Olen 21 v nainen ja minulla on ollut todella huono itsetunto niin kauan kuin jaksan muistaa. Ulos meno ahdistaa kun tuntuu, että ihmiset vain tuijottaa rumuuttani ja muutenkin tunnen epäonnistuvani kaikessa mitä teen. Ylä-asteella kertyi niin paljon poissa oloja, että minut melkein potkaistiin pois koulusta ja lukiossakin piilouduin ihmisten katseita vessaan välitunneiksi. Pidin itseäni oksettavana, en edes ihmisen näköisenä. Lukion jälkeen tilanteeni parani jokseenkin, ongelma ei kuitenkaan poistunut missään vaiheessa täysin, jouduin aina esim kääntelemään päätäni, jottei sivuprofiilini näkyisi ja jos jouduin valokuvattavaksi vajosin aina masennukseen kun näin taas kuinka ruma oikeasti olenkaan ja tämän takia välttelen kameroita parhaani mukaan. Baareissa yms sain kuitenkin aina huomiota miehiltä ja kuulin olevani kaunis, tämä tietenkin hämmensi minua kovasti, koska olen aina ajatellut olevani kuvottava. En ole ikinä seurustellut, koska en tunne olevani tarpeeksi hyvä kenellekkään ja jos joku väittää muuta en pysty uskomaan tätä.
Tänä kesänä minulle puhkesi yhtäkkiä paha akne mistä jäi hirveät arvet ja se olikin sitten viimeinen pisara. Nyt tilanteeni on mennyt niin pahaksi, etten poistu enää kotoa lainkaan. Kauppaan menen vain pimeällä ja peitän kasvot paksuun huiviin ja vaikka sen alta ei näykkään kuin silmät nii ahdistaa älyttömästi ja yritän juosta aina mahdollisimman nopeasti kotiin. Töissä yritän käydä, vaikka puolet vuoroista perunkin tekosyiden varjolla ja jos töihin asti pääsen selviän päivästä vain välttelemällä peilejä. Monta kertaa meinaa paniikkikohtaus iskeä siitäkin huolimatta, kun vain ajattelen miten hirveältä näytän. Kotona taas saatan istua peilin edessä tuntikausia tarkkailen jokaista pienintäkin vikaa ja itkeä kuina epäreilua elämä on. Viimeksi muistan käyneeni ulkona kavereiden kanssa syyskuussa. Neljän seinän sisällä kyhjöttäminen todella ahdistaa, mutta ulos meneminen tuntuu täysin mahdottomalta, paniikki kohtaus iskee jo ulko-ovella. En pysty enää edes nukkumaan kun päässäni on vain tämä yksi ajatus ja nukkuessa näen usein painajaisia kamalasta ihostani.
Kavereiden näkeminenkin ahdistaa kun heillä kaikilla tuntuu olevan täydellinen iho ja en voi olla vertailematta itseäni heihin (säälittävää, tiedän) ja ilman meikkiä en kehtaa olla edes perheeni edessä. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta ja nuoruuskin aikalailla menetetty tälle ongelmalle, en usko ikinä pystyväni hyväksymään rumuuttani. Elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta, enemminkin rangaistukselta. Olen lukenut BDD (Body dysmorphic disorder) oireyhtymästä ja mietinkin voisiko minulla olla se kun monet oireet ainakin tuntuu täsmäävän vai olenko oikeasti niin pelottavan näköinen kun luulen. En tiedä kuinka kauan pystyn jatkamaan näin ja ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsen hakevani apua. Nyt kaipais kokemuksia, vertaistukea ja vinkkejä teiltä! Mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä, vai onko vaan tyydyttävä elämään erakkona tämän kamalan ahdistuksen kanssa?
Anteeksi sekava ja pitkä teksti !
Tänä kesänä minulle puhkesi yhtäkkiä paha akne mistä jäi hirveät arvet ja se olikin sitten viimeinen pisara. Nyt tilanteeni on mennyt niin pahaksi, etten poistu enää kotoa lainkaan. Kauppaan menen vain pimeällä ja peitän kasvot paksuun huiviin ja vaikka sen alta ei näykkään kuin silmät nii ahdistaa älyttömästi ja yritän juosta aina mahdollisimman nopeasti kotiin. Töissä yritän käydä, vaikka puolet vuoroista perunkin tekosyiden varjolla ja jos töihin asti pääsen selviän päivästä vain välttelemällä peilejä. Monta kertaa meinaa paniikkikohtaus iskeä siitäkin huolimatta, kun vain ajattelen miten hirveältä näytän. Kotona taas saatan istua peilin edessä tuntikausia tarkkailen jokaista pienintäkin vikaa ja itkeä kuina epäreilua elämä on. Viimeksi muistan käyneeni ulkona kavereiden kanssa syyskuussa. Neljän seinän sisällä kyhjöttäminen todella ahdistaa, mutta ulos meneminen tuntuu täysin mahdottomalta, paniikki kohtaus iskee jo ulko-ovella. En pysty enää edes nukkumaan kun päässäni on vain tämä yksi ajatus ja nukkuessa näen usein painajaisia kamalasta ihostani.
Kavereiden näkeminenkin ahdistaa kun heillä kaikilla tuntuu olevan täydellinen iho ja en voi olla vertailematta itseäni heihin (säälittävää, tiedän) ja ilman meikkiä en kehtaa olla edes perheeni edessä. Tulevaisuus tuntuu todella toivottomalta ja nuoruuskin aikalailla menetetty tälle ongelmalle, en usko ikinä pystyväni hyväksymään rumuuttani. Elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta, enemminkin rangaistukselta. Olen lukenut BDD (Body dysmorphic disorder) oireyhtymästä ja mietinkin voisiko minulla olla se kun monet oireet ainakin tuntuu täsmäävän vai olenko oikeasti niin pelottavan näköinen kun luulen. En tiedä kuinka kauan pystyn jatkamaan näin ja ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsen hakevani apua. Nyt kaipais kokemuksia, vertaistukea ja vinkkejä teiltä! Mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä, vai onko vaan tyydyttävä elämään erakkona tämän kamalan ahdistuksen kanssa?
Anteeksi sekava ja pitkä teksti !
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pitäiskö sun hakeutua terapiaan? Ei ole normaalia olla noin kiinnostunut omasta ulkonäöstään tai siitä mitä muut siitä ajattelevat. Hoito voi sitten kestää parikin vuotta, mutta ainakin sen jälkeen sulla on mahdollisuus normaaliin loppuelämään.
Ite olen 18 vuotias tyttö ja aloitusviesti voisi yhtä hyvin olla itteni kirjoittama. Mulla alkoi bdd tyyppinen oireilu jo 13-14 vuotiaana, oltiin juuri muutettu uudelle asuinpaikka kunnalle ja kaverisuhteet sitten jäikin vähän pienemmälle kun keskityin muiden ilmeisiin, eleisiin ja puheisiin ja olin mukamas huomaamani niistä inhoa rumuuttani kohtaan. En uskaltanut tutustua kehenkään kun ajattelin olevani ruman ja ällöittävän näköinen. En uskonut kenenkään pitävän minusta.
On mulla pari hyvää ystävää ja amiksesta saanut lisää kavereita mutta en päivääkään pysty olla miettimättä omaa ulkonäköäni ja olla ahdistumatta muista ihmisistä. Kaupungilla käynti on yhtä tuskaa, luulee joka toisen ihmisen nyrpistävänsä nenää tai nauravan tai kuiskuttelevan naamastani, vaikka toisaalta tiedän että tämä on vain päänisiäistä kuvitelmaa mitä ruokin vain koko ajan enemmän ja enemmän. Koulussa ahdistaa ruokailussa ja esitelmien pito. Ilman meikkiä en mene ihmisten ilmoille, koska meikin kanssa saan naamastani "hyvinä" päivinä edes jonkun verran siedettäväksi. Minulla kanssa puhkkesi puolivuotta sitten kova akne jonka seurauksena naama on ollut pari kuukautta kauheilla arvilla josta itsetunto mennyt vielläkin alemmaksi, ja nyt huomaa että pari vuotta sitten nammani oli todella hyvässä kunnossa ja tajuaa miten sokeasti on uskonut omaan rumuuteen. Viimeeksi kävin ulkona kavereiden kanssa reilu kuukausi sitten ja kokojan pitänyt lähteä uudestaan mutta aina keksin jonkun tekosyyn jäädä kotiin kun oma naama masentaa eikä halua lähteä kotoa mihinkään.
Vuosi sitten kävin puhumassa ammattiihmisen kanssa, mutta eihän siitä mitään tullut, kun en edes uskaltanut mainita koko bdd:stä, koska pelkäsin että hänkin pitää minua rumana. Olisi vain ihanaa olla koko ajan miettimättä ulkonäköänsä ja alkaa elää kunnolla elämmää.
"...luulee joka toisen ihmisen nyrpistävänsä nenää tai nauravan tai kuiskuttelevan naamastani, vaikka toisaalta tiedän että tämä on vain päänisiäistä kuvitelmaa mitä ruokin vain koko ajan enemmän ja enemmän. "
Kannattaisiko sitten tehdä päätös olla enää ruokkimatta niitä epäterveitä ajatuksia ja yrittää kääntää sitä ajatusmaailmaa toiseennsuuntaan...??? Monta yritystä se vaatii ja joinakin päivinä sujuu helpommin kuin toisina, mutta jos jo itse tajuaa, että itse ruokkii omaa pään sisäistä keskustelua huonoon suuntaan, niin ei sitä keskustelua kukaan uolkopuolinen voi kääntää.
Pohjimmiltaanhan on kyse kaiketi itsetunnosta ja itseinhosta, eikä siihen ole kai muuta keinoa, kuin ensin järkitasolla tajuta olevansa oikeutettu samaan ihmisarvoon kuin kuka tahansa muukin. Ja sitten alkaa toimia, kutena haluaa itse toimia. Muiden käytökseen ei voi vaikuttaa, aina voi tulla vastaan joku joka katsoo "pitkään ja hitaasti", mutta sinä et voi tietää, johtuuko se vastaantulijan huonosta näöstä, mielenterveysongelmista, siitä että olet jonkun hänen tuttunsa näköinen vai siitä, että hänellä vain on sellainen tapa. Sinä voit vaikuttaa vain siihen, miten siihen itse reagoit. Voit toki mennä piiloon, jos haluat, mutta kukapa sellaista edellyttäisi... Tai voit jatkaa kulkuasi ja heittää koko tyypin mielestäsi.
Tietoinen omista ajatuksista pitää olla ("ahaa,taas minä vatvon tätä samaa vanhaa...") ja joskus niitä pitää itse ohjata eri suuntaan kuin ne tahtovat itsekseen mennä (omasta itsestä ulospäin, etukäteen kannattaa tehdä suunnitelma, vaikka kauppareissulla keskittyä kauppalistaan ja ajatella sitä:"maitoa, leipää, voita ja mitäs minun vielä pitikään ostaa......"), varsinkin, jos on tapana vatvoa negatiivista ajatusmallia uudestaan ja uudestaan. Mielenlujuutta se vaatii ja sitkeyttä, mutta kyllä tulee niitä tuloksiakin sitten, kun jaksaa vain yrittää.
Kauneus on aina katsojan silmässä, muistakaa se... :)
Voisin sanoa ton sun kertoman perusteella, että kyseessä on bdd. Ei kannata jäädä sen kanssa yksin. Meitä on muitakin tuollaisten ajatusten kanssa taistelleita ja helpotusta elämään ja oireisiin voi saada keskusteluterapiasta. Lääkkeitä en uskalla suositella kellekään. (Olen lääkevastainen)
Itse olen sua noin 10 vuotta vanhempi nainen. Muistan, että omalla kohdalla bdd-tyyppinen oireilu alkoi ala-asteen viimeisillä luokilla. Koin olevani kummajaisen näköinen, rumempi kuin kukaan muu.
Opiskeluaikana hakeuduin psykologin juttusille ja pääsin terapiaan. Löysin kivan naispuolisen terapeutin, jonka kanssa lähdettiin purkamaan mun vyyhtiä. Tapaamisia oli noin kerran viikossa, joskus harvemmin, joskus useammin. Olen terapian myötä oppinut itsestäni paljon ja oppinut ymmärtämään, että itselläni pahimmat itseinhohetket liittyvät hormonikiertoon (pms-oireet), stressaaviin elämäntilanteisiin ja hylätyksitulemisen pelkoon.
Nykyään olen unelma-ammatissani vakituisessa työssä. Säännöllisestä kovasta urheilusta koen olleen hyötyä oireisiin. Lisäksi koen, että kaikenlaiset rutiinit elämässä ja riittävä uni helpottavat oloa. Olen myös keskustellut avoimesti parhaille ystävilleni ongelmastani. Olen tehnyt tämän siksi, että he osaisivat ymmärtää jos joskus en pysty lähtemään illanviettoihin kun itken kotona ja koen itseni maailman rumimmaksi olennoksi. Näin ystävät ymmärtävät, etten peru tapaamisia tahallani, vaan toimintani johtuu sairaudestani.
Tätä sairautta ei voi kai parantaa, mutta pahimpia omaan ulkonäköön liittyviä epätoivon fiiliksiä voi ehkäistä ja helpottaa muunmuuassa edellä kuvaamallani keinoilla. Pitää oppia olemaan itselleen armollinen, mikä on todella vaikeaa.
Itse olen käynyt jo yhdessä kauneusleikkauksessa ja haaveissa on päästä vielä hieman korjaamaan lopputulosta. Koen, että kauneusleikkauksista voi olla hyötyä tätä tautia sairastavien oireisiin. Itselläni ainakin leikkaus on tuonut tyytyväisyyttä itseen lisää.
Toivon koko sydämestäni, että olet saanut apua!
Minulle oli jotenkin viimeinen niitti, kun menin töihin kosmetiikan maahantuontiin. Ihoni ei koskaan ole ollut hyvä, mutta olin oikeastaan jo aikuistuttuani lakannut ajattelemasta sitä. Sitten kun työkaverit, jotka ovat kosmetologeja, alkoivat vähän väliä huomautella ihon kunnosta ja ylipäätään kommentoida ulkonäköä (ei siis pahalla sinänsä, mutta ehdotella parannuksia, tuotteita yms.), minulla levisi paletti käsiin. Kadulla tuntuu, että tekisi mieli ryömiä pitkin nurkkia ja olo on sellainen, että äkkiä kotiin piiloon.
He taisivat huomata nihkeän vastaanottoni ehdotuksille, koska kommentit vähenivät, mutta yhä huomaan, kuinka heidän katseensa skannaa koko ajan naamaani ja etsii virheitä. Keskusteleminen on silloin minulle todella vaikeaa.
Luovutin jotenkin ihan kokonaan, tuntui että miksi yrittää, kun aina löytyi korjattavaa. En jaksa enää meikata juuri ollenkaan enkä värjätä hiuksiani. Pelkään jotenkin ihmisten miettivän, että mitä tuokin viitsii yrittää.
Ihmisen elämänlaatu voi joskus olla pienestä kiinni.
Omakin elämäni meni pilalle BDD- oireiden vuoksi. Kun muut nuoret pitivät hauskaa, minä tarkkailin naamaani ja itkin inhosta. Ahdistusta ei voi sanoin kuvailla. Sain itsestäni siedettävän näköisen oikealla meikillä ja kampauksella, mutta silti pelkäsin jatkuvasti ihmisten katseita.
Siitä seurasi sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta, unettomia öitä, ahdistusta... Tuskin paranen koskaan, sillä vaikka en enää mieti jatkuvasti ulkonäköäni, ahdistus on jäänyt päälle.