sosiaalisten tilanteiden ja esiintymisen PELKO

---jatkuu---
Tämä asia on vaikuttanut SUUNNATTOMASTI normaaliin elämääni. Joka ikinen päivä minun pitää pelätä seuraavaa päivää, ja oikein etukäteen mietin jokapäivä, että pitääköhän tuolla tunnilla puhua ääneen, pitäisiköhän ottaa yksi propral.. En pysty ajattelemaan enää yhtään mitään muuta. Olen menettänyt täysin kaiken motivaationi kaikkeen. Pahin isku vasten kasvoja on silloin, kun on koulussa joutunut sitten puhumaan ääneen paljon, ja on vapissut kuin haavanlehti. Tulee ihan oksettava olo itsestäni. Miten voin pelätä näin paljon, kun muut vaikuttavat ihan täysin rennoilta ja heitä ei näytä pelottavan yhtään MIKÄÄN?? Tuntuu etten ole ihan täysin normaali, enkä todellakaan sopeudu joukkoon. Eniten minua ällöttää muiden säälivät katseet, nolojen soperrusteni jällkeen. EN HALUAISI OLLA TÄLLAINEN. PÄÄSENKÖ TÄSTÄ KOSKAAN EROON???

NYT soitat terveyskeskukseen ja varaat ajan,,,,asiat alkaa rullaan.
Tämmönen pelkotila on ollut myös monella huippu-esiintyjällä. ETole yksin.
Tavit nyt paljon tukea ja ihmisiä joille voit puhua asioista niinkuin ne on.
Kotona olet kai jo yrittänyt , ehkä tuntevat jonkin-laista syyllisyyttä ja ovat
puollustuskannalla sun tianteen vuoksi.
En ,,,,muista,henkilökohtaisesti,, usko tohon Proplaniin,,,,enemmänki johonki ns
antidepreevesiin lääkitykseen,,,,,esim.Venlafaksin vois tulla kysymykseen.

Puhuminen ja lääkitys sen rinnalle,,,,,,kyllä se siitä,,,,,mutta Soita heti huomenna.
jooko.
Kaikkea hyvää t. SYMPPIS

Pahin näissä kirjoituksissa on kun me lukijat ei päästä katsomaan menikö ne esiintymiset siellä koulussa sitten niin huonosti kuin sanot. Sosiaalifoobikoilla on taipumus tulkita nämä tilanteet aina pahimman mukaan, ettei vaan missään nimessä arvioisi alakanttiin ja joutuisi haavoittumaan siitä myöhemmin.
Suoraansanoen en usko että sosiaalifoobikon jännitys näkyy juurikaan ulospäin, ja tällä periaatteella entisenä sellaisena elän nykyään, ja enpä ole pahemmin munannut, en ainakaan tunnusta ;)

Sä oot justiinsa niinku minä. Mä oon kanssa lukiossa ja mulla on juurikin samanlaisia jännitysoireita kuin sulla. Ala-asteella tykkäsin esiintyä. Yläasteella alko ahistaa. Lukiossa alko ahistaa enemmän ja enemmän. Nyt en enää pysty pitämään esitelmiä kun joudun niissä täysin paniikkiin. Tämä mun jännittäminen pahenee koko ajan. Nyt mua ahdistaa pelkkä pulpetissa istuminen, koska opettaja voi yhtäkkiä kysyä minulta jotain tai joudun tekemään ryhmätöitä tai pitämään esitelmän. Mua pelottaa sekin hirveästi, että mun maha murisee tunnilla ja mulla sattuu tietenkin olemaan tosi äänekäs maha. Yhdesti kun piti tehdä ryhmätyötä ja mun piti olla siinä vähän esillä, sain jonku kohtauksen eli rupesin täristä koko ruumiillani, sydän hakkas täyttä ja tuntu etten saa happea ja juoksin sitte kesken puheenvuoroni ulos luokasta. Mä tärisen nykyisin 24/7 kun oon koulussa, palelen ja pää tärisee ja varmaan kaikki huomaa sen. Tunnilla mä en edes pysty kunnolla katsomaan taululle, koska mun pää tärisee niin paljon. En pysty kävelemään rennosti käytävillä vaan niinku joku puu-ukko. Koti on ainut paikka missä tunnen oloni suht koht rennoksi. Nyt kyllä alko taas ahistaa ku edes mietin huomista koulupäivää.

Voi, niin tutun kuulosta.
Mua tosin jännitti esiintyminen jo ala-asteella, mutta selvisin vaikka me esiinnyttiin välillä viikottainkin (koska olin musiikkiluokalla)..
Yläasteella en tainnut pitää yhtäkään esitelmää, aina onnistuin välttämään ja kävin tosiaan puolet yläasteesta lastenkodissa koulua ja siellä ne ei pakottanu esiintymään.
Hain peruskoulun jälkeen amikseen, mutta aloin lintsaamaan kun siellä oleminen alko tuntua liian pahalta. Mua ahdisti tunnilla, en pystyny käymään syömässä siä koulussa, ja jäävuoren huippu oli se kun meidän piti pitää eka power point -esitys. Just ennen omaa vuorooni lähin pois koulusta enkä sen jälkeen palannu sinne.
Koko tän lukuvuoden oon ollu kotona, koska tiedän etten pysty opiskelemaan. Ens syksynä ois kuulemma pakko, en todellakaan tiä mitä teen.

Hei
Näen melkein oman itseni kertomuksessasi.
Ala asteella meinas päästä melkein p...at housuun kun oli niin into päästä esittämään paimenta koulunäytelmään mutta ajan kanssa alkoi vähitellen tulla esiintymispelkoa joka johtuu naurunalaiseksi tulemisesta ja sanojen unohtamisesta.
Olin myös lievästi ujo nuorena jonka takia minulla oli koulussa vaan pari kaveria jotka muuttivat vähitellen muualle ja silloin viime vuosituhannella lapsena ei tullut edes mieleen että heihin voisi pitää yhteyttä joten sekin tukipuu katosi kaverien mukana. Muutuin todella hiljaiseksi ihmiseksi noin 8 vuodeksi.
Sitten tapahtui asia mikä pisti minut ajattelemaan että nyt asia saa muuttua joten aloin puhumaan enemmän ja esiintymis pelko lieventyi siinä samalla mitä nyt sosiaalinen jäykkyys viellä vaivaa mutta voisin vaikka nykyään pyöriä vaikka päälläni työpaikan ympäri enkä välittäisi mitä muut ajattelee.
Voin antaa sellaisen neuvon että älä mieti mitä muut ajattelevat sinusta vaan mieti esitelmääsi(showtasi) ja keskity jos joku nauraa nin älä välitä. Hyvin se menee

Itselläni kanssa samaa meininkiä kuin monella muulla täällä. Ala-asteella kevyesti ties mitä monologeja juhlissa yksin mikrofoniin yms. yms. 6.luokalle asti about näin. Ensimmäinen ahdistus oli näön huonontuminen. Kutosella no problem, mutta koko yläasteen aikana jännitin periaatteessa sitä, että näenkö kirjoittaa kalvolta muistiinpanot ylös. Isohkot luokkakoot, niin ujona ihmisenä kaikenlainen erikoisjärjestelyn säätäminen olisi ollut työn takana ja ahdistavaa muuta. Koitin saada silmiin kosteutta, niin näin hetkittäin paremmin. Huuh, mitä meininkiä. Pari aika kuumottavaa tilannetta muistan. Oli niin perkuleen huono näkö jo silloin, etten nähnyt eturiviltä semikokoista tekstiä kalvolta. Todella ahdistavia juttuja, huh! Alko olla pientä esiintymisten välttelyä kyllä jo ilmassa tuolloinkin ja about fifty-fifty ton näköjutun kanssa ahdistustasapaino.

Lukiossa kyselin aluksi muilta muistiinpanoja ja istuin ihan edessä. Isoin ongelma opiskelussa oli, että sain muistiinpanot ylös. Sitten, ekan vuoden helmikuussa sain piilolinssit ja silloin pomppasin suoraan takariveihin ja näin pienimmätkin piiperrykset taululta/kalvolta. ISO helpotus! Tosin sittemmin vaihtanut rilleihin vahvan punoituksen/kuivasilmäisyyden takia. En olisi ikinä uskonut kehtaavani vaihtaa vakioksi näin, mutta kerran vain päätin. En ole katunut.

Tuolloin sitten esiintymisjännitys alkoi olla pääpiina. Monet lukion esitelmät menivät ihan puihin ulosannin puolesta ja hävetti muiden ryhmäläisten puolesta. Ja jännitti, niinkuin aina, noi esitelmät jo pitkään etukäteen. Todella raskas tunne.

Nyt pikkuhiljaa menee jo paremmin. Se on jännä miten tuo esiintymisvarmuus alkaa tiettynä aikana kusemaan iän karttuessa.

Lopeta päihteiden, alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö.....

Ihan kun minä. Koulussa ihan kirjaimellisesti tärisin jo jos piti lukea jotain ääneen vaikka vaan omalla paikallaan. Saati sitten kun oli esitelmiä. Kädet, pää ja koko vartalo tärisi niin, että paperit ei meinannut pysyä kädessä. En kuitenkaan ole hakenut asiaan apua, vaan olen yrittänyt selvitä ilman lääkkeitä. Olen kyllä alkanut vältellä sosiaalisia tilanteita aina kun mahdollista. Välillä on parempia päiviä, eikä ahdistavia tilanteita juuri ole, mutta toisinaan voisin pysyä neljän seinän sisällä koko päivän.

Hmm ..olen itse kärsinyt paniikkihäiriöstä noin 13 vuotiaasta lähtien. Luokassa oli tosi vaikeaa..ei saanut happea, taju meinasi lähteä, olo oli kun olis ihan jossain muualla jatkuvasti piti keskittyä ittesä koossa pitämiseen ja sama päti kaikkiin muihinkin tilanteisiin missä oli paljon väkeä. Noilla samoilla oireilla mä sätkin 38 v ikäseksi asti jolloin mä olin jo ihan piipussa koko elämääni ja tuli vaikeat masennukset. Oli aika tehdä jotain asialle ja menin terveyskeskukseen ja siintä ne lääkekokeilut alkoi.....lääkkeitä vaan vaihdeltiin eikä mitään apua löytynyt. päätin tilata ajan alan ammattilaiselle eli Psykiatrille ja sitten alkoi jo jotain apua löytyä pikkuhiljaa. Nykyään olen 46v ja elän samojen asioiden kanssa mutta sairaus pysyy kurissa näillä uuden sukupolven lääkkeillä ja joudun käyttämään niitä loppuelämäni. ihan tarpeeksi kävin puheterapiassa ja mulle siintä ei ollut apua...jollekin voi ollakin. No pääasia on että on nyt lääkkeet mitkä tehoaa ja kehotankin siirtymään sellaisen lääkärin asiakkaaksi mikä on alan asiantuntija.

Itse kärsin yläasteelta asti sosiaalisten tilanteiden pelosta, joka johtui koulukiusaamisesta. Kiusaaminen loppui kun menin eri lukioon kuin kiusaajat, mutta pelko jäi. Ennen pelko oli kokonaisvaltaista, nykyään koskee vain joitain tilanteita, onneksi olen suureksi osaksi päässyt tuosta riesasta eroon, ja sinäkin kyllä pystyt! Tässä muutamia vinkkejä, joita voit kokeilla, toimi mun kohdalla:
-puhu psykologille tai muulle ammatti-ihmiselle (säännölliset sessiot)
-ala kehua itseäsi peilin edessä päivittäin (kuulostaa typerältä, mutta toimi :) )
-mieti jokaisen päivän lopussa ennen nukkumaanmenoa kolme asiaa, joista olet kiitollinen juuri sinä päivänä (pakkasen kauniisti kuuraamat puut, kaunis auringonlasku, hyvin mennyt koe, täydellisen vaatteen löytäminen ale-myynnistä... voi olla mitä tahansa, kunhan KESKITYT POSITIIVISEEN)
-ala kohdata pelottavia tilanteita pienin askelin
-etsi itsellesi harrastus, joka tuottaa mielihyvää ja onnistumisen tunteita -> parantaa itsetuntoa
-yritä asennoitua niin, että yksi esitelmä tai ryhmätyö on koko elämän mittakaavassa aika mitätön juttu

suurin piirtein kun suustani..itse olen kärsinyt samanlaisista ongelmista läpi elämän..

http://isohunt.com/torrent_details/94449273/?tab=summary

googlatkaa dr. richardsin overcoming social anxiety step by step audiosarja. Ja tärkeimpänä handoutit, jotka sisältävät varsinaisen terapian. Ladatkaa vaikka torrentina jos ei ole rahaa tai ostakaa se social anxiety institutelta. Terapian voi tehdä yksin kotona ja se kestää n. puoli vuotta. Se vaatii sitoutumista mutta parantaa vaivanne varmasti. Itse jouduin 10 vuotta taistelemaan asian kanssa ja voitte kuvitella minkälaiset määrät lääkkeitä olen joutunut syömään. Nyt olen jo lähes parantunut puolen vuoden kognitiivisen terapian ansiosta.

Jos yhtään välitätte tulevaisuudestanne, hankkikaa kyseinen sarja hinnalla millä hyvänsä. ainoa miinus englanninkielisyydestä, mutta jos yhtään osaatte kieltä, hommatkaa terapiaohjelma. piste.

Propranolol on tuohon vaivaan erinomainen lääke, lääkkeessä ei ole punaista kolmiota, eli ei vaikuta aivotoimintaan. Sen teho ei myöskään laske jatkuvassa käytössä. Annoksen voi aikuisella nostaa jopa 160mg vuorokaudessa. Haittapuolena voidaan pitää sitä että sydämen syke ei pääse nousemaan vapaasti jolloin liikuntasuorituksen aikana menee nopeasti "maitohapoille". Myös keuhkoputkea supistava vaikutus tulee liikunnassa esille suuremmilla annoksilla. 10-20 mg, 8 tunnin välein pitäisi olla riittävä annos nuorelle. Lääkettä myydään kokolailla vapaasti välimeren maissa. (esim. esp, sumial), turisti hinta n. 2-3e 50 tabl. Tottumisen myötä ja iän karttuessa vaiva yleensä helpottaan. Aloita reilulla annoksella mikä varmasti auttaa ja vähennä kuukausien kuluttua pikkuhiljaa. Toivotavasti lääkettä on riittävästi käytettävissä ettei tarvitse elämäänsä pilata sen takia. Luottamus lääkkeen tehoon syntyy kohtuu nopeasti, myös tieto että lääkettä on käytettävissä ja riittävästi rauhoittaa kummasti. Propranololista(propral,inderal ym.) sai keksijä aikoinaan Nobelin palkinnon

Kirjoituksesi tuntui kovin tutulta. Olin itse yläasteella pelle ja tykkäsin esiintyä, vaikka sitä jännitinkin. Sisimmässäni tosin olin epävarma pieni lapsi. Kaikki muuttui kun sairastuin 15-vuotiaana paniikkihäiriöön (silloin sitä ei edes tunnettu). Lukioaikana epäonnistuin esitelmässäni yritettyäni liikaa. Sen jälkeen paniikkihäiriön kammot siirtyivät esiintymiseen. Pelkäsin lukemista ja pelkäsin omaa vuoroani. Sain kuitenkin koulut käytyä ja myöhemmin kävin terapeutilla ja sain Seronilia, joka auttoi paniikkihäiriöön. Nyt olen hieman alle 50-vuotias. Olen töissä mutta edelleenkin jännitän esiintymistä, vaikka olen esiintynyt 200 ihmiselle. Esiintymispelkoon on auttanut se, kun olen hyväksynyt oman jännitykseni. En enää yritä olla täydellinen. Minunkin oli vaikea puhua asiasta vanhemmilleni enkä asiasta koskaan puhunut vaikka luuluin tulevani hulluksi. Nyt on helpompaa kun tiedetään tauti nimeltä paniikkihäiriö. Minun nuoruudessani sellaista ei tunnettu. En tiennyt yhtään mikä minua vaivaa. Sitten löysin kirjan jonka perusteella osasin määrittää edes yhden oireen. Se oli agorafobia eli torikammo. Pelkäsin aivan hulluna avaria paikkoja. Nytkin olen epävarma ulkomailla avarien paikkojen kanssa. Mutta mitäpä sinulle sanoisi? Älä ainakaan vaadi itseltäsi liikaa vaan hyväksy oma jännityksesi. Lapsuudestahan ne kaikki vaivat johtuvat, mutta en suosittele lapsuuden traumojen läpikäymistä. Terapiaankin voi jäädä koukkuun. Anna itsellesi lupa jännittää. Siitä on lähdettävä. Jos rupeaa pakenemaan niin kohta saa paeta kaikkea. Älä vaadi itseltäsi liikoja!

Mulla on samalaisia oireita, joskin paljon lievempinä, ja niitä on kotonaki, saatan alkaa täristä, koska äitipuoleni arvostaa rohkeita, puheliaita, ulospäinsuuntautuneita ihmisiä, jollainen en todellakaan ole. Koulussa taas yritän lykätä esitelmien pitoa, koska äänenikin alkaa vapista.. Pari kertaa kun aineeni on luettu luokan edessä olen melkein anellut ettei opettaja tekisi sitä, vaikka minä en sitä itse joutuisikaan lukemaan, se on silti minun teksti.

Torikammo.. Toinen vanha nimitys taitaa olla kahvikuppineuroosi? Ite kärsinyt kans ajoittain viimeiset 15 vuotta, lääkkeisiin en suostu koskemaan.. Ainoa jonka olen huomannut auttavan on altistushoito, eli pää edellä pelkoja päin vaikka kuinka ahdistaisi. Satunnaisesti tykkään "erakoitua" omiin oloihini, siitä saan aina maksaa pelkotiloina jälkikäteen.. Tähän auttaa kun sosiaalisoidun väkisin ja parissa päivässä oireet katoaa. Tsemppiä!

Älä ole huolissasi sinulla on paniikki häiriö ,sen pystyy hoitamaan lääkkeiilä Syö lääkkeet jotka lääkäri on sinulle määrännyt Monella näytteliälläkin on ollut samanlaisia oireita ne menee hyvällä hoidolla ohi Tarvitset myöskin terapiaa Sinun ei pitäisi olla itsesi kanssa sinut Älä takerru pikku asioihin pienenten kömmähdysten vuoksi Opi tykkäämään itsestäsi se ei ole väärin Hyväksy itsesi sellaisena ,kuin olet muutkin oppivat rakastamaan sinua sellaisena ,kuin olet jos joku ei hyväksy niin viis siitä Eteenpäin sanoi mummo lumessa Ihmiset jotka jatkuvasti loukkaa sinuu niillä taitaa olla jotain omassa psyykkeessään jotain ei takerruta siihen Sinusta tulee vielä loistava esiintyjä Lopeta itsesi arvosteleminen keskity siihen mitä teet unohda ympäristö Sinun ei tarvitse toteuttaa muiden odotukia vaan omiasi

Hullulta tuntuu,mutta pelkoja päin vaan rohkeasti. Eli niihin tilanteisiin,missä jännittää paljon.

mistä puhutte. Itse olen 34v ja yläaste, lukio ja armeija
menivät perseelleen paniikkihäiriön vuoksi.
Myöhemmällä iällä oireet alkavat helpottamaan.
Uskokaa pois, se pahin hikoilu, pala kurkussa ja sydän
tulossa rinnasta ulos-oireet vähenevät pikku hiljaa, muttei kuitenkaan
täysin poistu. Paniikkioireet ovat muös perinnöllistä vikaa (äidin kautta minun
tapauksessa).
Koulukiusaamisen kokeminen ei myöskään asiaa helpota.

Mulla on lääkityksenä ketiapiini ja hyvin on tehonnut.Virallisestihan se on skitsofrenia lääke mutta tehoaa moniin sairauksiin.Paljon käytetään nykyään myös unilääkkeenä rauhoittavan vaikutuksen takia.

http://www.mestarihypnotisoija.com/media/hollolan_seutu_hypnoosi.htm

Minulla ei auttanut psykoterapia, eikä itseni altistaminen pelkotilanteisiin. Välillä tilanteista selvisi paremmin, mutta jossain vaiheessa tipahti aina pohjalle huonon kokemuksen myötä.

En edes tiennyt että pelkoja voi hillitä lääkkeillä, kun siitä kuulin hakeuduin sosiaalisista peloista tietävän psykiatrin vastaanotolle ja kerroin minun 15 vuotisen(!) pelkotarinani. Sain päivittäiseksi lääkkeiksi Sepram Propral ja siitä alkoi palaaminen normaaliin arkeen. Itsetunto alkaa kohota pikkuhiljaa ajan myötä kun huomaa että arjessa voi pärjätä normaalien ihmisten tavoin eikä jokainen päivä ole yhtä taistelua. Olen nyt kymmenen vuotta ollut ko lääkkeiden käyttäjä, enkä kadu päivääkään. Propralin annosta olen pystynyt vuosien varrella pienentämään itsetunnon kohenemisen myötä. Taakse jääneet ovat ajat jolloin "tilanteen ollessa päällä" tärisin ja vapisin ja sydän karkasi rinnasta. En sano että lääkitys on kaikille toimiva ratkaisu, mutta minulle oli.

Tsemppiä!!!