En oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin, miten pukisin ajatukseni ja tunteeni sanoiksi. Olen tälle palstalle kirjoitellut jo jonkin aikaa, ennen nykyistä nimimerkkiä erilaisilla numeroyhdistelmänimillä, kunnes vihdoin rekisteröidyin, enkä viitsinyt keksiä tämän kummempaa nimimerkkiä. Olen ainakin pyrkinyt neuvomaan ja auttamaan muita pääsemään eroon yksinäisyydestä, tai ainakin helpoittamaan heidän tilannettaan.
Tänään kokeilin omia neuvojani, ja menin kuin meninkin erään sukulaiseni juhliin. Siis ihan vartavasten kutsuttuna. Ehdin hermoilla ja pelätä monta viikkoa, miten tässä käy, enhän tuntenut oikeastaan muita kuin tuon sukulaiseni ja pari muuta. Rohkaisin siis kuitenkin mieleni, ja menin.
Olin jo etukäteen miettinyt pahimmat pelkoni siitä mitä tapahtuisi. Suurin pelkoni oli, että lopulta istuisin pöydässäni yksin, eikä kukaan haluaisi puhua kanssani. Osan aikaa näin olikin, mutta pöytääni istui välillä myös muita, ja nuo minulle tuntemattomat ihmiset kyselivät kuulumisiani ja olivat siis varsin ystävällisiä. Kun olin istunut jonkin aikaa yksin, tämä sukulaiseni tuli pöytääni pitämään minulle seuraa.
Ainoa epäystävällinen ihminen paikalla taisinkin olla minä. En keksinyt mitään sanottavaa, vastailin vain toisten kysymyksiin. En keksinyt vitsejä, mitä yleensä olen kyllä pystynyt lausumaan. Olin niin väärässä paikassa kuin vain voin olla.
Tajusin, että vaikka mieleni haluaa eroon yksinäisyydestä, kehoni ei. Minua jännitti ja hermoilin, vatsani kiersi. Ja kiertää toki yhä. Lopulta en enää kestänyt, ja lähdin kotiin hätäisen tekosyyn nojalla.
Nyt mietin, mitä minä teen tällä palstalla. En minä pääse yksinäisyydestä eroon edes juhlissa, jossa oli ystävällisiä ihmisiä. Taitaa minunkin yksinäisyydessäni olla kyse vain samasta asiasta kuin monella muullakin palstan miehellä; kumppanin puute. Minut valtasi täydellinen toivottomuus. Tunnen itseni tekopyhäksi; en minä yksinäisyydestä näköjään eroon edes halua, kunhan vain valitan tällä palstalla.
Enpä tiedä. Jotenkin minä vain vihaan itseäni tällä hetkellä siksi, että ylipäätään menin juhliin, ja siksi, että lähdin sieltä näin aikaisin. Tunnen, että petin kaikki nuo ihmiset. Petin itseni.
Ehkä helpointa minulle olisi muuttaa jonnekin kauas pois, polttaa kaikki sillat takanani, ehkä yksinäisyyttä haluava kehoni olisi sitten tyytyväinen.
Tänään kokeilin omia neuvojani, ja menin kuin meninkin erään sukulaiseni juhliin. Siis ihan vartavasten kutsuttuna. Ehdin hermoilla ja pelätä monta viikkoa, miten tässä käy, enhän tuntenut oikeastaan muita kuin tuon sukulaiseni ja pari muuta. Rohkaisin siis kuitenkin mieleni, ja menin.
Olin jo etukäteen miettinyt pahimmat pelkoni siitä mitä tapahtuisi. Suurin pelkoni oli, että lopulta istuisin pöydässäni yksin, eikä kukaan haluaisi puhua kanssani. Osan aikaa näin olikin, mutta pöytääni istui välillä myös muita, ja nuo minulle tuntemattomat ihmiset kyselivät kuulumisiani ja olivat siis varsin ystävällisiä. Kun olin istunut jonkin aikaa yksin, tämä sukulaiseni tuli pöytääni pitämään minulle seuraa.
Ainoa epäystävällinen ihminen paikalla taisinkin olla minä. En keksinyt mitään sanottavaa, vastailin vain toisten kysymyksiin. En keksinyt vitsejä, mitä yleensä olen kyllä pystynyt lausumaan. Olin niin väärässä paikassa kuin vain voin olla.
Tajusin, että vaikka mieleni haluaa eroon yksinäisyydestä, kehoni ei. Minua jännitti ja hermoilin, vatsani kiersi. Ja kiertää toki yhä. Lopulta en enää kestänyt, ja lähdin kotiin hätäisen tekosyyn nojalla.
Nyt mietin, mitä minä teen tällä palstalla. En minä pääse yksinäisyydestä eroon edes juhlissa, jossa oli ystävällisiä ihmisiä. Taitaa minunkin yksinäisyydessäni olla kyse vain samasta asiasta kuin monella muullakin palstan miehellä; kumppanin puute. Minut valtasi täydellinen toivottomuus. Tunnen itseni tekopyhäksi; en minä yksinäisyydestä näköjään eroon edes halua, kunhan vain valitan tällä palstalla.
Enpä tiedä. Jotenkin minä vain vihaan itseäni tällä hetkellä siksi, että ylipäätään menin juhliin, ja siksi, että lähdin sieltä näin aikaisin. Tunnen, että petin kaikki nuo ihmiset. Petin itseni.
Ehkä helpointa minulle olisi muuttaa jonnekin kauas pois, polttaa kaikki sillat takanani, ehkä yksinäisyyttä haluava kehoni olisi sitten tyytyväinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
No tuohan on varmaan suurelle osalle tuttua (sellaisille joilla on vaikeampia ongelmia kuin "muutin uudelle paikkakunnalle, eikä vielä ole kavereita"). Yksinäisyydestä eroon pääseminen vaatisi itsensä avaamista ja altistamista valtavalle häpeän kokemukselle ja sitähän me kaikki välttelemme. Minä ainakin myönnän ihan suoraan, etten ole eläissäni yrittänyt täysillä ratkaista ongelmiani, johtuen juuri siitä että se vaatisi sietämättömien tunteiden kohtaamista.
Olen tässä yön tunteina pohtinut pitkään sitä, onko ongelmani ylipäätään ratkaistavissa. Yleisesti olen sitä mieltä, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista, ja ongelmat ovat olemassa ratkaisemista varten. Tänään en tiedä mitä mieltä olisin. Minä en kertakaikkiaan pystynyt avaamaan itseäni. En edes alkoholin voimalla.
Oletko itse kokeillut käydä psykoterapiassa?
Varmasti monen palstalaisen tavoin olen ollut terapiassa, vuosia sitten, masennuksen takia. En kuitenkaan tunne enää olevani masentunut, tai ylipäätään ei tunnu siltä että olisin terapian tarpeessa.
Mielestäsi et tarvitse terapiaa? Vaikka kirjoitat mm. seuraavaa:
"Ehdin hermoilla ja pelätä monta viikkoa, miten tässä käy..."
"Minua jännitti ja hermoilin, vatsani kiersi. Ja kiertää toki yhä."
Ei kuulosta että ajatuksesi olisivat ihan tervellä pohjalla...
Minusta hermoileminen ja jännittäminen ovat sinänsä ihan terveellisiä tunteita.
Häpeäkin on ihan terve tunne, mutta onko narsisti mielestäsi terve? Ei, koska narsistin häpeän kokemus on mennyt äärimmäisyyksiin. Minusta viikkoja etukäteen jännittäminen ja niin kova hermoilu että vatsa alkaa kiertää, ovat sairaita reaktioita.
No, sitten minä vain olen sairas, olen ollut jännittäjä niin kauan kuin muistan, vaikka iän myötä vatsan kiertäminen onkin vähän rauhoittunut, on se edelleen vaivana.
Hieno kirjoitus, ja kovin tutun tuntuinen.
Ei se, etteikö ympärillä olisi ihmisiä, vaan se, ettei niille ole mitään asiaa; ettei niiden kanssa osaa mitään tehdä, se on kiusallista. Sitä kuvittelee inhoavansa ihmisiä ympärillään ja joutavanpäiväistä vuorovaikuttelua, mutta kuitenkin inhoaa omaa avuttomuuttaan kyseisessä tilanteessa. Vieraantuneisuuden tunnetta ja ulkopuolisuutta, sitä ettei edes yksinkertaisimpia peruskohteliaisuuksia saa kunnialla toimitettua, jos/kun on lukossa tilanteesta.
Kuori vain on ympärillä, ei sinne tarvitse vetäytyä.
Paremmin kai menisi, jos olisi jossain missä ei edes ihmistä kohtaisi, unohtaisi koko ihmisyyden, ja olisi vaan omissa oloissaan... mutta ei tuokaan varteenotettava vaihtoehto ole, voisi omatoimisuus loppua piankin...
Koitettava vain olla.
Tämänkaltaisten vastausten takia taidan tällä palstalla viihtyä, täällä on ihmisiä, jotka ymmärtävät mistä puhun, ja jotka itse kärsivät samasta kuin minä.
Ikävä kuulla, että sinulle jäi noin negatiiviset fiilikset juhlasta, vaikka kirjoituksesi perusteella siihen ei mielestäni pitäisi olla mitään syytä. Uskalsit kuitenkin ratkaisun hetkellä toimia eli mennä juhliin, vaikka etukäteen niitä hermoilitkin ja et tuntenut paikalta kuin pari ihmistä. Sen sijaan, että ajattelet pettäneesi itsesi, voisit onnitella itseäsi rohkeudesta ja yrityksestä tehdä jotain yksinäisyydellesi. Todennäköisesti sukulaisesikin ennemmin arvostaa sitä, että näit hänen vuokseen vaivaa tullaksesi hänen juhliinsa kuin että kokisi sinun jotenkin pettäneen hänet.
Eikä epäystävällisyys ole sama asia kuin se, että olit hieman hiljainen etkä oikein meinannut keksiä kysyttävää sinulle ennestään tuntemattomilta ihmisiltä. Voi tietysti olla, että joku saattaa tulkita hiljaisuuden epäystävällisyydeksi, mutta yhtä hyvin joku voi pitää epäystävällisenä ihmistä, joka pölöttää suuna päänä ja yrittää udella seuralaisiltaan kaikki hemaisevat yksityiskohdat heidän elämästään.
Mutta ei se mitään, minunkin helmasyntini on liiallinen negatiivisuus ja kuten sanoit, toisia on helppo neuvoa.
Toisia on tosiaankin helppo neuvoa, on melko masentavaa huomata itse, kuinka huonosti omat neuvot toimivat käytännön tilanteissa. Kuntosali harrastuksena on tuonut paljon hyvää elämääni, sen neuvon voisin siis edelleen jakaa, mutta tämä "ihmisten ilmoille" meneminen tuntuu edelleen huonolta idealta.
En usko, että sukulaiseni ajattelee minun pettäneen hänet. Pelkään, että hän ajattelee pettäneensä minut; että hän oli huono isäntä, tai oli epäonnistunut juhlien järjestämisestä. Toivon, että valkoinen valheeni poistumiseni syystä esti tämän, mutta pahoin pelkään valheeni olleen aivan liian läpinäkyvä. Pyrin esittämään iloista lähtiessäni, ettei sukulaiseni, tai muut vieraat, luulleet että poistumiseni johtui heistä.
Anteeksi nyt, mutta en ymmärrä, miksi olisi pitänyt lausua vitsejä. Kyllä ihmiset ymmärtää, että jotkut on ujompia ja varautuneempia eikä odotakaan sen tyyppiseltä ihmiseltä mitään muuta. Ja tuskin kukaan on nähnyt vaivaa lähdöstäsikään, itse varmaan oman pääsi sisällä teet siitä ongelman.
En tarkoita, että vitsejä olisi pitänyt lausua, vitsejä vain olen yleensä pystynyt tuosta vain kehittämään erilaisissa tilanteissa, ja ne ovat olleet eräänlainen pelastusrenkaani sosiaalisissa tilanteissa. Eilen ne loistivat poissaolollaan.
En itsekään usko, että muut olisivat kokeneet lähtöni ongelmallisena, minulle toivotettiin hyvää iltaa, minulle halattiin ja hyvästeltiin. Tilanne oli, ja on yhä, ongelma vain minulle itselleni. Eräällä tavalla se tässä juurikin tuntuu pahalta; tajusin että vika todellakin on vain minussa. Olin kuvitellut, että voisin vielä päästä eroon yksinäisyydestäni, mutta eilinen jotenkin avasi silmäni.
Ymmärrän, että tämänhetkiset ajatukseni johtuvat kurjasta olostani, enkä siksi ole tekemässä mitään äkkipikaista. Olen ajatellut vain sitä, miten haluan pois täältä. Siis Suomesta. Jonnekin kauas, niin kauas ettei kukaan, joka minut on elämäni aikana tuntenut, mitenkään viitsisi pitää minuun yhteyttä. En siksi, että tässä maassa olisi jotain suurempaa vikaa, tai että suomalaisissa olisi jotain vikaa. Eikä siksi, että kuvittelisin tuolla muualla asioiden olevan toisin. Ongelma olen minä, ja tämä ongelma seuraa minua maailman ääriin.
Minun on ainakin "pakko lausua vitsejä", tai siis olla jonkinlaisessa äänessä kahdesta syystä. Ensinnäkin, minulla itselläni ei ole kivaa, jos istun vaan hiljaa jossain porukassa. Haluaisin ottaa osaa keskusteluun. Toisekseen, vaikka pystynkin välillä ajattelemaan että minut hyväksytään porukkaan hiljaisenakin (kahden kesken tavatessa en kuitenkaan osaa noin ajatella), niin en kykene ajattelemaan että minusta hiljaisena pidettäisiin tai että minut erityisesti haluttaisiin mukaan. Ja juuri ihan perus arvostusta ja hyväksyntää kaipaisin myös.
Jotkut arvostavat hiljaisia ihmisiä, jotka osaavat kuunnella. Sitä paitsi onko kukaan todella onnellinen porukassa, jossa ei tunne voivansa olla oma itsensä vaan pitää esittää muuta kuin on?
Väkinäiset vitsit voivat ehkä joitakin huvittaa, mutta ne voivat myös ärsyttää eivätkä ne mielestäni ole mikään keino saada todellista hyväksyntää. Spontaanius on tärkeää, ei se, että kertoo vitsejä, jotta toiset hyväksyisivät.
Itse olen aika puhelias ja seurallinen perusluonteeltani ja olen nuorempana viettänyt sosiaalista elämää, ja lähinnä elämäntapahtumat ovat johtaneet eristäytymiseen kuten aiemmin olen maininnut. On siis kokemusta myös sosiaalisena elämisestä, ja voin sanoa, ettei kaveriporukoissa kaikki voi olla niitä hauskoja vitsinkertojia vaan hiljaisempiakin tyyppejä tarvitaan. Jos kaikki olisi samanlaisia koko ajan äänessä olevia tyyppejä, kukaan ei antaisi toiselle tilaa. Toisekseen ne vitsikkäätkin tyypit haluavat joskus hiljentyä ja keskustella syvällisemmistä asioista, heilläkin on herkkä puolensa.
Kyse lienee siitä, että itse hyväksyy itsensä hiljaisempana ja vetäytyvämpänä, ei siitä, etteivät muut hyväksyisi. Erilaisia ihmisiä tarvitaan.
Joo mutta kun sitä en juuri osaa sanoa, että kuinka hiljainen ja syrjäänvetäytyvä olen temperamentiltani. Ja kuinka paljon käytökseni johtuu häpeästä ja ahdistuksesta ja passiivisesta elämästä. Minusta nimittäin tuntuu että olen temperamentiltani aika aktiivinen ja sosiaalinen, mutta menneisyyden kokemukset ja kasvuympäristö ovat van pakottaneet minut tähän rooliin.
"Kyse lienee siitä, että itse hyväksyy itsensä hiljaisempana ja vetäytyvämpänä, ei siitä, etteivät muut hyväksyisi. Erilaisia ihmisiä tarvitaan."
Tuossa on se erikoinen piirre että jotkut ihmiset hyväksytään periaatteessa vaikka minkälaisina ja toisia taas ei hyväksytä oikein millaisinaan.
Paljon vaikuttavat kaikki taustajutut kuten myös yleinen habitus yms. Ihmiset saattavat huomioida nämä seikat pelkästään alitajuisesti mutta he tietävät silti noista seikoista että kenen kanssa haluavat olla tekemisissä ja kenen eivät.
Hyvin vaikeaa on päästä tuon ensivaikutelman yläpuolelle eli luoda toisenlainen kuva itsestään kuin mitä ensivaikutelma antaisi olettaa. Se onnistuu usein vain jos perusluonne on sen tyyppinen että tulee ihmisten kanssa toimeen esim. osaa jutella jne.
Kaikkia ei voi tietysti koskaan täysin miellyttää. Voi myös vaatia aikaa päästä joihinkin porukoihin mutta yleensä kyllä sen huomaa aika nopeasti että onko mitään mahdollisuuksiakaan esim. harrastusporukoissa tms., kaveruussuhteissa tai muissakin suhteissa.
"Minusta nimittäin tuntuu että olen temperamentiltani aika aktiivinen ja sosiaalinen, mutta menneisyyden kokemukset ja kasvuympäristö ovat van pakottaneet minut tähän rooliin."
No elämänkokemukset ja varsinkin traumat muokkaavat ihmistä. Minulla oli lapsena ristiriitainen kiintymyssuhde äitiini, piti olla usein varuillaan, että millä tuulella äiti nyt palaa töistä kotiin. Joskus hän oli täydellisen hyvällä tuulella ja sain koko ajan kuulla olevani ihana ja rakastettu lapsi. Joskus taas hän oli huonolla tuulella, jolloin hän oli aivan toisen tyyppinen persoona.
Rakastamani miehen kuolema on vaikuttanut minuun valtavasti ja olen nykyään aika synkeä, ankea ja toivottomuudessa rypevä ihminen.
Voiko näiden traumojen vaikutusta sitten ikään kuin taikoa minusta pois, niin tuskin. Ne ovat osa minua ja ovat sitä lopun elämääni. Voin kyllä yrittää opetella pärjäämään niiden asioiden kanssa mm. terapian avulla, mutta silti ne ovat osa minua. Ei minusta tule sitä viatonta toivoa täynnä olevaa teinityttöä, joka olin, kun tapasin rakastamani miehen tai sitä puhdasta taulua, joka todennäköisesti olen tänne syntyessäni ollut.
Elämänkokemukset muovaavat ihmistä ja tekevät ihmisestä sen mikä hän on, eikä niitä voi paraskaan terapia kokonaan pyyhkiä pois. Ihmisen tulisi hyväksyä se, mikä hän on elämänkokemustensa jälkeen.
Jep, mutta introvertti ihminen kestää yksinäisyyttä varmasti paremmin kuin ekstrovertti, vaikka kummankin elämänkokemukset olisivat heidät siihen ajaneet. Ei paljoa auta "hyväksyä itseään hiljaisena", jos jokin hyvin alhaisen tason rakenne saa halajamaan puhumista.
"Ainoa epäystävällinen ihminen paikalla taisinkin olla minä. En keksinyt mitään sanottavaa, vastailin vain toisten kysymyksiin. En keksinyt vitsejä, mitä yleensä olen kyllä pystynyt lausumaan. Olin niin väärässä paikassa kuin vain voin olla."
Ihan normaalia tuo on jos ei tunne täysin kuuluvansa paikkaan tai tilanne on uusi.
Vitsien kertomisessa on myös se puoli että monilla se onnistuu sellaisessa porukassa jossa on totuttu olemaan pidemmän aikaa mutta heti jos väkeä tulee lisää tai muut ovat tuntemattomia niin ne samat jutut eivät usein toimikkaan.
Ihmisten odotukset myös ovat sellaisia että sosiaalisemmat huomataan ja heille hyväksytään tuollainen "hauskuuttajan" rooli helpommin vaikka jutut eivät erikoisempia olisikaan. Hiljaisempi ei osaa / uskalla sanoa mitä tulee mieleen tai miettii liikaa jolloin tilanne menee ohitse.
Mä olen mieluummin kahden kesken jonkun kanssa kuin isoissa kekkereissä.. Mulla katoo hälinässä ajatukset ja on vaikee olla, että mihin ja kenen puheeseen keskittyis.. Vietän paljon aikaa yksin ja viihdyn ja ehkä semmonen hälinä ja yhtäaikaset tapahtumat saa mut sekasin.. Olen tällaisten tilanteiden jälkeen tosi uupunut...
Meitä on erilaisia ja kannattaa hyväksyä oma ominaislaatunsa. Kahden keskisissä tapaamisissa tai pienellä porukalla paremmin jää tilaa ja aikaa miettiä, rentoutuu ja syntyy aitoja kohtaamisia.. En itse sukujuhliin enää mene, kun mulla on muitakin ongelmia, en täytä "normeja" ja kaikki on hyeenalaumana kimpussa tiukkaamassa lapsettomuutta, työn puutetta ym.
Minäkin olen usein tyytyväinen, kun on sopiva hetki lähteä juhlista kotiin, vaikkei ihmisten ystävällisyydessä mitään valittamista olisikaan. Taitaa olla aika yleinen tunne :-). On kai aika luonnollista tuntea energiaa vaativiksi tilanteet, joissa muut tuntevat toisensa, mutta itse ei.
Toinen tässä ketjussa tutulta kuulostava juttu oli tyypillisesti suomalainen pelko udella toisilta liikaa. En ensin tunnistanut tätä keskustelujen jumittumisen mekanismia, mutta näin se luullakseni menee: Olen nuoresta pitäen tottunut sellaiseen vastavuoroisen keskustelun tyyliin, jossa ei suoraan kysytä vieraamman ihmisen elämästä, vaan ikäänkuin kautta rantain annetaan toiselle mahdollisuus kertoa, mitä hän haluaa. Tässä kuvitteellinen esimerkki:
A: "Tänaan lähti meiltä joulukuusi pihalle."
B: "Jaaha, juu, niin. Meillä olikin muovikuusi, kun ollaan koko perhe allergisia. On sitten vähän vähemmän siivoamista."
A: "Minä olenkin siivoaja ammatiltani, kyllä se siitä sujuu, kotona ja toimistossa."
B: "Minulla ei tässä kodin ulkopuolista työtä olekaan, kotiäitinä vain olen. Ei ole nyt helppoa löytääkään työpaikkaa."
A: "Meille taas ei valitettavasti lapsia syntynyt, oltaisiin kyllä haluttu."
jne.
Päädyin siten uudelleen ja uudelleen tilanteisiin, jossa vastailin toisten kysymyksiin, mutten kuullut heiltä itseltään mitään aihetta sivuavaa takaisin. Tilanne muistutti opettajan ja oppilaan tai lääkärin ja potilaan keskustelua, jossa toinen esittää kysymykset ja toinen vastaa. Se, etten saanut mitään "minä taas teen näin ja näin" -juttua vastaukseksi toi sellaisen alitajuisen tunteen, että "haastattelijani" sijoittaa minut hierarkiassa itsensä alapuolelle eivätkä hänen asiansa kuulu minulle. Tunsin oloni epäluontevaksi enkä uskaltanut kysyä juuri mitään.
Jossain vaiheessa tajusin, ettei tuollainen varovaisen keskustelun politiikka olekaan normi kaikille (varsinkaan Suomen ulkopuolella), vaan ihmiset odottivat suoraa kysymystä saadakseen kertoa jotain itsestään. Se, etten esittänyt heille kysymyksiä, synnytti varmaankin vaikutelman, etten ole kiinnostunut muista kuin itsestäni. Sittemmin olen tietoisesti päättänyt haastattelun omaisesti, mutta kohteliaisuuden rajoissa "pommittaa" keskustelukumppaneitani kysymyksillä, joskus aivan siksi, ettei huvita puhua itsestäni. Ja kappas vain, ihmiset pitävät tällaisesta kiinnostuksen osoittamisesta ja reagoivat positiivisesti!
Kaikkien kanssa ei voi keksiä puhuttavaa, mutta ei se mitään, maailmassa on paljon erilaista menijää ja aina jonkun kanssa juttu luistaakin. Sitä paitsi hiljaa oleminenkin on sallittua, mutta rauhallinen hiljaisuus on ainakin itselle mukavampaa kuin jännittynyt ja kärsivä hiljaisuus.