuhiljaa tutustua muihin samalle riparille tulleisiin tyyppeihin. Toinenkin tyttö oli tosi mukava, mutta ihan eri tyylinen kuin minä.
Myöhemmin tutustuin myös yhteen poikaan, joka vaikutti siltä että nautti elämästä ja oli tosi iloinen. Tutustuin häneen paremmin mesessä, juteltiin päivät ja yöt ja lopulta tajusin olevani hieman rakastunut häneen. En kuitenkaan edes voinut kuvitella että saisin tunteilleni vastakaikua. Juteltiin ehkä kuukausi mesessä kunnes poika kertoi olevansa musta kiinnostunut ihan tosissaan... En voinu uskoa sitä, mutta nähtiin sitten yks päivä ja oli kyllä tosi mukavaa. Aloin pikkuhiljaa piristyä ja viiltelykin jäi vähemmälle. Poika ei todellakaan ollut mitenkään normaali kusipää, vaan luotettava, rehellinen... Itseasiassa oltiin kaikesta samaa mieltä ja oltiin muutenkin ihan samanlaisia muuten paitsi että mähän se olin kuka oli pahasti sekasin ja semmosta. Tähän poikaan tunsin luottavani missä asiassa tahansa, joten kerroin hänelle helvetistäni. Hän otti sen todella hyvin vastaan ja alkoi ymmärtää miks olin aina sanonut itseäni jotenkin huonoksi... Lopulta kuitenkin aloin itse avata silmiäni todellisuudelle ja tajusin että perkele mikä musta niin huonon tekee?! Se, etten saanut tilaisuutta pyytää rakkaimmalta ystävältäni anteeksi? Rukoilin kyllä ja vaikka mitä, mutta eipä se ollut tuntunut auttavan.
Kuitenkin, en enää löytänyt syytä miksi inhota itseäni. Viiltely jäi ja lopulta aloin seurustella tämän pojan kanssa. Olin tosi onnellinen, ja olen vieläkin. En vieläkään ole päässyt masennuksestani eroon, mutta uskon pystyväni siihen. Vielä joku päivä pystyn taas rakastamaan myös itseäni.
Uskokaa hyvät ihmiset tekin unelmiinne älkääkä ikinä, ikinä(!!) ajattele ettette muka pysty johonkin. Kaikki on loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän mahdollista. Muistakaa joka päivä osoittaa läheisillenne että välitätte, ettei tarvitse katua myöhemmin, niin kuin mulle kävi. Kertokaa läheisillenne, että he ovat tärkeitä ja rakkaita nyt, eikä sitten kun he ovat poissa. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä. Rakastakaa toisianne, osoittakaa se ja olkaa oikein onnellisia. Maailma on loppujen lopuksi ihan hyvä paikka elää.
Lopuksi haluisin tässä sanoa, että tämä tarina on täyttä totta, ei siis mitään feikkiä. Älkää sanoko että tää ja tää ei pidä paikkaansa, koska se saattaa satuttaa... Jos väitätte tätä petkutukseksi, pyyhitte läpi käymäni helvetin pois, ihan kuin olisin kärsinyt kaiken turhaan.
Kiitos jos joku jaksoi lukea, arvostan sitä. Hyvää ja onnellista elämää teille jotka ovat käyneet läpi samoja asioita. Muistakaa, että meitä on paljon, älkääkä työntäkö ihmisiä pois, satutatte loppujen lopuksi sillä vain itseänne.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet kuitenkin onnentyttö,sinulla on paljon annettavaa muille sekä myös itsellesi selviydyttyäsi kaikesta kertomastasi.Elämä voi olla todella rankkaa ja nuorena koetut vaikeudet lienevät lähes kovimmat,verrattuna esim.aikuisiänkokemuksiin,ainakin ne tuntuvat siltä.Rutistus ja hyvää elämää sinulle peikkotyttö.
sä oot ollu tosi vahva ja oppinu elämältä paljon, ja vaikeimman mukaan...se on ikävää!!
onnea sulle elämässä eteenpäin
Eikös me olla jo sovittu ettet tuu enää dramatisoimaan tänne?
Terve.
Otan osaa suruusi, ja elämäsi vaikeuksiin.
Huomauttaisin, minkä jo itse olet huomannut, että kaikki tuo kärsimys johtui vain ja ainoastaan sinusta itsestäsi.
Ainoa asia, johon se vaikutti, ettet saanut pyydettyä anteeksi, olet sinä itse. Lasse, jo kuollut, ei siitä edes pysty välittämään. Ainoa syy, miksi sanotaan vaikka "Lasse tietää että välitit hänestä", on lohduttaa ihmisiä jotka hänestä välittivät.
Taivasta, Helvettiä, ei ole olemassakaan. Ihminen on aina tarvinnut jotain johon tarrautua kun ongelmia tulee vastaan, toivoa jotain parempaa...
Olet kuitenkin hyvin nuori, eikä tuossa iässä seurustelu ole seurustelua. Minusta tuntuu että sinun kannattaa antaa äitisi lukea tämä viesti, vaikka vahingossa. Sitten voit jutella hänen kanssaan, kun hän tekee aloitteen. JOS tekee.
Jaksamista.
Voimia ja Enkeleitä elämääsi