Koen jatkuvaa, jonkinmoista abstraktia syyllisyyttä joka hetki ja joka asiasta, mitä teen paitsi silloin kun luen opiskelukirjojani. Tällöin taas lukeminen tuntuu hyvin raskaalta eikä "omaehtoiselta", vaan syyllisyyden pakottamalta. En osaa sanoa, mihin tämä syyllisyyteni erityisesti kytkeytyy, sillä se ei tule esiin juurikaan muissa muodoissa selkeästi.
Olen lukenut filosofiaa ja koittanut taistella syyllisyyttäni vastaan: olen esimerkiksi järjen tasolla pyrkinyt tietoisesti hylkäämään moraalin pakottavuuden ja yrittänyt löytää minuun käytettyjä vallankäytön muotoja: olen yrittänyt vastustaa kaikkea, joka sanoo "sinun täytyy/on pakko".
Lisäksi jokin voima minussa myös saa aikaan sen, että haluan lukea siitä, kuinka olemassaololla ei ole merkitystä tai kuinka se on vailla oikeutusta tai muuta tämänsuuntaista. Mitä tämä halu on? En jaksa tähän aavistuksen teoreettisia spekulaatioitani laittaa, mietin vain, että miten pääsisin syyllisyydestä eroon ja miten maailmassa olisi jotain elämisen arvoista, ts. mikä oikeuttaisikaan itse elämän...
Olen lukenut filosofiaa ja koittanut taistella syyllisyyttäni vastaan: olen esimerkiksi järjen tasolla pyrkinyt tietoisesti hylkäämään moraalin pakottavuuden ja yrittänyt löytää minuun käytettyjä vallankäytön muotoja: olen yrittänyt vastustaa kaikkea, joka sanoo "sinun täytyy/on pakko".
Lisäksi jokin voima minussa myös saa aikaan sen, että haluan lukea siitä, kuinka olemassaololla ei ole merkitystä tai kuinka se on vailla oikeutusta tai muuta tämänsuuntaista. Mitä tämä halu on? En jaksa tähän aavistuksen teoreettisia spekulaatioitani laittaa, mietin vain, että miten pääsisin syyllisyydestä eroon ja miten maailmassa olisi jotain elämisen arvoista, ts. mikä oikeuttaisikaan itse elämän...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Echart Tollella olis tuohon sopivaa aineistoa.
Itsellä on jonkinlainen eksistentiaalinen kriisi menossa mutta mielestäni on aina mielekästä pohtia ja pysähtyä itsetutkiskelun näkökulmasta.
Onko syyllisyyden takana mahdollusesti jokin pelko? Miksi on p a k k o tai pitäisi.. kenen vuoksi etc.?
Kun annat elämäsi ehdoitta Jumalalle ja otat vastaan Jeesukelta Kirstukselta armahduksenja sovituksen saat koekea että sinulla on vapaus ja suorastaan oikeus nauttia elämästäsi ja olla olemassa.
Tos pelot ja jännitys osiossa on jo keskusteluketju aloituksella : syyllisyys
Tuntuu sielunvihollisen puheelta ettei olemassaolollasi ole merkitystä. Onko mahdollista että kävisit seurakunnassa juttelemassa tilanteestasi. Joka srk:ssa on nuorisotyöntekijä tai nuorisopappi .
Jumalan mielipide sinusta on että olet arvokas ,rakastettu , ja sinun elämälläsi on tarkoitus.
nim. Keissa on oikeilla jäljillä . Lyhyt ja ytimekäs kirjoitus.
Toivon , että nopeasti lähtisit liikkeelle seurakuntaan. Apu tilanteeseesi löytyy.
Evankeliumin ihanaan vapauteen , siihen sinun tulee päästä
Mene moskeijaan ja anna panna Koraani pääsi päälle, kuuntele ihanaa Jumalan puhetta seitsemän päivää.
Tai mene Valtakunnansalille. Jehovan todistajilla on rakkaus keskuudessaan. Saat takuulla sisältöä elämääsi. Aikasi kuluu sanan julistuksessa ja kokouksissa.
Kiitoksia vastauksista. Uskonto tuskin on minun juttuni: luulen, että minun jumalani kuolivat jo aikaa sitten ja tuntuisi, että haen perustetta maailman takaa, jostain, joka hylkää "täälläolon" ja olisi näin elämälleni suorastaan vihamielinen periaate.
Toisaalta eihän sitä näin tarvitse katsoa, mutta tämänlainen vastalause helposti tunnetasolla itsellä viriää. Muu henkisyys sinänsä kuulostaa toisaalta ihan hyvältä vaihtoehdolta, sillä minussa on, sanotaanko uusia todellisuuksia tai sen katsantotapoja hakevia puolia. Vaikea silti on heittäytyä minkään jumalolennon hoiviin, kun tuntuu, että tämä olento olisi luonut "huonoimman mahdollisen maailman"...
Sister F. kiitos vastauksestasi myös. Olen pohtinut pitkään, kenties liiankin teoreettisesti, olemassaoloni tai olemukseni muodostumista. Tähän samaan sarkaan juuri tuo filosofian opiskeluni kuuluu, kyseessä on siis akateemista filosofiaa mitä luen. Tämä itsetutkiskeluni on tuntunut osaltaan valaisevalta, mutta osaltaan katson itseäni turhan "hengettömästi", ts. vailla suuren intohimon paloja: kylmän loogisesti määritellen ja analysoiden. Tuntuu, että vaikka olisin ajatusleikkinä määritellyt kaiken, nämä eksistentiaaliset haavat varoisivat silti häviämästä.
Tarvinnen tunteen paatosta, mutta toisaalta haen teoriaa. Mitenköhän nämä nyt yhteensovittaisi...
Vaihda tiedekuntaa..Jätä filosofia ihmisille jotka tykkää miettiä. Itsesuojeluvaiston vastaista ylittää Niegaraa siiman päällä
ja alkaa kelaamaan että onko tässä siima vai ei?
Yhtä nerokasta miettiä kesken raskaimman koulun
ajattelenko? Ja olenko olemassa?
Tyhjä tila on meissä kaikissa ja jos annamme sille vallan se
syö meidät, siksi itse täytäin omani väkisin jollain
millä tahansa. Ja näin kahden kuukauden kohdalla.. Se oli sen arvoista,
Ainakin tämä vie minua eteenpäin.
Kelaa rauhassa mikä se sun juttus on mikä vähän kiinnostaa,
mut mitä ei jaksa tehdä ja täytä elämäsi sillä ilman,
että opiskelet ainetta mikä on normaali ihmiselle
A)harrastus
B)Ei totta, jos se ei ole Aku Ankassa.
Kiitos vastauksestasi Ananaskulho. Kun koen toisaalta myös olevani ihminen, joka tykkää miettiä. Mistäköhän tämä totuudentahto tulee... (ja miksi sillä olisikaan väliä)? Näen osaltaan senkin ainakin osaltaan taisteluksi tuota syyllisyyttä vastaan, tahdoksi, joka sanoo "saan kokea näin, koska filosofia/tämä tai tuo filosofi/tämä ajatus".
Ehkä tämäkin on osa lupausta vapautumisyritystä, jonkinmoista itsensä lupaamista tulevaisuudessa: "kun olen määritellyt joka kiven, en löydä syyllisyyttäni enää mistään..." Helposti se vain turhaan tuntuu johtavan siihen, että sitä alkaa takomaan uutta (liian kylmän abstraktia?) taivasta itselleen, ajatusten taivasta. Ja mistäs muualta ne voimat siihen taivaan luomiseen saisikaan kuin omasta helvetistään...
tuo B)-kohta on muuten loistava, naurahdin :D luulen kyllä, että tarvitsen myös jonkinmoista arkisempaa oleilua. Toisaalta silti filosofia on ainoa intohimoni, tuntuu, etten voi hylätä sitä enkä halua hylätä sitä. Silloin ehkä myöntäisin itselleni, että suruni ja syyllisyyteni aiheuttama teoreettinen ponnistelu ja tätä myötä koko negatiiviset tunteeni ovat olleet turhia, mitä on vaikea tehdä (ikään kuin sitä ei voisi saavuttaa jonkinmoista arvoa tai syvyyttä ilman väitelauseen muotoa...)
Syyllisyyden tunteminen on periaatteessa positiivista. Se kertoo, että psyykkinen kehitys on periaatteessa ollut onnistunutta. Olet siis ihminen, etkä vaistojensa ja mielihalujensa mukaan ilman syyllisyydentuntoa toimiva "elukka".
Mitä jos vain ruokit syyllisyydentuntoasi yrittämällä taistella sitä vastaan ja etsimällä (yliminäsi mukaan) kelvottomia filosofioita muka oikeuttamaan sisäistämäsi moraalin haastamista?
Mutta korostunut syyllisyydentunto on tyypillistä masennuksessa. Yliminäsi on voi olla kohtuuttoman ankara ja rankaiseva. Koska olet fiksu, voisit tutkiskella psykoanalyyttisiä tai yleisemmin psykodynaamisia käsityksiä moraalin ja superegon muodostumisesta.
Hei, kiitos vastauksesta.
Siis kyllähän tuo kieltämättä radikaalilta kuulostaa, jos kaikkea syyllisyyttä alan kitkemään tai yrittämään. Toisaalta tuntuu, että syyllisyyteni tarvitsee vastapainoksi jonkinmoista voimauttavaa vihaa ja raivoa, mutta en tiedä kun tämä helposti kohdistuu myös muihin, koska yhteiskunnan toiveet tai vaatimukset vaikuttavat.
Voi tuokin mainitsemasi spekulaatio olla mahdollista, mutta tuntuu, että näistä rinnan ja pään labyrinteista ei helposti pääse mihinkään varmempiin tietoihin, vain erilaisia intuiotioita ja niistä huolimatta jatkuvaa parantumattomuutta... Psykologiaan tutustuminen kuulostaa hyvältä idealta myös ja valaissee myös "hyvän elämäni" etiikan luomista, jos sellaista nyt voin mitenkään teoreettisilta tasoilta löytää.
En tosiaan tiedä mitä tehdä tai miten elää tai sitä myöskään, mitä haluan tai mitä minun kannattaisi haluta...
Tottakai tunnet syyllisyyttä, kun et tee töitä.