Olen saanut painoni nousemaan lähes normaalipainoon ja syön paljon, mutta mikään ei henkisellä puolella ole muuttunut, pahentunut vain. "Kehonkuvan normalisoitumisesta" ei tietoakaan, pelkkää läskiä. Puolimetria paksut reidet hinkkaavat yhteen, jenkkakahvat pursuavat läskiä. Ja 19 vuotiaana täysin olemattomat rinnat.
En saa nukuttua, koska kehoni ahdistaa, en voi nähdä ketään, koska vihaan itseni niin paljon. Ja tätä on kestänyt todella kauan, ajatukset vain eivät muutu, HALUAISIN nostaa painoani samaa tahtia normaaliin ja syödä normaalisti, mutta miten kestän tämän tunteen?
Onko kenellekään kokemuksia tai vinkkejä? Olen läski, vaikkea painoa niin paljon olekaan, mutta miten hyväksyä se? HALUAN parantua!
En saa nukuttua, koska kehoni ahdistaa, en voi nähdä ketään, koska vihaan itseni niin paljon. Ja tätä on kestänyt todella kauan, ajatukset vain eivät muutu, HALUAISIN nostaa painoani samaa tahtia normaaliin ja syödä normaalisti, mutta miten kestän tämän tunteen?
Onko kenellekään kokemuksia tai vinkkejä? Olen läski, vaikkea painoa niin paljon olekaan, mutta miten hyväksyä se? HALUAN parantua!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hihihi!
Oletko jutellut psykologille asiasta tai saanut esim. vertaistukea? Ajatusten muuttaminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Omalla kohdallani se on vähitellen onnistunut. Tiedän, että ammattilaiset eivät kai yleensä suosittele syömishäiriöpotilaille liikuntaa, koska sen oletetaan johtavan täysin sairaalloiseen liikkumiseen, mutta omalla kohdallani asenteet ovat kyllä kääntyneet terveempään suuntaan nimenomaan terveissä rajoissa pysyvän liikuntaharrastuksen ansiosta. Urheilun vuoksi olen joutunut syömään paljon, mutta se ei ole stressannut, koska tiedän, että kaloreita myös kuluu. Vähitellen olen myös alkanut pitää siitä, etten ole enää riuku vaan kehossani on lihaksia. Olen yli 10 kiloa painavampi kuin anorektisimmillani, mutta pidän kehostani nyt enemmän kuin silloin.
Omalla kohdallani liikunnan aloittaminen olisi ainoastaan ongelman siirtämistä seuraavaan kohteeseen... Tiedän, että tekisin siitä pakkomielteen, keskittyisin siihen, ja vain siihen. Lisäksi se pitäisi ajatukset edelleen kiinni omassa kehossa ja "terveydessä". Mutta varmasti monelle se on vaihtoehto, kunhan se ei aiheuta ongelmia.
Liikun siis kyllä riittävästi, mutta kohtuullisesti, mutten esim. säännöllisesti (aikataulut, jotka määräävät koko elämän, kuten syömisessä) tai tavoitteellisesti (täydellisyyden tavoittelu).
ja tuo psykologi... Olen ollut osastohoidossa ja sieltä päästyäni vähäisetkin psykologikäynnit (ei tosin kovin hyödyllistäkään) loppuivat, ei enää mitään hoitokontakteja.
Nyt hoitoon pääseminen uudestaan olisikin vaikeaa, 19-vuotiaana normaalipainoisena ja köyhänä opiskelijana! Haluan muuttaa ne ajatukseni, ja pystyä elämään tällaisena normaalisti, mutta niin, miten se käytännössä tehdään, ainakaan ilman sitä apua?
Ei oma keho ei aina ole kestämistä varten, sitä voi muuttaa, vaikka ihan pienin ottein. Ottein itsestä, elämästä ja arjesta...
Haluaisin tällä hetkellä poistaa erään kohdan elämästäni, jossa en kehoni huomioimiselta saisi aikaa, tai edes tulevaisuuttani järjesteltyä.
"Olen nyt tyytyväisempi ulkonäkööni, kuin vuosiin." Tyttö, 12-vuotta
Kasvoni olivat symmetrisen pyöreä, ja pitkät maantienruskeat hiukseni roikkuivat olkapäilläni. Siniset, pehmeät, melkein samettiset tvilli-farkut, jotka olivat kuin rapattua vakosamettia istuivat ylläni täydellisesti korostaen kehoni jokaikistä muotoa. Päälläni minulla oli tädiltä saatu, kultanapein koristeltu sininen, melkein violetti poolopusero, jonka yllä minulla oli äidin tekemä, puuvillaisen pehmeä, sinikuvioinen, inka-liivi. Istuimme luokkakuvassa, ja istuin lattialla risti-istunnassa.
Istuin mukavasti, ja minulla oli ihanan rento olo. Olin jo löytänyt itseni.
- "Mutta sekään ei ollut mitenkään mukava asia", juttelin ystävälleni. Olin reilu sekä tasapainoinen, ihan normaali ikäiseni tyttö, ja lähes 48 kiloinen. Olin löytänyt uuden uskon itseeni, maailmaan sekä ruokaan...
Äiti lähetti valokuvaajalle terveisiä. Istuin ja voin hyvin. Jälkeenpäin katsoessani kuvaa huomasin että olin säännöllisissä järjestysluvuissa. Olin ylpeä itsestäni, ja hiljaa ajattelin, että välttäisin irvokkuutta, joita jotkut esittivät tulevaisuuden toiveenaan, muista ihmisistä itselleen. Itsekkäästi he osoittivat, ja selittivät leimaavansa, he kertoivat kaiken, ja heidän ilmeensä olivat niin tylyt, ettei niistä voinut saada edes kiinni. Ihmisten kasvoista. Osa heistä oli transversiittejakin.
Olin ollut kovin hiljainen koko päivän.
- En tiedä, vastasi kysyjälle, eräälle ystävälleni, jo yli kymmenen vuoden takaa.
Ehkä lihakseni ovat jo kipeät. Ehkä lihakseni ovat vasta kipeytymässä, jos niitä tästä edes saa kipeäksi. Pyöreät olkapäiden lihakset piirtyivät upeasti tummansinisen poolopaidan lävitse. Ensi kesänä olisi olympialaiset, halusin tasapainoa, ja janosin vapautta, kuten aivan jokainen ikäiseni. Toivoin mukaan matkaan paljon onnistumisen elämyksiä, ja ilon sekä voiton, vapauden tahdon tunteita, myös muille ihmisille. Halusin olla jotakin, myös muille ihmisille, mutta mitä ihmettä, mä vain toivoin, ja olin sitä jo valmiiksi. Pyörin, kuin väkkärä, ja rukin puola. Olin onnellinen, eikä mikään asia painanut minua enää....
Siskonpetistä väärä mies töissä.
- Oho...
"Katosta roikkuvassa hippi-tyylisessä kangaslampussa ei ollut kangasta enää jäljellä tuskin koskemiseenkaan. Ihoni oli iljettävän kiinteä, ja se oli lähes paahtunut ruskeaksi, eikä kiihottanut juuri lainkaan. Valo kiilsi silmiini, kun vaihdoin vaatteita, jälleen yksin, pienessä huoneessani, kaiken kiireen keskellä. Ruskeat unohdetut hapsut leikkivät yksikseen väreillen, kuin mehiläiset hunajan täyttämässä pesässään, itsestään.
- Ylä-asteella voi sitten olla sellaista.... vastaili vain yksi tuttu täti, pimeän illan täyttämässä iltapäivässä.
- No, mä en ole sitten samansukupuolisessa seurassa ollenkaan, totesin tylysti.
Kiinteä kehoni etoi ja kertoi vain tulitikun taittumisesta, loputtomiin jatkuvassa kaamoksen pimeydessä, jota kirkkaat valot halkoivat, vain puisten raskaiden ovien huokumassa kuumuudessa.
- "Ja henkilökohtaista ei oo kai ollenkaan, mitään henkilökohtaista ei oo ollenkaan..." Tyttö, 12 -vuotta.
Joku halusi jutella, tuttu ääni, miksi ei tottakai kauempaakin. Muistelin yhä uudestaan nimen mukanaan tuomaa numeroa: Lapinlahden linnut, jotka edelleen lauloivat toistuvasti päässäni, kertoen vain jostakin erilaisesta, muistosta ja siitä mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
- "Saisi jo tuoda", tiuskaisin kiukkuisena ja vain katselin täyttyvää huonettani, joka muistutti kaappia, jonka lattialla odotti vain pyöreä vaatevuori kimppuun käymistään. Ahdistus, levitti sormensa peittooni, ja "palvelijani" oli jo kauas taaksejäänyt unelma, joka perjantai purin sen.
Pelkotilani kasvoi suunnattomaksi, eikä edes sänky suonut helpotusta. Itsekseni ahdoin itseni kaappiin. Violetti paita, joka oli, kuin "isojen tyttöjen"- mallistosta, ei houkutellut malliltaan, joka muistutti säkkiä. Se oli täysin muodoton, kuin tunika vain tyhjyyttä täynnänsä. Mitään sanomaton, mitään kertomaton. Aivan kuin, se olisi kertonut MeNaisten-lehden kuvin ja sanoin, tuoreimman numeron sanoman: "Suomalaiset ovat hyvin tylsiä, ja pukeutuvat heti kun on - parikymmentä, pipoihin, hanskoihin, toppahousuihin, ja ahtavat itsensä toppatakkiin." Paidan ahdistava keltainen, kuin variksen nokka, kriikkui viiruina silmiin valon kaltaisesti paistaen, jos jonkin horoskoopin yläpuolelta, kertoen tulevaisuuden ennustamisen sairaalloisuudesta. Se oli sisareni, ja jotain hänen omaansa, muistuttaen vain kertoen onnellisesta perheestämme, ja perherauhastamme, jota kukaan ei saisi rikkoa, eikä suhdettamme itseemme tai toisiimme karauttaa karillemme. En halunnut pitää sitä ylläni, eikä hänkään kai reagoinut kertomalla, omaan tulevaisuuteensa ja tasapainon täyttämään onnen elämän, saavutuksiinsa, joista voisimme vain unelmoida. Todellisuudestamme..."
NPT-silmikkoni on huippusuosittu.
- Mun piti tehdä teidän mielestänne jotakin niinkin tärkeää, kuin seksin julkisia kuvauksia.
- "Seksin julkinen kuvaaminen on jotakin aivan huipputärkeää tällä hetkellä", hän, joku vain, selitti. Kultanapitus eräässä paidassa aiheutti hankaluuksia, ja joku ilmoitti "vaaristaan".
- "Onko sinulla jokin ongelma?"
Hän halusi vain toisin, niin pakolla, väkisin.
- "Kun hän ei tiedä sitä asiaa...."
3 tuntia liikuntaa viikossa ei riittänyt edes vielä purkamaan mieltäni. Se oli lähinnä vain kertomus siitä kivusta, elämästä tai sairaudesta. Se ei luonut vapauttavaa iloa, tai ollut edes jotakin taltuttavaa niin hermostuneelle mielelle, joka ahdistui vain pimeästä ja kylmästä, aivan suunnattomuuksiin, kaikesta siitä syvästä satiirisuudesta, ja yli-ihmisen luomisesta. Ojensin taas aivan tavattomuuksiin, ja kiire piti päivääni yllä. Koska te pidätte sitä uskonnollista ryhmäänne, josta ei ole mihinkään, paitsi vahingoittamaan, muita ihmisiä....
Huone ei ensinnäkään ollut omani, enkä halunnut sitä sellaiseksi omistella.
- "Enpä mee toista kertaa osoitteleen ja ehdottelemaan." joku mies-henkilö.
Rasvat näkyivät jo huipusti... Huipusti oli mennyt jo muutenkin päiväni, mitäänsanomattoman, ja siten tylsän pojan vieressä istuen, joka oli jo ensimmäisestä päivästä lähtien, esittänyt miehen alkua, kuin vanhus vieressäni istuen. Tarkoitus sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä on ihan toinen.
- "Cross training, mikä ajanviete tai harrastus se voisikaan olla? Ajattelin helpottaa oloani cross trainingin avulla." Tyttö, 15-vuotta.
Mutta valokuvaamiseen se ei kertakaikkiaan liittynyt mitenkään. Tyhjän tympeät ilmeet.
- "Kuinka julkisesti hän oikein uskalsikaan?" Ei sillä tavalla saanut voida mieltä osoittaa. Hän vain halusi hallita, sekä itseään, että muita ihmisiä kehollaan. Hän oli usein äkäinen, sekä hänen äänensä saattoi karjuakin, hänen omaa vihaansa ulkopuolisille, mutta niille jotka samanaikaisesti katselivat häntä. Hän oli vimmoissaan, ja hetkittäin jopa koko ajan, täynnä tukahdutettua raivoaan. Raivoava tulevaisuus, se kertoi vain päivästä.
- "Mitä v****a sä hommaat?" Tyttö, 12-vuotta.
- Osaatpahan sä kiroilla, hän selitti. "Vaihdetaan äkkiä jotain muuta", hän pyysi.
"Cross trainingista vaihdan sujuvasti toiselle isälle." Tyttö 15-vuotta
Kontrollointi ja joku muu tarve, näkyi epätodellisena ärtyisänä raivokkuutena. Kontrolloinin tarvetta ei ollut koskaan kukaan muu nähnyt todellisuutena, niin suurena.
- Aggressiointi, mutta se oli vain ajanviete monille. Muille ihmisille, jotka jäsennellysti näin rakensivat omaa naiskuvaansa, turhuuttakin turhempaa, turvallisuutta, ja täydellisyyttään, myös sisimmällisesti ja eettisesti.
Mutta tämä oli vain meidän kahden oma, tuttu ja turvallinen salaisuus. Ei se ollut mulle ongelma, ei se oli vain meille, meitä kahta varten.
- "Sä et ole siitä kuule kuulutkaan." Tyttö, 19-vuotta
Kuka poika tuo on?
- No, eräs luokkatoverini, joka esittää jotakin vähän ynseää, eikä ole koskaan nähnytkään ylpeää, ja hänen luokkatoveri-tyttönsä. Jotka keksivät tämän jo yhdessä aikoja sitten.
- "Voi pientä, pienellä on ongelmia."
Ei niitä, niitä on niin paljon jo.
On muodolla, on oma muotonsa. Siitä voi kertoa monet tarinat, pihlajanmarjoista, ja valkoisesta paitapuserosta ja hektisyydestä, kuinka jotain voi tehdä viikonloppuisin, ja vapaa-aikanaan. Vapaa-ehtoisuudesta, ja elämän ilosta.
- Koko elämäkö näin liikuttaa? Voihkaisin polttavaa auringonsäteiden, ja hehkuvasta tulevasta päivästä, kertovaa polttavaa tuskaa. Formula tempaisi mukaansa, ja istuin kyykyllä vastenmielisellä valkoisella koulutuolilla, josta kaikki sihteerikkö-jutut olivat aikoinaan saanet alkunsa. Pelinä elämä oli kaikenkaltainen, ihan neuroottisen siistiä, eikä vielä ollut edes pimeää. Talven loskat olisivat vielä pitkään ilona... Ja iltapäivä kääntyisi pian illaksi, taitaisi olla kuitenkin jo parempi lähteä, kun olisi edes vielä vähän valoisaa, koko matkan ajan.
Katsotaan vielä tie....
kts. myös seksi-palsta