Elämäni palasina

Moi!
Olen pahoillani puolestasi diabeteksestasi. :/
kyllä neulakammo menee ohi, kun pidemmän päälle joudut sitä insuliinipiikkiä käyttämään. Pyydä ensin vaikka jompaakumpaa vanhemmistasi pistämään se. :-)
Mitä homouteesi tulee, niin olet tasa-arvoinen siinä missä muutkin. Itse olen '98 tyttö, ja pidän homoja viehättävinä. Syy tosin jää arveluksen varaan.
No, voisit kokeilla soittaa nuorten tukipuhelimeen ensi alkajaisiksi. Jos ei tärppää, voisit marssia terveyskeskukseen ja kysyä vastaanotolla että olisiko mahdollista päästä psykologille, koska sinulla ei ole kaikki henkisesti paikoillaan. Luultavasti saat edes jommasta kummasta apua.
Jos et, mikä on epätodennäköistä, voisit etsiä käsiisi jonkin alueellasi olevan keskusteluryhmän, jossa kaikki jakavat kokemuksiaan.
Parasta jatkoa! :-) toivon että tämä auttoi.

Myös kouluissa on usein psykologi ainakin osan päivistä. Ja koululääkärinkin kautta voi saada lähetteen nuorten psykiatriselle poliklinikalle.

Itselläni on iso kasa pitkäaikaissairauksia, ja uskon niihin totuttelemisen olevan pitkä prosessi. Pyrin elämään mahdollisimman normaalia elämää, mutta loppujen lopuksi ei ole sellaista päivää ja tuskin edes valveillaolotuntia, jolloin nuo eivät vaikuttaisi.

Diabeteshan on tosiaan siitä ikävä, että se vaatii tarkkaa elämäntapojen vahtaamista ja säännöllistä piikittämistä. Itselläni on vain erinäköisiä tabletteja, jotka jätän yksinkertaisesti ottamatta. En minä halua syödä kipulääkkeitä kun eivät ne auta. Arki on monin paikoin hankalaa, enkä esimerkiksi kykene tekemään käsilläni juuri mitään. Esimerkiksi kirjoittaminen tuottaa liikaa tuskaa. Pahemminkin voisi kuitenkin olla. Olen hengissä, enkä tarvitse jatkuvaa lääkärikontrollia. Voin jopa elää lääkkeetöntä elämää. En kuitenkaan aio esittää urheaa. Minuun sattuu ja minua masentaa. Sen kanssa on vain elettävä. Onneksi on keskusteluapua tarjolla :)

Niin joo ja kyllä niihin piikkeihin varmasti tottuu. Silloin kun sairastelin enemmän, otettiin vaikka millä mitalla verikokeita, pahimmillaan taisivat ottaa yhden viikon aikana lähemmäs 20 putkiloa verta. Nykyäänkin käyn kuukauden parin välein D-vitamiiniarvoja kontrolloimassa, koska lääkärini sitkeästi uskoo nivelvaivojeni johtuvan D-vitamiinin puutteesta. (Olen virallisten suositusarvojen yläpuolella niukin naukin, mutta yleisesti käytetyt arvot ovat korkeammat ja oma lääkärini asettaa suosituksensa vielä ylemmäs)

ikävä juttu tuo diabetes ja neulakammo. valitettavasti asia on niin, että sen kanssa on opittava elämään. tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa. itselläni on ollut diabetes 13 vuotiaasta lähtien ja neulakammosta kärsin myös. ajattelen aina kun joudun pistämään, että minun hyväksi tämä vain on ja asialle ei voi mitään. pyryn aina löytämään joka asiasta jotain positiivista. esim minulla on vain diabetes (tauti jota voidaan hoitaa).minulla voisi olla joku vielä vakavampi sairaus. elämästä kannattaa etsiä aina niitä asioita jotka on hyvin eikä niitä jotka ovat huonosti.

mitä homouteen tulee niin muista, ettei se tee sinusta yhtään sen huonompaa kuin muistakaan. varmasti on vaikeaa olla erilainen kun suurin osa muista ikätovereista.
sinun olisi hyvä puhua asiasta jonkun tutun ja luotettavan ihmisen kanssa.asioita ei ole hyvä pitää sisällään.löytyisikö sinulta ketään jolle voisit puhua?.vanhempia,sisarusta tai vaikka hyvää kaveria.netissä on sivustaja joille voit kirjoittaa nimettömänä ja on auttavia nuorten puhelimia yms. voit myös käydä koulun terveydenhoitajalla tai hakea apua psykologilta jos koet tarvetta siihen.toivottavasti tästä olisi jotain apua

ps.muista,että olet hyvä ja arvokas ihminen juuri sellaisena kun olet

Kiitos vieteistänne, diabetes on ollut vähän yli 7 vuotta ja neula kammo pari vuotta, neula kammo tuli aivan yllättäen, huomasin etten enään vain voi / kykene laittamaan sitä piikkiä vaikkei se satu tai muutakaan en vain pysty laittamaan. En oikeastaan tiedä kelle kertoa homoudestani, sillä vanhemmatkin ovat täysin homoja vastaan, tyyliin "Et enään jalallasikaan astu meidän taloon jos et ole HETERO". joillekkin kavereille kai voisi kertoa mutta miten? eikö enään oltaisikaan kavereita jos tunnustaisin sillä melkein koko elämä tunnettu, ja tieto leviäisikin eteen päin ja kaikki siittä sitten tietäisikin. Varsinkin "kiusaajille" tulisi enemmän sanottavaa ja pilkattavaa minua kohtaan.

Ja vähän lisää tuohon edelliseen tekstiini: Minua koulussa kiusataan sillä en ole "normaali" diabeteksen takia. Joka päivä kuulee Mollaamista: "Noilla kadun kulmilla ne huumeveikotkin tökkivät piikkejä" :( , olen kyllä kiusaamisesta kertonut koulussa rehtorille mutta hän on niin oma hyväinen ettei ota kantaa mihinkään. ajattelee vain itseään. En vain yksinkertaisesti jaksa tätä.DIabeteksestä vielä: kaiken edellä mainitun vuoksi verensokerit ovat kokoajan todella korkealla , joten pitkäaikais sokeri on korkealla mikä vaikeuttaa oppimista ja kokeista ei tule millään yli 6 1/2. ja taas kuulee ihmisiltä:"hiukan sä olet tyhmä jopa minä sain yli 7" kaikki nämä vaikuttavat myös mielen tilaan ja olen masentunut päivät pitkät.

niinhän se on, että jos menee huonosti niin on mielimaassa ja masentaa. must vähän kuulostaa, että sun kannattas käydä vaikka terkkaril puhumas näistä asioista. yleensä asioilla joita pitää yksin sisällään ja mietti on tapana kasaantua, eikä se ole hyvä.ikävä kuulla et sua kiusataan, eikä reksi viitti tehä mitään.tiedän miten pahalta se tuntuu.toivottavasti saat uuden alun kun menet lukioon tai amikseen.ikävä kuulla myös mitä mieltä vanhempasi ovat homoudesta.jokainen kun kaipaa hyväksyntää juuri sellaisena kun on.vaikee sanoa miten kertoa olevansa homo ja vaikea sanoa kannattaako edes kertoa.jos kaverisi on oikeita kavereita niin ei sen teidän kaveruutta pitäisi lopettaa.sinuna mä varmaan tunnustekisin varovasti mitä mieltä kaverisi ylipäätään ovat homoudesta ja vast sen jälkeen miettisin,että kerronko.
tsemppiä sulle ja yritä pärjäillä.