!!!

mul on ihan sama..
sua ei hylätä.. yritä saada joku ihminen johon sä voit luottaa.. mulkaa ei ollu ktää kehen luottaa kunnes mä menin mun omalle lääkärille.. meil on nyt ystävyys potilas-lääkäri suhde.. se ei tee tai sano mitää mitä mä en haluu.. mä oon ollu sairaalassaki.. mut se vaa pahensi kaiken..
mul on ollu paljon lääkkeit.. nekää ei auta.. yritä olla oma ittes.. paitsi et ku mä yritin olla oma itteni ni ihmiset ymmärti mut väärin..
mul ihan oma maailma jossa mä elän.. se auttaa.. mitä kolmio lääkkeit sä syöt?? mä oon syöny diapameja tosi kauan jo..
yritä jaksaa.. eti joku jolle sä voit puhua.. jos sä haluut.. ni voin jutella sun kans.. mä meen opiskelemaan lähihoitajaks.. mut must ei tuu mikää sellanen tavallinen lahihoitaja joka ottaa kirjast neuvot ja menee muitten mukaa.. must tulee sellanen lähihoitaja joka tekee kaikkensa muitten auttamiseen.. mä otan oppii lapsilta ja vanhoilta.. eri ihmisiltä.. ja autan niitä siten miten ne tahtoo.. mä oon kokenu nii paljon tuskaa mun elämässä ni mä tiedän mitä on voida tosi huonosti.. mä oon aina kuunnellu ja auttanu ihmisii parhaani mukaa.. mä en haluu et jollakulla on paha olo..
yritä ettet piilota ja pidä masennusta sisälläs...sun ei tarvi hävetä eikä pelätä.. sua tullaa auttamaan..
yritä jaksaa..

Olen kanssa väsynyt mutta en vaan saa nyt unta, kun ajatukseni pörräävät hieman synkällä alueella.
Minultakin on halut kadonnut vähän kaikkeen ja olen kadottanut parantumisen tahdon eli olen kovin vaikea potilas. En usko lääkkeiden parantavaan voimaan ja terapiat olen jättänyt väliin, kun vittuunnuin terapeuttiini.

Päiväni ovat merkityksettömiä ja tunnen itseni turhaksi. Kauppa on ainoa paikka missä käyn ja sielläkin mahdollisimman harvoin pari kertaa viikossa. Itse olen todella kusessa ja vaihtoehtoni käyvät vähiin. Tiedän, että itse olen osaltani asiani hautaa kohti ajanut.

En osaa sinua suoranaisesti neuvoa, mutta pitäisi koittaa saada itseään liikkeelle ja avautua tunnoistaan, niin tietää itsekkin mikä on vialla.
Sinä sentäs käyt terapiassa ja kokemukseni mukaan läheisetkin voivat tarjota hyviä terapiakeskusteluita.
Ei sinuakaan varmaan kukaan hylkää, jos et itse hylkää muita.
Ja vaikka hylkäisit kaikki, niin silti aina joku välittää.

Oon kärsinyt masennuksesta 7 vuotta. Vielä vuosi sitten yritin tappaa itseni. En luottanut kehenkään. Vihasin itseäni. Vihasin elämää. Millään ei ollut enää mitään väliä.
Viime kesänä aloitin Seronilin, kävin muutaman kerran psykiatrilla. Mut elämä tuntui yhä toivottomalta...
Sitten tapasin uskomattoman ihanan miehen, joka palautti elämänhaluni. Se ei ollut helppoa, mutta vaikeuksien kautta voittoon, eikö?
Pikkuhiljaa opin luottamaan ja uskomaan, että kyl tää viel iloks muuttuu.
Enää en halua kuolla. Elän onnellisessa avoliitossa ja rakastan miestäni yli kaiken. Ilman hänen tukeaan en olisi tässä.

Elämä on lyhyt ja me eletään vain kerran, luultavasti. Elämästä pitäisi nauttia. Elämään pitäisi suhtautua huumorilla.
Välillä mullekin tulee huonoja päiviä. Syön yhä masennuslääkettä ja oon käynyt psykologin juttusilla (mikä ei kyl oikein skulannu).
Tulevaisuus ahdistaa yhä. Muttei enää niin kamalasti, kun tiedän, että mieheni tukee mua edelleen kaikessa. Lisäksi perhe ja ystävät ovat olleet avuksi.
Eläminen on rankkaa. Tiedän. Onneen ei oo oikotietä. Tie onnellisuuteen on rankka, karikkoinen ja täynnä esteitä. Mutta jos siitä tiestä selviää voittajana, selviää ihan mistä vain!
Jaksamisia kaikille! Yrittäkää jaksaa uskoa, toivoa ja ennen kaikkea rakastaa.
Suosittelen myös eläinten rapsuttelua! Ilman elukoitani en olisi jaksanut. Eläinten seura on taianomaista ja erittäin palkitsevaa.
Liikunta auttaa myös. Täytyy vain pakottaa itsensä niskasta kiinni ylös ulos ja lenkille. Ei oo iisiä, mutta kannattaa! Trust me!

Elämä on oikeesti elämisen arvoinen.