Onko uhreille tuttua olotila aivan kuin leijuisi..? sitä kuvittelee rakastuneen olotilaksi, mutta oikeasti se on sitä, että antaa itsensä toisen käytettäväksi, ei jaksa enää mitään, motivaatio hukassa? Enemmän masennusta, jota kuvittelee rakastumiseksi. Turtana olemista. Mikään ei vihastuta, mutta mikään ei myöskään herätä suuria tunteita.
Ei edes se, kun narsisti kohtelee kaltoin. Ei jaksa vastustaa enää. Siitä suosta oli vaikea kivuta ylös, koska siinä oli myös jotain "suloista". Mutta kun siitä pääsi ylös, oli myös oppinut, mitä on aito rakkaus. Ei mikään romanttinen novelli. Oikeaa elämää, johon kuuluu kipu ja tuska.
Muistan, kun narsisti jätti, niin ajattelin, että elämä on hukassa. Olin muka niin rakastunut. En koskaan pääse irti, ajattelin. Ei pitänyt paikkaansa, pääsin erinomaisesti. Kauhulla joskus ajattelen, että entä jos hän ei olisi jättänyt, kuvittelisinko edelleen hänen olevan elämäni rakkaus, prinssi, jonka kanssa "leijailen" jossain fantasiamaailmassa. (prinssi, joka käytti hyväkseen, haukkui jne.) En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta luulen sen olotilan olevan samankaltainen. addiktiivinen.
Ei edes se, kun narsisti kohtelee kaltoin. Ei jaksa vastustaa enää. Siitä suosta oli vaikea kivuta ylös, koska siinä oli myös jotain "suloista". Mutta kun siitä pääsi ylös, oli myös oppinut, mitä on aito rakkaus. Ei mikään romanttinen novelli. Oikeaa elämää, johon kuuluu kipu ja tuska.
Muistan, kun narsisti jätti, niin ajattelin, että elämä on hukassa. Olin muka niin rakastunut. En koskaan pääse irti, ajattelin. Ei pitänyt paikkaansa, pääsin erinomaisesti. Kauhulla joskus ajattelen, että entä jos hän ei olisi jättänyt, kuvittelisinko edelleen hänen olevan elämäni rakkaus, prinssi, jonka kanssa "leijailen" jossain fantasiamaailmassa. (prinssi, joka käytti hyväkseen, haukkui jne.) En ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta luulen sen olotilan olevan samankaltainen. addiktiivinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viestisi olisi voinnut olla kuin itseni kirjoittama, ainoa ero on, että entinen puolisoni on nainen ja minä mies.
Muistan kuinka joskus mietin, että pystynkö enää koskaan tuntemaan mitään. Hän hajoitti minun psyykkeeni todella tehokkaasti.
En olisi itse koskaan pystynyt lähtemään suhteesta, en vaikka hänellä oli pitkään toinen lisäkseni ja teki hän mitä vain, niin aina "ymmärsin" lopulta häntä ja hänen kantansa.
Lopulta olin niin hajalla, että en antanut yhdessä riidassa periksi, en vaikka hän teki minulle kaikenlaista. Meidän suhde loppui siihen (yli vuosikymmenen suhde kuin seinään). Minun onnekseni tämä toinen oli silloin vielä mukana kuvioissa (tämä toinen oli myös aika rikki ja jopa käytiin kerran ennen eroa kolmistaan syömässä.. se oli kuin unta, painajaista) ja hän muutti saman tien sen luokse.
Toinen oli onnensa kukkuloilla kun oli saannut lopulta hänet yksin, minä niin rikki kuin ihminen vain olla voi, en tajunnut mistään mitään, laihduin lähes kaksikymmentä kiloa, minulla oli päiviä, joista en muista mitään, pystyin jopa itse näkemään ettei kaikki ole kunnossa ja luulin tulevani hulluksi.
Lopulta sain jostain voimaa, menin terapiaan ja siitä se lähti.
Heidän suhteensa kesti minun jättämiseni jälkeen vajaan vuoden, jonka jälkeen se yritti takaisin. Tässä vaiheessa olin saanut jo jonkun verran oikeita ystäviä ja he pitivät minut kuivilla ja sain pidettyä sen noidan poissa elämästäni (käytän siitä noita sanaa, koska hän "lumosi minut taikamaailmaansa") Helppoa se ei totisesti ollut ja olisin varmasti repsahtanut ilman ystäviäni.
Se oli huumetta ja erossa oli paljon sellaista, jotka kuvaa todella hyvin pahoja vieroitusoireita.
Sain yli vuosikymmenen elää tuttua elämää, tuntea arvottomuutta, johon olin kasvanut lapsuudenkodissani. Sain olla itseäni "paremman" ihmisen kanssa ja ostaa häneltä huomiota... Vastineeksi kaikesta antamastani sain upeita, ihania, mutta katteettomia lupauksia. Meidän suhde oli puhdasta valetta alusta loppuun.
Hän valehteli minulle ja minä itse valehtelin itselleni...
Mitä sitten, että nyt on vaikeaa ja hän vie tuhkatkin pesästä, kun hän huomenna lunastaa lupauksensa ja elämä on ihanaa... Siis huominen, jota ei oikeasti ollut koskaan tulossakaan.
Pakko ottaa keskusteluun osaa,edelleen olen kirjoitellut ja kertonut oman tarinani tällä palstalla.. olemme eronneet nyt neljännen kerran,olen yrittänyt viime päivät pysytellä siinä kannassa että parempi ilman häntä..juurikin puhuin hänen kanssaan ja voi niitä puheita,ymmärrän kyllä sinua,sun pitää mennä puhumaan noista sun ongelmista jonnekkin ja etkö näe että olen yrittänyt kaikkeni että sulla olis hyvä olla,pelkään sua,oot väkivaltainen,rakastan sua yli kaiken,oot kaunis ja en halua sulle mitään pahaa...sunkin pitää muuttua,ite oon yrittäny muuttua mut painostat liikaa,arvostan sua mut mikset anna mulle ees läheisyyttä,haluan sua mutta oot niin kylmä... loputon jana sanoja joita en ymmärrä mutta loppujen lopuksi tuntuu että minussakin on vikaa ja ehkä tämä vielä toimii ja ehkä hän oikeasti välittää?? olen niiiiiin ymmälläni etten todella tiedä mitä teen ja olenko itsekkin sairas jos vielä kerran palaamme yhteen...olen varannut ajan ammatti ihmiselle jotta saan puhuttua jollekkin puolueettomalle kaiken... hullu vai masokisti...rakastunut vai riippuvainen...järki päässä vai manipuloitu.. todellista vai uskottelua...aitoja tunteita vai naruista vetämistä...