Olen koittanut ymmärtää poikaystävääni joka on masentunut. Olisiko teillä ajatuksia miten voisin edetä hänen kanssaan, siten etten luo liikaa paineita ja kestän itsekin paremmin hänen masennuksesta johtuvaa kohtelua?
Tuntuu että en saa häneltä mitään ja itse olen valmis antamaan kaikkeni. Mikään vain ei ole johtanu minnekkään ja hänkin kai haluaisi erota, koska se olisi helpointa.Hän ei tiedä rakastaako minua. Suhteemme ei siis ole enää entisellään, eikä tätä voi sanoa enää tasapainoiseski suhteeksi. Masennus on muuttanut suhdetta. Tajuaakohan hän että masennus on muuttanut suhdetta, ei me? Ilman masennusta voisimme olla kuten ennen. Muutenkin hänen ote elämään alkaa lipsua ja mikään ei tunnu miltään. Emme näe yhteisiä kavereitakaan enää tai käy missään.
Hänen elämänsä on tasapaksua ja oma tunnemaailma käy vuoristorataa (olen valmis kärsimään jos hän yrittäisi jotain suhteemme/masennuksen eteen, mutten tiedä kuinka kauan) Olisi varmaan viisainta pistää välit poikki kokonaan, mutta kun meillä selvästi on vielä tunteita. Hänkään ei halua loukata minua ja varmasti tiedostaa että ei kohtele minua kuten oikea poikaystävä (senkin takia varmaan haluaa erota). Välillä hän on hyvin etäinen ja välillä taas jopa kiinnostunut minusta. Tietääkö hän mitä hän haluaa? Voiko hänellä olla tunteita minua kohtaan ja voiko tästä tulla jotain? Miten edetä?
Ehkä olen hänelle itsestäänselvyys ja ainoa ystävä. Ainoita ihmisiä jotka näkee hänen "epäonnistumisen" = hänelle rankaaa? . Ulkopuolisille on helppo ylläpitää kulissia ja kaikki paska kaatuu niskaani, kun muut saavat ilot. Mutta terapeutuksi en voi ryhtyä, eikä hän edes tohdi puhua tai myöntää tilaansa. Kai hänen on vaikea luopua minusta. Olen ollut pyytetön ja helppo ystävä, mutta samalla hän tietää että ei ole oikein antaa minun luulla että suhteemme paranisi.
Teksisi mieli ravistaa häntä. Mutta parasta on varmaan antaa tilaa ja keskittyä omiin asioihin ihan kärsivällisesti. Ehkä hän tajuaa jossain vaiheessa mitä on menettänyt. Nyt yritän jatkaa eteenpäin yksin, mutta silti minussa elää yhä toivo yhteisestä elämästä. Vaikeaa tämä on. Hukkaan heitetty rakkaus missä oli kaikki mahdollisuudet ja olisi edelleen, jos hän vain näkisi sen.
Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville ja masentuneille!
oikeata tahtotilaa, pienin askelin.
(Itse huomaan että siksoni kanssa puhuminen on auttanut. Ihan vain siksi että saan ajatukset kasaan. Mutta olisi kiva kuulla "asaintuntijoitakin" Siskoni kun ei tiedä masennuksesta mitään. Kirjojakin olen lukenut.) Kiitos!
Tuntuu että en saa häneltä mitään ja itse olen valmis antamaan kaikkeni. Mikään vain ei ole johtanu minnekkään ja hänkin kai haluaisi erota, koska se olisi helpointa.Hän ei tiedä rakastaako minua. Suhteemme ei siis ole enää entisellään, eikä tätä voi sanoa enää tasapainoiseski suhteeksi. Masennus on muuttanut suhdetta. Tajuaakohan hän että masennus on muuttanut suhdetta, ei me? Ilman masennusta voisimme olla kuten ennen. Muutenkin hänen ote elämään alkaa lipsua ja mikään ei tunnu miltään. Emme näe yhteisiä kavereitakaan enää tai käy missään.
Hänen elämänsä on tasapaksua ja oma tunnemaailma käy vuoristorataa (olen valmis kärsimään jos hän yrittäisi jotain suhteemme/masennuksen eteen, mutten tiedä kuinka kauan) Olisi varmaan viisainta pistää välit poikki kokonaan, mutta kun meillä selvästi on vielä tunteita. Hänkään ei halua loukata minua ja varmasti tiedostaa että ei kohtele minua kuten oikea poikaystävä (senkin takia varmaan haluaa erota). Välillä hän on hyvin etäinen ja välillä taas jopa kiinnostunut minusta. Tietääkö hän mitä hän haluaa? Voiko hänellä olla tunteita minua kohtaan ja voiko tästä tulla jotain? Miten edetä?
Ehkä olen hänelle itsestäänselvyys ja ainoa ystävä. Ainoita ihmisiä jotka näkee hänen "epäonnistumisen" = hänelle rankaaa? . Ulkopuolisille on helppo ylläpitää kulissia ja kaikki paska kaatuu niskaani, kun muut saavat ilot. Mutta terapeutuksi en voi ryhtyä, eikä hän edes tohdi puhua tai myöntää tilaansa. Kai hänen on vaikea luopua minusta. Olen ollut pyytetön ja helppo ystävä, mutta samalla hän tietää että ei ole oikein antaa minun luulla että suhteemme paranisi.
Teksisi mieli ravistaa häntä. Mutta parasta on varmaan antaa tilaa ja keskittyä omiin asioihin ihan kärsivällisesti. Ehkä hän tajuaa jossain vaiheessa mitä on menettänyt. Nyt yritän jatkaa eteenpäin yksin, mutta silti minussa elää yhä toivo yhteisestä elämästä. Vaikeaa tämä on. Hukkaan heitetty rakkaus missä oli kaikki mahdollisuudet ja olisi edelleen, jos hän vain näkisi sen.
Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville ja masentuneille!
oikeata tahtotilaa, pienin askelin.
(Itse huomaan että siksoni kanssa puhuminen on auttanut. Ihan vain siksi että saan ajatukset kasaan. Mutta olisi kiva kuulla "asaintuntijoitakin" Siskoni kun ei tiedä masennuksesta mitään. Kirjojakin olen lukenut.) Kiitos!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse näkisin nyt mahdollisuutena että olisiite vain kavereita ja ystäviä. Silloin ei ole kumpaisellakaan paineita olla toisilleen jotain. Ei ainakaan masennusta helpota jos ihminen joka on läheinen ja johon voi luottaa jättäää. Tietenkin on otettava huomioon oma jaksamisensa mutta jos on vain ystävä suhde niin silloin on myös kokee olevan henkisesti vapaampaa.
Sinun itsesi kannattaa pitää huoli jaksamisestasi ja et voi ottaa vastuuta pojan tilanteesta. Vaikea on antaa sivullisena ohejeita.
Kuulostaa kyllä vähän siltä, että teidän olisi ehkä parempi erota ja olla ystäviä. Varsinkin, jos hän on tosiaan sanonut, ettei tiedä, rakastaako hän sinua. Minusta tuo tarkoittaa käytännössä, että ei rakasta, ei ainakaan muuten kuin ehkä ystävänä. Toivon, että et syyllistä itseäsi tai koe velvollisuudeksesi kannatella häntä. Jos jatkat elämää hänen ehdoillaan ja hänen masennuksensa mukaan eläen, olet ennen pitkää itse masentunut. Voimia!