Mies ei halua mukaan synnytykseen

jos mies on luvannut tulla siihen alkuvaiheeseen, voi mieli pian muuttu että jää loppuun astikkin :) eihän sitä tiedä. Minun tutullani on ollut äiti molemmissa synytyksissä tukihenkilönä ja yhdellä tutullani oli ystävä mukanaan :) mukavampihan siellä on olla jos joku on seurana.

Miehelläni on myös kauhea veri/piikkikammo. Oli kuitenkin synnytyksessä mukana alusta loppuun. Ei siinä lopussa tainnut hirveästi miettiä sitä verta vaan ihasteli lapsemme syntymää.

siellä pärjää oikein hyvin omillaan. Ei sinua ponnistusvaiheessa kiinnosta huoneessa olijat tai heidän puttumisensa, sinua kiinnostaa vain se, että haluat ponnistaa ja nopeasti sekä se, että edes joku on ottamassa kopin.

miehesi voi hyvinkin jäädä paikanpäälle, sillä miehilläkin synnytys saa aikaan adrenaliiniryöpyn ja usein siinä vaiheessa sitten unohtuu piikki- ja verikammot. Kunhan et "ahdistele" miestä asialla (ja tuntuu siltä ettet sitä,tee, kun kirjoitit jo, että ymmärrät hänen kantansa)

Miehesi saattaa ihan hyvin ehtiä nähdä sinut, kun sinä näet ensi kerran oman poikasi (jännä ajatus tosin, että haluat miehesi näkevän sinut, kun sinä näet poikanne ensi kerran), sillä siinä menee muutama sekunti, kun kätilö nostaa lapsen rinnalle ja jos mies vaikka odottaa oven ulkopuolella, niin hänet voi pyytää sisään heti sen jälkeen, kun vauva on ponnistettu ulos. Näin se mies ehtii näkemään sen, kun sinä näet lapsenne ekan kerran.

Mun mieheni pyörtyy joka kerta kun hänestä otetaan verta. Sairaalaympäristö kuvottaa häntä myös. Silti hän vaatii päästä synnytykseen mutta haluaa vain tuolin itselleen jos alkaa huimaamaan. Veikkaan ettei miehesi tohdi lähteä salista kun ponnistushommat alkaa :)

Kiitos kaikille vastauksista. Minä ymmärrän kyllä miestäni. Hänellä on varsin hyvät syyt kammoksua sairaalaympäristöä ja verta. Koen jo suureksi saavutukseksi sen, että mieheni tulee mukaan, vaikka jättääkin ponnistusvaiheen osaltaa väliin :)
Enköhän pärjää ponnistusvaiheen yksinkin. Luulen että siinä vaiheessa on vaan niin keskittynyt pienen ihmeen maailmaan saattamiseen, ettei miehen poissaolo haittaa. Olisihan se toki positiivinen ja ihana yllätys jos mieheni olisi vierellä loppuun asti. Mutta onhan hänellä loppuelämä aikaa.
Ketjua aloittaessani ei tarkoitukseni ollut kerätä sääliä minua kohtaa, tai ymmärtämättömyyttä sitä kohtaan, ettei mieheni ponnistusvaiheeseen osallistu.
Rakastan miestäni ja kunnioitan kyllä hänen päätöstään. Aloitin ketjun, koska minua askarrutti vain muiden kokemukset, tarvitsenko jonkun muun tukihenkilön kuin mieheni.

Minulla ei mieheni päässyt synnyykseen mukaan. Mukana oli oma äitini. Vaikka sektio tehtiin en olisi kyllä tarvinnut ketään siihen mukaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna. Keskittyminen oli niin täydellisesti itse tapahtumassa ja itsessä etten varmaan aina edes muistanut kuka oli mukana ja kuka ei :D

Esikoisen synnytyksessä mieheni oli mukana. Hän ei tykkää sairaalasta, pelkää verta, mutta niihän tuo vain kulki alusta loppuun :D Toisen lapsen synnytykseen mies ei päässyt mukaan, k un oli esikoisen kanssa kotona. Toisella kertaa sitä miestä ei niin suuresti kyllä kaivannutkaan, kuin ensimmäisellä. Kivahan se olisi ollut, jos neidin ensihetket olisi päässyt näkemään, mutta hän tuli niin vauhdilla, etten minä siinä ehtinyt isukkia kaipailla.

En olisi halunnut sinne ketään muuta henkilöä, ainoastaan tuo isukki olisi sanut luvan tulla. Tietysti jos käynnistyminen olisi ollut yhtä hidasta, kuin esikoisen kanssa, niin olisi kiva ollut joku seuraneiti odotteluun ;) Mutta ei siinä itse tohinassa ole kummankaan kohdalla enää rekisteröinyt ketä siellä salissa on.

Äläkä heitä kirvestä kaivoon vielä, saattaa isänkin mielipide muuttua monet kerrat ennen synnytystä ja sen aikanakin. Se voi olla, ettei sieltä sitten maltakaan lähteä pois kesken :D

Avautumisvaiheessa miehen läsnäolo oli todella tärkeää, mutta ponnistusvaiheessa hyvä jos muistin että hän on samassa huoneessa.. Siinä tosiaan on niin keskittynyt koko hommaan.

On ihan totta, että ketään ei voi eikä kannata mukaan pakottaa. Mulla on itselläni kuitenkin sellainen kokemus, että oli tärkeää että joku (mulla mies) oli läsnä myös ponnistusvaiheessa. Kai siitä olisi ilmankin selvinnyt, mutta mulle oli tärkeää, että jollain muulla oli myös muistikuva siitä, mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. Ja että se joku tunsi minut. Eihän siinä miehellä ollut juuri muuta roolia kun pitää kädestä kiinni ja toi mulle myös vettä. Ehdin supistusten välissä vähän hörpätä, ehkä se laukaisi myös jännitystä kummaltakin.
Oisko sun miehelläsi joku, joka voisi vertaisena kertoa miltä tuntui olla synnytyksessä mukana?

Oma mies ei ollut ponnistusvaiheessa huoneessa, mutta oma äitini oli. Heti kun lapsi syntyi mies käytiin pyytämässä huoneeseen :) Oli aivan ihanaa kun oma äiti oli vierellä vaikka se ukko olisi ollut kiva saada siihen mukkaan mutta tilanne tiedettiin heti kun raskaaksi tulin

mun mies kans sanoi heti alussa ja koko raskauden ajan että ei tule synnytykseen mukaan, kammoa kans verta ja sairaaloita yleensäkki..

mut niin se reippaasti oli mun tukena koko synnytyksen ajan.. eikä lähtenyt millään pois ku ponnistus vaihe alko, vaikka sitä kysyin haluaako se mennä oottamaan ulkopuolelle..

Meillä oli sama tilanne, ymmärrän miehen kannan, kun oikeasti tunnustaa pelkäävänsä verta ja lääkäreitä. Kävimme tutustumassa synnärillä ja mies otti asian puheeksi kätilön kanssa. Kätilö esitteli synnytyssalin ja näytti miten mies voi olla selin jalkopäähäni, jottei varmasti näe mitään mitä ei halua. Tuo käynti rauhoitti (erittäin paljon asiasta ressaantunutta) miestäni, ja hän halusi ehdottomasti tulla mukaan. Jouduinkin hätäsektioon, niin ei tullut testattua käytännössä tuota.