Sain vasta tietää ett tytär on harrastanut viiltelyä. Ollaan varovasti yritetty puhua ja kysellä. Ammattiauttajalle myös aika tulossa.en vain tiedä miten olisin..ettei tulisi riitaa. Mutta onko oikein ett lipsutaan säännöistä kun masentaa. Joutuu pikkuvelikin tyhjentään tiskikoneen,mutta teini sulkeutuu huoneeseen, enkä uskalla käskeä. Tulee riitaa ja uutta viiltelyä.. Kertokaa kokemuksia, toivon äitien juttuja miten itse jaksavat.tämän kaiken keskellä aamulla pitäs vielä töihinkin keskittyä.
apua
haava
7138
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vaikka kuinka hyssyttelet ja yrität pumpulissa pitää ei se välttämättä auta. Oma kokemukseni tällaisesta touhusta on aika kurjat. Tyttö aloitti viiltelyn ja siihen yritettiin suhtautua "lempeästi", ei suostunut hoitoon ja lopulta jäi koulukin, kun sieltäkin löytyi kiusaaja. Lopulta oli edessä pakkohoito, mikä oli aika naurettava. Nyt tyttö seilaa pitkin maakuntaa omillaan, kun isä on huoltaja, eikä saa otetta mihinkään ja viranomaiset ovat mielestään asian hoitaneet.
En edes uskalla ajatella, miten tämä hoituu. Yrittäkää olla nuorenne tukena ja osoita välittäväsi, vaikka ovet paukkuisi kuinka. Älä jätä yksin ja ota yhteyttä kouluun.
Miten Sinttura voit itse ? Saitko keskusteluapua ? Ajattelen myös etten voi hyssytellä liikaa , ruvata marttyyriksi joka kulkee kannoilla koko ajan.. Tuskinpa voin perheen veisejä uloskaan kaikkia heittää.. Puhuminen, läsnäolo. Toivottavasti auttaa !
Tytär on isänsä huollossa, olemme eronneet jo aikaisemmin, kun tytär ja isä päättivät lähteä kohti parempaa elämää. He elävät sellaista kaveri elämää, eli isä on tyttären paras ja uskollinen kaveri.
Pakkohoidosta en saanut muuten tietää kuin kirjeellä, mikä tuli kirjattuna lain määräämänä'. Viiltely edelsi sitä ja sen julkaisi toinen tyttäristä, kun oli nähnyt jäljet tapaamisen yhteydessä. Isä ei edes tiennyt siitä ennen kuin sosiaalityöntekijä otti yhteyttä, kun olin tilanteesta soittanut. Tämä on ollut tällainen kunnon ongelmasoppa.
Minä sain puolestani lastensuojeluilmoituksen, sen oli tehnyt tätä viiltelijää hoitanut lääkäri, kun oli niin huolestunut meidän muista lapsista. Minusta tehtiin pakkohoidossa syntipukki, vaikka en ole tyttären kanssa ollut missään tekemisissä 1,5 vuoteen. Nyt tuntuu, että annan periksi. Minulla on muitakin lapsia huollettavana ja yritys hoidettavana. Olen itkuni itkenyt ja nyt voin vain toivoa parasta.
Olisihan siellä mielenterveystoimistolla saanut käydä juttelemassa, mutta en kerinnyt ja se tuntui niin turhalta. Tuon pakkohoidon aikana olisin ollut valmis menemään sairaalaan keskustelemaan ja tarvittaessa viemään sinne muutkin sisarukset, mutta ei meitä kukaan sinne pyytänyt tai ollut kiinnostunut meistä. Oudolta tässä tuntuu se, että aina toitotetaan äitisuhdetta ja sen tärkeyttä, mutta nyt sillä ei ollut mitään virkaa. Ilmeisesti tytär on päättänyt olla äiditön.
Minä en nyt muuten voi auttaa, olen täällä ja tytär tietää missä, ja odotan.
Kylläpä ryöpsähti vajaan kymmenen vuoden takaiset asiat mieleen. Tytär siis viilteli ja kun sen huomasin, niin olihan avuton ja surkea olo. Ja huolestunut. Nyt jälkikäteen ajateltuna pääsimme loppujen lopuksi vähällä. Kerron silti jos kiinnostaa?
Tytär oli noin 15 v - herkkä ja ujokin .Kova halu ja pyrky kaverisuhteisiin ja seurusteluunkin, mikä tietenkin on luonnollista ja tervettä. Hänellä oli muutama ystävä omalta kylältä ja netin kautta löytyneitä "kaukoystäviä".
Yhden kaukoystävän kanssa alkoi ihastus ja jonkinlainen seurustelu. Tai tutustuminen, sillä siinä vaiheessa he eivät vielä tapailleet . Tämä kaveri oli kovin ongelmainen - karkailua, juopottelua, itsemurhalla uhkailua, viiltelyä. Tiesin näistä asioista jonkin verran ja olin huolissani tytönkin puolesta, mutta en kieltänyt enkä estänyt tuttavuutta. Se olisi ollut tytölle katastrofi ja olisi saattanut ajaa ties mihin. Hän halusi olla pojalle hyvä ja luotettava ystävä ja tuki. Auttaa häntä.
Noin joka toinen viikko heillä oli ihanaa ja joka toinen viikko raastavaa. Itkua ja naurua riitti. Näinä aikoina huomasin tytön kädessä viiltelyn arpia. Säikähdin ihan kamalasti. Kysyin tietenkin tytöltä, että mitä tämä on ja miksi miksi teet niin. Hän kohautti olkapäitään, että teinpähän vain.
Puhuin mieheni kanssa - siis tytön isän. Luin ja hain tietoa. Olin kahden vaiheilla, että haenko apua muualta heti vai seuraillaanko hetki ja yritetään itse ensin.
Kiinnitin tyttäreen enemmän huomiota. Yritin kontaktia ja sainkin välillä. Tulin siihen tulokseen, että hänen mielialansa ja viiltelynsä seurailivat pitkälti pojan mielialan vaihteluita.
Sanoin tytölle, että' jos ahdistaa niin paljon, että tekee mieli viillellä, niin tulisi kertomaan meille vanhemmille. Pahan olon ja ahdistuksen purkuun on parempia keinoja. "Älä tee itsellesi pahaa".
Hankalaa aikaa jatkui muutama kuukausi. Seurasin silmä tarkkana ja havaitsin muutaman kerran tuoreita jälkiä. Silti ei menty hakemaan apua. Ehkä olisi pitänyt - en tiedä, vaikka siis nyt kaikki on hyvin.
Pojan kanssa tuli bänksit ja se oli kieltämättä helpotus meille ja vapautus tytölle. Ei kasvava ja keskeneräinen nuori voi auttaa toista, jonka ongelmat ovat niin suuria. Ammattiapua poika tarvitsi. En tiedä hänen vaiheistaan sittemmin.
Tytär aloitti lukion ja löysi pian uuden poikakaverin koulustaan. Sekin juttu loppui aikanaan, mutta tyttären mieliala on sittemmin ollut vakaampi ja parempi. Hän on kasvanut aikuiseksi ja saanut itsevarmuutta. Nyt hän on opiskeleva nuori ja tietääkseni ja nähdäkseni pärjää ystäväpiirissä, opinnoissa ja töissä.
Silti sisälläni elää jatkuvasti pieni huoli. JOS hänelle tulee vaikeuksia - niinkuin kaikille välillä tulee - miten hän käsittelee ja purkaa niitä? Ettei vaan ottaisi itseään vahingoittavia juttuja käyttöön. Ja jos ottaisi, niin oma syyllisyyteni nousisi kyllä heti pintaan - miksi emme silloin 15 vuotiaana menneet hänen kanssaan ammattiauttajan puheille. Vaikka kaikki kääntyikin silloin hyväksi ihan kotikonstein, suosittelen kyllä muille samassa tilanteessa oleville ulkopuolista apua.
Kehoitan juttelemaan ammattiauttajille ja välttämään asian levittämistä muille sukulaisille ja ystäville. Tyttö kertoo jos kertoo ja kenelle haluaa, mutta mielestäni äidin ei pidä levittää näin henkilökohtaista asiaa.
Keskustelua vanhemmat toki tarvitsevat ja siihen nämä palstat voivat olla hyvä välinen.
Kaikkea hyvää aloittajalle ja hänen tyttärelleen. Tilanne voi tuntua katastrofilta, mutta ei se kuitenkaan ole sitä. Se on vain yksi tavallista vaativampi ja kipeämpi askel matkalla kohti aikuisuutta.
Voimia Sintturalle ! Päivä kerrallaan ja toivon valoisampaa huomista meille molemmille ! Ja kiitos Yesterday kannustavasta kirjoituksesta.
Minullako on tuota aikaa tuolla töitä' tehdessä niin tulee monelaista mietittyä, niin myös tätä viiltelyä. Olen huomannut sen lisääntyvän, kun asiasta puhutaan, on niitä nuoria, jotka alkavat tavallaan matkimaan ja hakemaan sitä huomiota tällä konstilla. Varmasti osa on niitä, joilla on niin suuria henkisiä paineita, että itsensä satuttaminen tuntuu helpottavalta. Tämä tekee asiaan puuttumisen haastavaksi, kun pitäisi pystyä erottamaan nämä matkijat ja sairaat toisistaan.
Oma tyttäreni kuuluu varmasti näihin matkijoihin, koska viiltely alkoi heti, kun asiat eivät menneet hänen tahtonsa mukaan. Onneksi isä otti opikseen, ja taas pyörii tyttären pillin tahtiin. Minähän olin alkuunsa se vaikea tapaus, ja voin vakuuttaa, että tytär teki kaikkensa kiusatakseen ja mustamaalatakseen minua. Kaikki on nähty ja koettu, niin poliisit ja sosiaalityöntekijätkin.
Omaan nuoruuuteen verrattuna on maailma raaístunut. Nuorilta vaaditaan paljon, pitää menestyä ja olla kaunis. Kysyy aika hyvää itsetuntoa jäädä ulkopuolelle ja olla oma itsensä. Nyt nauretaan Sanna raippeelle, mutta valitettavasti näitä ujoja jonkin taakse kätkeytyjiä löytyy joka koulun käytäviltä.
Jotenkinhan näitä nuoria pitäisi auttaa ja olla tukena, mutta joskus se vain tuntuu mahdottomalta tehtävältä.
Omassa pyörityksessä kohtasin psykiatrianlääkärin kommentin, missä hän syytti toista tytärtäni siitä, että hän uskoutui äidilleen. Siis ei saisi kertoa äidille mieltä painavista asioista, koskipa ne ketä tahansa. Minusta kolmetoista vuotias on vielä liian nuori olemaan tukena ja kuuntelijana viiltelijälle ilman, että hän saisi asiasta puhua kenenkään kanssa. Aika paljon vaadittu. Mutta tätä tämä nykyajan henkinen hoito on, yhtä tyhjän kanssa.
Kohti valoisampia hetkiä.
Mitä pitäisi tehdä kun kuusivuotias tyttö tuo esiin viiltelyn, tyttö elää uusperheessä, en tiedä mistä on saanut moisia ajatuksia tai tietoja, mutta kauhun väreet kyllä tulivat kun näytti asian kuvaannollisesti.
En ole perheen jäsen, joten miten kummalla tuon tytön elämä voitaisiin pelastaa, äiti on vielä niin eron aiheuttamassa traumassa, jotta ei kuuntele ketään.
Isä on monien satojen kilometrien päässä.