Tämä on sellainen täysin turha kirjoitus, jonka kuitenkin kirjoitan kun nyt ehdin ja tuntuu siltä, mutta ilman sen suurempaa tarkoitusta. Tarkoitus on vain lämmin ajatus Antille, joka ajattelee joskus kai vähän liian pessimistisesti tietyistä asioista.
Tiedän, että mun on aina tavallaan ollut ihan turha vakuutella sulle, että pidän susta niin paljon, että pitäisin susta edelleen yhtä paljon, vaikka olisit antanut mun tuntea itsesi omasta mielestäsi kamalimmillasi. Eihän sellaista voi vakuuttaa tai jos vakuuttaa, kuulostaa vähän jossain mielikuvitusmaailmoissa elävältä ja hieman huonolla tavalla epäilyttävältä henkilöltä.
Luotan kuitenkin omiin tunteisiini. Ne on aika monta kertaa punnittu ja oon tehnyt joskus kaikkeni päästäkseni niistä eroon, mutta ne ei lähde. Unohtaa kai voi, mutta ei suoranaisesti tappaa tunteita.
Luotan omiin tuntemuksiini ehkä keskivertoihmistä enemmän. Ensivaikutelmaa pidän aina tärkeänä, koska se on intuitiivisin ajatus ihmisistä, kun niistä ei tiedä vielä rationaalisesti mitään. Sillä tavalla lievästi ilmaistuna teit aika lähtemättömän ensivaikutelman... ja jos elämää katsoo, niin voi varmaan sanoa, että oot elänyt sen täyttäen.
Me lähdettiin monesti yhtäkkiä vain ajelemaan ympäri Suomea, kun olin pieni ja matkusteltiin paljon ihan Suomessakin. Mulla oli yksi kaupunki, johon aina halusin. Vinguin sinne joka ikinen kerta, kun lähdettiin johonkin ja vielä silloinkin, kun oltiin jo hotellissa toisella puolella Suomea. Kerran sainkin suostuteltua vanhemmat pois siitä hotellista jossa oltiin ja ajamaan pari sataa kilometriä lähemmäs sitä kaupunkia, vaikkei ne sinne sitten lopulta halunneetkaan. Vaikea selittää sitä tunnetta. Koin, että siellä on ihanaa ja siellä oleminen tuntui siltä kuin kaikki olisi juuri niin kuin unelmoi. Eikä siellä tehty mitään kovin erikoista, mutta ruokakin maistui aina siellä paremmalta. En muista kaupungista paljoakaan enkä ole käynnyt siellä sen jälkeen enkä näin aikuisena ja rationaalisesti ajattelevana pidä sitä kaupunkia mitenkään erityisen mielenkiintoisena, aika tavallisena kaupunkina.
Oli myös toinen kaupunki, jota jostain syystä vihasin lapsena yli kaiken. Sanoin aina ääneen, etten ikinä muuta sinne. Elämä alkoikin jossain vaiheessa hahmottua niin, että siihen lapsena vihaamaani kaupunkiin muuttaminen saattaisi hyvinkin varmasti olla edessä. Rationaalisen aikuisen näkökulmasta muutto tuntuisi kaikinpuolin hyvältä.
Ehkä ne lapsuuden ajatukset on vaan ajatuksia eikä sen kummempaa. Sä asut siinä lapsena rakastamassani kaupungissa, jos et sitä jo keksinyt.
Päättelen sen kuitenkin niin, että en mä koskaan lakkaa tykkäämästä susta, mitä reittiään elämä ikinä meneekään, koska jos se olisi niin, niin en olisi sitä kaupunkiaan rakastanut lapsena.
Mun on aika helppo menneisyyden perusteella tietää omat tunteeni ja voin sanoa sen, että jos me jotain yritettäisiin ja se olisi vaikka vuoristorata, joka menisi täysin päin h*lvettiä, niin mun on todella vaikea ajatella, että lakkaisin tykkäämästä susta, vaikka ajattelisin pahimmat mahdolliset skenaariot.
Mun on vaikea selittää sitä miltä sä tunnut.
En tykkää ehkä ajatella asioita kauhean pitkälle, mutta mä tajuan ehkä sun tunteet. Sitä jotenkin huonosti halusin tuoda esiin, että en koskaan sanoisi sulle sanaakaan, jos en tietäisi sitä varmaksi, että ne asiat joita sä ehkä hetkittäin pelkäät mun tunteista on turhia. En ala tuntea välinpitämättömyyttä sua kohtaan, vaikka kuinka yrittäisit. Tässä on mennyt aika monta vuotta ja kai sellaista outoa kiintymystäkin tullut, että kyllä sä voit olla vaikka kuinka tylsä ja arkinen, niin näet sitten että mun tunteet ei hetkahdakaan, ainoastaan ehkä hetkahduttelisin meitä jos oltaisi tylsimyksiä. Et oo ehkä huomannut sitä, mutta oon kaikista parhaimmillani yleensä silloin, jos mulle ollaan vihaisia tai kiukutellaan, niin sitäkin voit kokeilla jos haluat, koska otan ne positiivisesti ja lempeästi ellei tilanne vaadi vastavihastelua sopuun pääsemiseksi. Se on vähän outo juttu. Kai se on vaan haaste, että saa toisenkin ajattelemaan iloisia. En tiedä.
Tunteet sua kohtaan tulee jostain paljonpaljonpaljon syvempää. Sitä sun ei kannata unohtaa, vaikka en siitä puhuisi sen kummemin. Pidän asioita joskus aika pinnassa, koska se on helpompaa niin, että ei laske kauheasti minkään varaan.
Tähän viestiin ei tarvitse kenenkään vastata mitään ja en ehkä itsekään sen enempiä jauha näitä asioita, kun sain sanottua sen verran kuin osasin. Loput ajatukset ja tarkennukset eivät löytäneet kielellistä muotoaan ja ne saa jäädä vain leijuviksi ajatuksiksi. Toivottavasti tämä auttaa uskomaan itseen, eikä sen ole tarkoituskaan sen enempiä saada aikaan, kunhan vain muistuttaa, että joku tykkää paljon.
Ja koska nää palstat on mitä on, niin täähän meni siis Antille Indonesiaan eli Savonlinnaan eli Espooseen. Nyt pitää jo mennä ja lopettaa tällaiset tyhmät sepustukset :)
Tiedän, että mun on aina tavallaan ollut ihan turha vakuutella sulle, että pidän susta niin paljon, että pitäisin susta edelleen yhtä paljon, vaikka olisit antanut mun tuntea itsesi omasta mielestäsi kamalimmillasi. Eihän sellaista voi vakuuttaa tai jos vakuuttaa, kuulostaa vähän jossain mielikuvitusmaailmoissa elävältä ja hieman huonolla tavalla epäilyttävältä henkilöltä.
Luotan kuitenkin omiin tunteisiini. Ne on aika monta kertaa punnittu ja oon tehnyt joskus kaikkeni päästäkseni niistä eroon, mutta ne ei lähde. Unohtaa kai voi, mutta ei suoranaisesti tappaa tunteita.
Luotan omiin tuntemuksiini ehkä keskivertoihmistä enemmän. Ensivaikutelmaa pidän aina tärkeänä, koska se on intuitiivisin ajatus ihmisistä, kun niistä ei tiedä vielä rationaalisesti mitään. Sillä tavalla lievästi ilmaistuna teit aika lähtemättömän ensivaikutelman... ja jos elämää katsoo, niin voi varmaan sanoa, että oot elänyt sen täyttäen.
Me lähdettiin monesti yhtäkkiä vain ajelemaan ympäri Suomea, kun olin pieni ja matkusteltiin paljon ihan Suomessakin. Mulla oli yksi kaupunki, johon aina halusin. Vinguin sinne joka ikinen kerta, kun lähdettiin johonkin ja vielä silloinkin, kun oltiin jo hotellissa toisella puolella Suomea. Kerran sainkin suostuteltua vanhemmat pois siitä hotellista jossa oltiin ja ajamaan pari sataa kilometriä lähemmäs sitä kaupunkia, vaikkei ne sinne sitten lopulta halunneetkaan. Vaikea selittää sitä tunnetta. Koin, että siellä on ihanaa ja siellä oleminen tuntui siltä kuin kaikki olisi juuri niin kuin unelmoi. Eikä siellä tehty mitään kovin erikoista, mutta ruokakin maistui aina siellä paremmalta. En muista kaupungista paljoakaan enkä ole käynnyt siellä sen jälkeen enkä näin aikuisena ja rationaalisesti ajattelevana pidä sitä kaupunkia mitenkään erityisen mielenkiintoisena, aika tavallisena kaupunkina.
Oli myös toinen kaupunki, jota jostain syystä vihasin lapsena yli kaiken. Sanoin aina ääneen, etten ikinä muuta sinne. Elämä alkoikin jossain vaiheessa hahmottua niin, että siihen lapsena vihaamaani kaupunkiin muuttaminen saattaisi hyvinkin varmasti olla edessä. Rationaalisen aikuisen näkökulmasta muutto tuntuisi kaikinpuolin hyvältä.
Ehkä ne lapsuuden ajatukset on vaan ajatuksia eikä sen kummempaa. Sä asut siinä lapsena rakastamassani kaupungissa, jos et sitä jo keksinyt.
Päättelen sen kuitenkin niin, että en mä koskaan lakkaa tykkäämästä susta, mitä reittiään elämä ikinä meneekään, koska jos se olisi niin, niin en olisi sitä kaupunkiaan rakastanut lapsena.
Mun on aika helppo menneisyyden perusteella tietää omat tunteeni ja voin sanoa sen, että jos me jotain yritettäisiin ja se olisi vaikka vuoristorata, joka menisi täysin päin h*lvettiä, niin mun on todella vaikea ajatella, että lakkaisin tykkäämästä susta, vaikka ajattelisin pahimmat mahdolliset skenaariot.
Mun on vaikea selittää sitä miltä sä tunnut.
En tykkää ehkä ajatella asioita kauhean pitkälle, mutta mä tajuan ehkä sun tunteet. Sitä jotenkin huonosti halusin tuoda esiin, että en koskaan sanoisi sulle sanaakaan, jos en tietäisi sitä varmaksi, että ne asiat joita sä ehkä hetkittäin pelkäät mun tunteista on turhia. En ala tuntea välinpitämättömyyttä sua kohtaan, vaikka kuinka yrittäisit. Tässä on mennyt aika monta vuotta ja kai sellaista outoa kiintymystäkin tullut, että kyllä sä voit olla vaikka kuinka tylsä ja arkinen, niin näet sitten että mun tunteet ei hetkahdakaan, ainoastaan ehkä hetkahduttelisin meitä jos oltaisi tylsimyksiä. Et oo ehkä huomannut sitä, mutta oon kaikista parhaimmillani yleensä silloin, jos mulle ollaan vihaisia tai kiukutellaan, niin sitäkin voit kokeilla jos haluat, koska otan ne positiivisesti ja lempeästi ellei tilanne vaadi vastavihastelua sopuun pääsemiseksi. Se on vähän outo juttu. Kai se on vaan haaste, että saa toisenkin ajattelemaan iloisia. En tiedä.
Tunteet sua kohtaan tulee jostain paljonpaljonpaljon syvempää. Sitä sun ei kannata unohtaa, vaikka en siitä puhuisi sen kummemin. Pidän asioita joskus aika pinnassa, koska se on helpompaa niin, että ei laske kauheasti minkään varaan.
Tähän viestiin ei tarvitse kenenkään vastata mitään ja en ehkä itsekään sen enempiä jauha näitä asioita, kun sain sanottua sen verran kuin osasin. Loput ajatukset ja tarkennukset eivät löytäneet kielellistä muotoaan ja ne saa jäädä vain leijuviksi ajatuksiksi. Toivottavasti tämä auttaa uskomaan itseen, eikä sen ole tarkoituskaan sen enempiä saada aikaan, kunhan vain muistuttaa, että joku tykkää paljon.
Ja koska nää palstat on mitä on, niin täähän meni siis Antille Indonesiaan eli Savonlinnaan eli Espooseen. Nyt pitää jo mennä ja lopettaa tällaiset tyhmät sepustukset :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
en jaksanu lukea ku ekat kolme riviä. tiivistä. ja mee sen jälkeen keittiöön tekee safkaa. parhain terveisin tuttavasi antti.
En tiivistä. Ruoka oli valmiina jo kahdeltatoista, mutta koska oot myöhässä saat jälkiruoankin, koska en viitsi seisoskella keittiössä vain näön vuoksi. Istun sen jälkeen sun mahan päälle, jos lakkaat kiukuttelemasta, koska halusin vielä käyttää sitä kiukkuisuutta tekosyynä hieroa sun hartioita. Sen jälkeen oon ansainnut sen, että saan roikkua sussa kuin iloinen koala ja ilostuttaa sua viidentoista sivun pituisilla viesteillä, mitkä sun pitää tarkasti lukea sanasta sanaan.
Huomenna on herneitä eli ruokasota, mutta sä saat aseeksi vain leivinpaperia.
Yritä paremmin, ei tuntunut missään :)