Moi.
Ikää on 22 vuotta, olen mies ja asun Helsingissä ja olen, kuten asiayhteydestä arvannee, yksinäinen, ollut jo pari vuotta ja kohta alkaa pää hajota tähän hommaan.
Vaikka ystäviä on, jotenkin niiden seura ei vaan tunnu enää miltään. Tarvitsisin uusia tovereita, mutta jotenkin sellaisia ei vaan jaksa "hankkia" tai ylipäätään mennä paikkoihin, joissa sellaisia olisi. Sitten kuitenkin haluaisi tavata uusia ihmisiä!
Vietän kuitenkin suht aktiivista elämää enkä jää ns. kotiin nysväämään, mutta yksin oleminen alkaa oikeasti pikkuhiljaa tulla korvista ulos. Tästä ei myöskään ”ystäville” parane alkaa puhua: ei ole mikään voittajaratkaisu nillittää jätkäporukassa tai muualla että olen yksin, kun ne sanovat, että etkä ole, älä teineile!
Mutta mistä se voi johtua, että varsinkin seurassa tuntee olonsa niin yksinäiseksi? Mulla ei ole mitään narsistisia tai suuruudenhulluja piirteitä, en ajattele ainakaan tietoisesti olevani muita parempi, en todellakaan. Opiskelen täyspäiväisesti, vapaa-ajallani kirjoitan, harrastan liikuntaa ja teen oikeastaan melkein kaikkea mahdollista, mikä toki pitää ajatukset kaukana yksinäisyydestä, mutta ei suoranaisesti helpota asiaa, koska olen alkanut tehdä asioita yksin.
Kuitenkin mä haluaisin tavata ihmisiä tai ainakin jutella tästä aiheesta, siitä mitä yksinäisyys ja muu aiheuttaa. Välillä itkettää todella rajusti, tulee pelkotiloja ja kehoon alkaa sattua kaikkialle ja muuta ihan sairasta. Musta tuntuu ettei tätä meinaa jaksaa enää.
Ikää on 22 vuotta, olen mies ja asun Helsingissä ja olen, kuten asiayhteydestä arvannee, yksinäinen, ollut jo pari vuotta ja kohta alkaa pää hajota tähän hommaan.
Vaikka ystäviä on, jotenkin niiden seura ei vaan tunnu enää miltään. Tarvitsisin uusia tovereita, mutta jotenkin sellaisia ei vaan jaksa "hankkia" tai ylipäätään mennä paikkoihin, joissa sellaisia olisi. Sitten kuitenkin haluaisi tavata uusia ihmisiä!
Vietän kuitenkin suht aktiivista elämää enkä jää ns. kotiin nysväämään, mutta yksin oleminen alkaa oikeasti pikkuhiljaa tulla korvista ulos. Tästä ei myöskään ”ystäville” parane alkaa puhua: ei ole mikään voittajaratkaisu nillittää jätkäporukassa tai muualla että olen yksin, kun ne sanovat, että etkä ole, älä teineile!
Mutta mistä se voi johtua, että varsinkin seurassa tuntee olonsa niin yksinäiseksi? Mulla ei ole mitään narsistisia tai suuruudenhulluja piirteitä, en ajattele ainakaan tietoisesti olevani muita parempi, en todellakaan. Opiskelen täyspäiväisesti, vapaa-ajallani kirjoitan, harrastan liikuntaa ja teen oikeastaan melkein kaikkea mahdollista, mikä toki pitää ajatukset kaukana yksinäisyydestä, mutta ei suoranaisesti helpota asiaa, koska olen alkanut tehdä asioita yksin.
Kuitenkin mä haluaisin tavata ihmisiä tai ainakin jutella tästä aiheesta, siitä mitä yksinäisyys ja muu aiheuttaa. Välillä itkettää todella rajusti, tulee pelkotiloja ja kehoon alkaa sattua kaikkialle ja muuta ihan sairasta. Musta tuntuu ettei tätä meinaa jaksaa enää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Moikka. ite olen 22v nainen suomen toisesta päästä.
kuulostaa hyvin samalta kun mulla. kaikki muuttu jotenki lukion jälkeen ja aloin tarkkailemaan omaa olemista ja olen välillä tosi ahdistunu masentunu. Poika kaveri on ja muutama kaveri mutta en osaa enään olla oma itteni kenenkään seurassa ja mietin joka päivä melkeen koko ajan mitä sanon ja miten olen..
oikeasti tosi rankaa ja meinaa kyllästyttää tämä yksinäisyys että kohta pakko keksiä jotaki. Ennen olen urheillu hirveesti, pelannu jalkapalloa ja muuta, nekään ei kiinnosta tai ko ei ole kaveria kenen kans omana ittenä vois niitä tehä
olis mukava jutella jonku kans joka ymmärtää mistä on kyse, ei tosiaan kukaan täyspäinen jaksa mitään tilitystä kuunnella..
Oon kohta 18-v tyttö.Mulla on aivan sama tilanne. Ystävien kanssa tulee vietettyä aikaa, mutta se ei tunnu piristävän edes. Joskus pääni sekoaa ja itken jne, ja saatan joskus satuttaa jopa itseäni.
Onko niin että koet olevasi täysin eri aaltopituudella kuin toiset. Jospa sinulla ei ole yhteyttä omaan sismpääsi ja tunteisiisi. Jos näin on niin ihminen ei ole kotona omassa itsessään ja ei koe sisäistä lepoa ja harmoniaa.
Mene kirjastoon ja lainaa Tommy Helstenin ja Seppo Jokisen kirjallisuutta.Jos on vieras itselleen ei tunne oma itseään niin yksin on ihan missä vain.
Mä oon kanssa 18v nainen:) Ja mulla on ihan samanlaisia tunteita kun sulla. Tuli ihan sellanen olo et olisin onnellinen jos saisin tutustuu suhun. jos joskus löytäsin sellasen ihmisen joka ymmärtäis mun tunteita. oon myös vähän sellane etten pysty avautuu mun kavereille .
Mut tää on niin outoo ku lukee sun tarinan täältä ja mä asun satakunnassa. Me ei varmaan koskaa nähä .. Enkä oo koskaa tutustunu kehenkää netissä ni en varmaa osais jutella sillai ettei nähä tai et voi tul ikävä sellast ihmist ketä ei oo koskaa nähnykää ja sit ei tuu ainakaa parempi olo, mut toivottavasti löydät sieltä jonkun hyvän ystävän kenen kans pystyt juttelee ja tykkäät viettää aikaa, samoin muillekin ketkä sun juttuun kommentoi:)
No, enpä nyt tiedä auttaako kirjallisuus tähän hätään. Toki sitä voi kokeilla, mutta musta tuntuu että olen ehkä jäänyt pohtimaan yksinäisyyttä liiaksi yksinäni. Sitä yrittää tottakai olla miettimättä asiaa, mutta se ei ole aina helppoa.
Sikäli kyllä olet oikeassa, etten ole samalla aaltopituudella ihan muiden kanssa, koska en todellakaan lähtisi läheisille puhumaan tästä asiasta. He eivät ymmärtäisi, heille ei missään tapauksessa voisi myöntää että olen yksinäinen. He kääntäisivät sen mua vastaan ja siinä sit taas oltaisiin.
Pessimistihän ei tunnetusti pety.