Nyt oon sit joutunut siihen epätoivon tilaan, jonka toivoin välttäväni. Eli avaudun tänne, toivon, että juuri yksi kyseinen ihminen lukee tämän. Joka ei varmastikkaan täällä käy, ja vaikka kävisi, ei voisi minua tunnistaa..
Mä oon vuoden ajan ollut ihastunut saavuttamattomaan. Tai olen jollain tasolla saavuttanut, mutta en niin vahvasti kuin haluaisin. Joskus ajattelin, että on kauheinta ihastua sellaiseen mieheen, jolta ei saa vastakaikua - nyt olen kuitenkin saanut oppia, että kauheampaa on ihastua ja saada vastakaikua, mutta silti menettää. Menettää, ennen kuin on kunnolla saanut pitää kiinni. Ja menettää niin, että periaatteessa mikään ei pilannut tai tuhonnut välejä. Se ei vaan sitten tainnut onnistua. Välillä pidetään yhteyttä, välillä pitkiä taukoja - mutta nyt olet varmaan tympääntynyt minuun. Minun pitäisi ottaa seuraava askel, mutta yritän suojella itseäni. Miksi pitkittää sitä, mikä kuitenkin tapahtuu? Ja mitä pidemmälle lopullinen ero menee, sitä kovemmin se tulee sattumaan. Ja jos jo nyt sattuu näin kovaa, entä sitten jos vielä näemme?
Välillä ääni päässä sanoo, "taistele", mutta nyt alkaa tuntumaan sille, ettei se enää kannata. Kamala ikävä ja kamala olo muutenkin. Jos vielä välität, ota vielä yhteyttä, vaikka se nyt kuuluisikin minun tehtäväksi.Vahvista uskoani vielä tämän kerran, että se kannattaa ja että sinäkin välität!
Mä oon vuoden ajan ollut ihastunut saavuttamattomaan. Tai olen jollain tasolla saavuttanut, mutta en niin vahvasti kuin haluaisin. Joskus ajattelin, että on kauheinta ihastua sellaiseen mieheen, jolta ei saa vastakaikua - nyt olen kuitenkin saanut oppia, että kauheampaa on ihastua ja saada vastakaikua, mutta silti menettää. Menettää, ennen kuin on kunnolla saanut pitää kiinni. Ja menettää niin, että periaatteessa mikään ei pilannut tai tuhonnut välejä. Se ei vaan sitten tainnut onnistua. Välillä pidetään yhteyttä, välillä pitkiä taukoja - mutta nyt olet varmaan tympääntynyt minuun. Minun pitäisi ottaa seuraava askel, mutta yritän suojella itseäni. Miksi pitkittää sitä, mikä kuitenkin tapahtuu? Ja mitä pidemmälle lopullinen ero menee, sitä kovemmin se tulee sattumaan. Ja jos jo nyt sattuu näin kovaa, entä sitten jos vielä näemme?
Välillä ääni päässä sanoo, "taistele", mutta nyt alkaa tuntumaan sille, ettei se enää kannata. Kamala ikävä ja kamala olo muutenkin. Jos vielä välität, ota vielä yhteyttä, vaikka se nyt kuuluisikin minun tehtäväksi.Vahvista uskoani vielä tämän kerran, että se kannattaa ja että sinäkin välität!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Voi ei! Hetken jo luulin tuntevani tuon kirjoittajan. Mutta jokin tuossa sitten paljasti ettei tunnetakaan.
Maailma pullollaan samankaltaisia tilanteita.
Laitoitko äsken myös aloituksen missä on tuon niminen kappale. Joo olisi pitänyt ymmärtää että ei mulle.
Se olin minä mutta en ole tuo aloittaja ja ei sillä niin väliä, kunhan vaan ilmoitin tämän.
En käy, enkä tunnista.
Kertomuksesi osuu moneltakin osin samanlaiseen tilanteeseen jota itse joudun nyt elämään. Oliko kaikki nyt tässä?
Mitään sellaista, mikä olisi voinut katkaista välit lopullisesti, ei ole ollut.
Mutta mutta...Tietyistä seikoista johtuen, se en ole minä, joka seuraavan yhteydenoton tekee...Jos tekee.
Nää on taas näitä, itsekseenhöpötyksiä.
Meitä on nähtävästi monta samanlaisessa tilanteessa, vaikka välillä tuntuukin niin epätoivoiselta ja ajattelen, ettei kukaan voi olla yhtä onnettomassa tilanteessa.
Mä olen aina ollut todella varovainen miesten suhteen. Viimeisin "juttu" ei ainakaan ole osoittanut pelkoani turhaksi. Tutustut ihmiseen, joka antaa ymmärtää ettet ole yksin tunteidesi kanssa. Ennen kuin ehdit edes ymmärtämään niin matto revitään jalkojen alta, niin kovaa että samaan aikaan menee ruokahalu, yöunet ja keskittymiskyky ihan kaikkeen.
Mitään riitaa ei ollut eikä selvää loppua, "juttu" loppui vain seinään enkä edes saanut selitystä miksi. Yhteydessä olemme mekin aina silloin tällöin, vuorotellen kummankin aloitteesta. Koko ajan takaraivossa soi muistutus siitä, etten saa tuntea miestä kohtaan enää niin vahvasti sillä vastakaikua ei ole luvassa. Satutan vain itseäni ja teen olostani kurjemman, mitä enemmän yritän selvittää mitä mikäkin tarkoittaa. Parempi yrittää olla mahdollisimman vähän tekemisissä ja pelastaa sen, joka on vielä itsestäni jäljellä. Tiedän olevani vahva nainen ja tiedän saavani itsestäni palaset takaisin kasaan, tavalla tai toisella ja sitten kun olen antanut itselleni tarpeeksi aikaa toipua.
Elämä ei ole helppoa, varsinkaan tunneasiat, mutta niiden kanssa on opittava elämään. Uskon siihen, että vielä jonakin päivänä kohtaan Sen Miehen, jonka seurassa uskallan heittäytyä ja joka uskaltaa heittäytyä minun seurassani. Ei tarvitse pelätä eikä tarvitse tuntea oloansa varasijalla olevaksi.
En oo laittanut muita alotuksia, sattumaa varmaan. Tai sitten silmäni reagoi johonkin alotukseen, jota en enää itse kirjoittaessani muistanut.
Itsekseenhöpötystä tämäkin on, jotenkin tarve saada purkaa oloa johonkin. Se onko tämä se järkevä väylä, on aivan eri asia.. Aivan kamala olo vaan, kun tietää, että toinen ei ota enää yhteyttä, koska on edelliset kerrat ollut se joka yhteyttä on ottanut. Nyt siis tietenkin mun pitäis, koska sitä sekin varmaan odottaa, ja jos en ota, ajattelee ettei mua enää kiinnosta.Vaikka asia ei voisi enempää toisin olla! Jotenkin sitä kai yrittää suojella itseään, ettei loukkaa. Antaa asian olla,ja yrittää ajatella, että aika parantaa. Vaikka se niin vaikealta tuntuukin nyt uskoa.
Itsekin tiedät että toinen on viimeksi ottanut yhteyttä ja järkeilet että ehkä hän odottaisi sinulta nyt yhteydenottoa... näyttäisit kiinnostuksesi. Toteat että sinähän olet kiinnostunut vieläkin. Ja sitten vaan päätät olla ottamatta yhteyttä lopuksi???? Ei todella ole ihme kun asiat ei etene.
Luehan itse tuo kirjoituksesi uudestaan niin tajuat missä vika piilee.
Vaikka emme mitä suurimmalla todennäköisyydellä toisiamme tunne, niin kuvauksesi on täsmälleen senkaltainen, jollaisessa tilanteessa olen.
Yhteydenottoja on. Viestintää on. Aina kuitenkin viimeinen yhteydenotto jää vastausta vaille...Tulee sellainen tunne, että "Vai niin, ei sitten..."
Eipä siinä enempää tarvitakaan, että "lukot" napsahtaa kiinni...Tosin ovat kyllä aiemmin auenneetkin ajan kuluessa.
Nyt vaan tuntuu siltä, että ei enää...
Sä olet jollain varasijalla, miehellä on muuta mielessä. Voit lohduttautua sillä että saat nyt olla vielä fysisesti muidenkin kanssa ja vain tulevaisuus näyttää. Kaikista pahinta roikkumisessa tai roikottamisessa on se että et pääse tutustumaan toiseen. Jos ei päästä lähelleen, et voi mitään, se on hänen valintansa joka sun on huulta purren hyväksyttävä, olis syy mikä tahansa aina siitä että miehen mielestä hän ei ole sulle sopiva - sinne saakka että mies on kamala ihminen johon ei edes kannata tutustua. Tämä on yksi elämänkokemus, iso pettymys omien tunteiden ja sen kohteen välillä. Opettele elämään tunteesi kanssa kunnes jokin etenee tai tunteet alkavat haalistua, tee asioita jotka sinua kiinnostuvat, ajattele että et varmasti jätä yhden miehen vuoksi perunapeltoa kyntämättä. Toimi nainen!!!!!!!!!
Tiedän, että olisi minun vuoro ottaa yhteyttä. Tiedän, että hän tuskin ottaa, koska olisi minun "vuoro". Haluan, että hän ottaa yhteyttä. Haluan itse ottaa yhteyttä.
En ota yhteyttä, koska yritän suojella itseäni. Tykkään todella paljon tästä miehestä. Tiedän, että myös hän tuntee minua kohtaan jotain. Järki kuitenkin sanoo, että anna olla. Satutan vain itseäni entistä enemmän jos tämä jatkuu. Tämä on siis järjen ääni. Tunteet rukoilee, että hän ottaisi yhteyttä. "jos hän nyt ottaa yhteyttä, ehkä hän ihan oikeasti oikeasti välittää todella minusta". Tunteet ja järki sotii vastaan. Todella sekavaa tekstiä, tiedän sen. Siksi tänne ehkä ei kannattaisi kirjoittaa, mutta jostain tämäkin päähänpisto tuli..
Kuulostaa niin tutulta. Vaikkei muille samaa toivoisi, jotenkin lohdullista, ettei ole yksin..
Joohhhh....ei toivoisi...niin juuri!!!
Ja mikä sanoo ettei rakkaudessa joudu kärsimäänkin, mikä tekee rakkaudesta rakkauden ? Jos ei rakkaudessa mennä läpi odottamattomien esteiden niin missä mennää ;)
Taitaa jokku pelätä sitä rakkautta niin paljo ehkä ku ollu kauan ilman se ihastuminenki meinaa viedä ehkä monelta jo jalat alta ? ^^
Tämä on kyllä niin totta! :)
varmaan ihan totta osittain tuo, että mulla on pelkoa ilmassa.. Mut on myös paljon muuta. Kyse siis mulla on sellasesta suhteen laadusta, jota ei koskaan olla määritelty. Mutta seurustelua ei ole koskaan ollut, se on varma. Itse olen todella ihastunut ja haluan enemmän, mutta se tuntuu pelottavalta, myönnän sen. Itsellä paljon luurankoja, joita pelottaa paljastaa toiselle. Valitettavasti kuitenkin olen (melko) varma, että tämä toinen osapuoli ei halua edetä samoin kuin minä. Itse asiassa en ole edes varma onko meillä enää mitään, todennäköisesti ei. Tiedän, että hänelläkin on tunteita, mutta ei varmaan siinä määrin kuin minulla. Tai ainakaan hän ei halua tehdä niille tunteille sitä, mitä toivoisin. Sen takia odottelen hänen yhteydeottoa, vaikka se minun tehtävä tässä tilanteessa olisikin. Sen takia, että hänen yhteydenotto tässä vaiheessa toisi edes hitusen varmuutta siitä, että hän saattaisi haluta enemmän.
Viisaammat kertovat, että ota yhteyttä, kerro miltä tuntuu, kysy mitä hän haluaa.. Uskokaa pois, kaikille se ei ole niin helppoa. Joillekin se on mahdotonta, valitettavasti kuulun heihin.
Eiköhän meillä, ihan jokaisella, ole jonkinnäköisiä lurangoja kaapissa.
Tästä ketjusta tulee mieleen monenkin tekemisiä rajoittava juttu, nimittäin ajatusanasat.
Se liittyy siihen, että usein ajatukset saavat ylivallan. Mieli on tehokas koneisto, joka evoluution kuluessa on kehittynyt sellaiseksi, että se on valppaana kaiken aikaa, koska henkiinjääminen on ollut aikoinaan valppaudesta kiinni. Kun aikansa pyörittelee asioita mielessään, pohtii, analysoi ja tulkitsee, käy helposti niin, että alkaa pitää omia ajatuksiaan "totuutena", joka sitten estääkin ihmistä elämästä nykyhetkeä ja toimimasta, ja ottamasta asioista oikeasti selvää.
http://www.youtube.com/watch?v=EXYv_e29ZrM
Nousi kohtaamaan pimeyden mitä me emmä ylpeydeltämme suostuneet kohtaamaan..
Kuinka korkea kynnys kelläkin on. Ehkä sun kynnys on puolimetrinen, etkä pääse millään sen yli. Sinuna mä ottaisin moottorisahan ja alentaisin sen kynnyksen ihan matalaksi. Silloin sun silmät vasta avautuisivat ja huomaisit mitä sä oot menettämässä. Kuinka moni ihminen on tavannut elämänsä aikana sielunkumppanin. Sanoisin, että ei kovinkaan moni. Oman sielunkumppanin kanssa kaikki on tosi helppoa, ei tarvi rautalangasta vääntää puolin ja toisin. Ja jos ei sielunkumppani ymmärrä niitä luurankoja siellä kaapissa, ei hän sellainen ole. Kaikki tämä on vain pelkoa ja harhaa mitä ruokit itsellesi, jotta pääset elämästä sitä elämää mitä sydämesi sanoo. Kannattaa miettiä kumpaa tottelee, erkiä olkapäällä vai tunnetta joka on sydämessä. Ja sitten vielä erkki sanoo, ei tuu mitään, liian vaikeeta, unohda ja unhoita. Totta, aina ei ihan helppoa ole luovia kahden ihmisen välit, mutta pitääkö elämä olla aina niin helppoa. Eikö ole mukava kun ottaa vähän haastetta ja katsoo miten pystyy sen saavuttamaan. Minä ainakin olen saanut elämässäni parhaat hyvänolon tunnot kun olen selättänyt haasteen ja voittanut asiat mitkä ei ole olleet helppoja. Silloin on todella itsestään ylpeä ja tyytyväinen olo. Mieti rauhassa, vielä sulla on hetki aikaa. Tulee aika että se loppuu, ja silloin on enään turha miettiä.
Tsemppiä vaan kaikkeen aloitukseen.)
Komppaan täysin.
Kyllähän minä haluaisin. Ja todella paljon haluaisinkin. Se himskatin mutta.
Kynnyksestä ajatuksia.. Kynnys on korkea ja varmaankin ihan itse luotu kynnys. Turhaa kitinää, kun en mitään tee, vaikka kuka estää? Oma pääkoppa ja ehkäpä nuo ajatusansat. Jossain vaiheessa pää vaan alkaa olla liian kipeä, että olisi hyötyä enää hyötyä kokeilla, josko se pää tällä kertaa onnistuisi murtamaan seinän.
Silti ei haluaisi toisaalta luovuttaa, jos se sittenkin onnistuisi... Mistä sen tietää, miten niitä päätöksiä saa tehtyä? Jos hänet saisin, olisin naurettavan onnellinen, mutta jos yritän, enkä siinä onnistu.. se voisi olla se viimeinen niitti, jota en vain enää kestäisi.. Olen herkkä ja maahantallottu ihminen, vaikka sitä ei moni ulkopuolinen varmasti osaisi nähdä.
järki vs. tunne. Jos halutessaan toisen saisi hiljennettyä, olisi elämä paljon helpompi elää. Joskus vaan tulee eteen tilanne, että on vain päätettävä, kumpi omalla kohdalla on parempi vaihtoehto.
joskua on vaan pakko toimia. tai jos ei siihen pysty, elää sen asian kanssa ja olla hiljaa!
kyllä ne unelmat on elämänsuola. ei niitä passaa loputtomiin pelätä, jäävät vielä toteutumatta ;) mietitäänpäs sellaista asetelmaa, että meillä kaikilla olisi kirjat edessä ja sieltä lukisimme illan hämyssä seuraavan päivän ohjelmat ja tekemiset. "ainiin" - useimmillehan näin onkin! kalenteri täyteen buukattuja menoja. työtä, työtä, baari, teatteri, työtä, sukuloimista. hups, siinä menikin 10v, mitäpä sitten? pieni ikäkriisi ja kirjan toinen luku voi alkaa.
jospa olisikin olemassa sellainen kirja, minkä kirjoittaisit ihan itse? tyhjät sivut. sinnemuistilappuja väliin että "tee tänään jotakin hullunhauskaa" "tee tänään ainakin kaksi hyvää työtä/ilahduta jotakuta" "yllätä itsesi, mistä ikinä nautitkin" "soita ihastukselle ja pyydä kahville ;)" ehkäpä elämä yllättää nokkeluudellaan, ja voit heittää kaikenmaailman opas opukset notskille ja paistella niiden hiilillä makkarat. on se vain sen verran ihmeellistä tämä elämä..
kun kaikki oliskin vaan niin helppoa.. miks tän elämän pitää olla niin vaikeaa? joo joo, jos ei olis mitään pahaa ei osais arvostaa hyvää.. mut mitä kun ei oo mitään muuta ku vaikeuksia ja ongelmia?
Mä olen taisteluni taistellut ja vihdoinkin voimavarojen loppuessa ja henkisen pahan olon vaikuttaessa jo fyysiseen puoleen päättänyt, että nyt saa luvan riittää. Olen antanut mahdollisuuden sille, että joku päivä mä vielä olen onnellinen jonkun toisen kanssa. Ap:n tavoin en halua turhaan pitkittää tätä, kun kuitenkin tiedän mikä lopputulos on.
Niin kävi täälläkin, että piti itse puhaltaa peli poikki. Toiselle olisi väljä suhde, missä ei olla avoimia, riittänyt. Itse halusin paljon enemmän. Miehellä ilmeisesti voimakkaita pelkoja. Haluaa alistaa naisen, haluaa olla vapaa suhteessakin. Hakee täydellistä antautumista antamatta itse juuri mitään. Machoileva sovinisti, sisältä herkkis. Täydellisen koukuttava tälle naiselle :)
Ajattelin, että ellen osaa valita paremmin, olen sitten yksin. Kukaan muu ei varmasti tunnu vähään aikaan missään.
Oma itse, hyvinvointi, elämä mitä haluan, menee edelle. Leikkasin miehet pois elämästäni, koska tämän, minkä olisin ainoastaan halunnut, en saanut.
Samanlainen tilanne mullakin. Sen oon kyllä päättänyt, että vaikken sitä miestä saanutkaan eikä meille syntynyt mitään sen vakavampaa niin siitä huolimatta en aio pysäyttää elämääni. Mies loukkasi (ehkä tahattomastikin) ja muhun iski pieni luottamuspula miehiin... Mutta sitten taas miksi? Miksi vaikeutan elämääni sellaisen miehen takia jolle en kelvannut?
ihailtavaa, toivon että itse pystyisin samaan. Jotenkin toinen pystyy vain koukuttamaan niin hyvin ja toivoo, että ehkä hän pian näkee minussa sen, mitä minä näen hänessä. En olisi aiemmin uskonut, että minä voisin olla tällainen. Olen aina ajatellut, ettei minua pompoteta ja että pystyn tekemään myös vaikeita päätöksiä, vaikkei se helppoa olekaan.
Masentavaa, että joutuu huomaamaan,ettei edes itseään enää tunne.
Nyt en tosin ole hänestä kuullut hetkeen, joten ehkä ongelma on ratkaistu puolestani. Vielä kun osaisi suhtautua siihen järjellä, ikävä on niin kova..