Hei!
Olen hieman ymmälläni, enkä ole asiasta voinut puhua oikein kellekään puolueettomasti. Kaikki tuttuni ympärilläni tietävät tilanteeni ja tottakai ovat puolueellisia tässä tilanteessa. Miehen puolella taas sama juttu.
Olen 24-vuotias, naimisissa oleva nainen. Mieheni ei halua itselleen lapsia (mieheni on 32) sillä hänellä on exänsä kanssa lapsi, joka tuli vahingossa ja exän päätöksellä. Vaikka mieheni perusteleekin miksi ei enää lapsia halua, uskoisin hänellä olevan taustalla pelko siitä, että jos eroamme, niin hän joutuu jälleen maksamaan yhtä elatusapua ja miettimään omia menojaan sen mukaan, että näkee myös lasta.
No, nyt sitten kumminkin on päässyt käymään niin, että minä odotan lasta. Raskaus ei todellakaan ole suunniteltu ja sain kuulla tästä vasta lääkärissä, jonne menin aivan toisten vaivojen takia. Olen seitsemännellä (!) viikolla menossa.
Kerroin tästä miehelleni ja hänen reaktionsa oli ehdoton ei lapselle. Abortti pitäisi tehdä. Kuvittelin itsekin olevani samoilla linjoilla, koska en ole lasta nuoruudessani koskaan halunnut. Nyt en olekaan enää niin varma.
Mieheni on välillä puhunut ehkä tajuamatta minun tunteitani, miten tärkeä hänen tyttärensä kaikesta huolimatta on ja miten hän rakastyaa tyttöään. Olen välillä miettinyt, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa kun mieheni ei halua lasta ja puhuu tuollaisia, jos minulla alkaa hormoonit jylläämään ja haluan lapsen. Ajattelin kumminkin, että se on sen ajan murhe, kun ja jos sellaista fiilistä tulee.
Nyt kun olen raskaana, en ole enää abortista yhtään varma. Muutama kaverini on sen kokenut ja eräälle se on ollut erittäin raskas toimenpide. Hän on joutunut ottamaan sairaslomaa töistä sen takia. En tiedä, oliko syy fyysinen tai psyykkinen, sillä hän ei suostu keskustelemaan aiheesta.
Mitä minun tulisi tässä tilanteessa tehdä? Aikaa on vielä, mutta en tiedä edes omia tuntemuksiani. Omalla tavallaan en halua tietentahtoen rikkoa minun ja miehen välejä synnyttämällä lapsen, mutta tavallaan nyt kun tiedostan sellaisen olemassaolon, tunnen olevani valmis huolehtimaan toisesta ja katsomaan, kuinka lapsi kasvaa ja oppii kutsumaan minua äidiksi. Ja saisin kokea ne samat tunteet, mistä mieheni puhuu.
Onko tämä vain hormonien heittelyä vai onko mieheni puheet jotekin jääneet alitajuntaan, että ajattelen näin haluavani sitä samaa? En ole tosiaan koskaan aiemmin kuvitellutkaan, että haluaisin lapsia. Tulen kyllä niiden kanssa toimeen ja pidän lapsista, mutta olen aina sanonut "pidän lapsista, kunhan ne eivät ole omia." Voiko tällainen yllättäen muuttua?
Olen ihan sekaisin ja tosiaan kaikki mitä ystäville puhun, on puolueellista joko minua tai miestäni kohtaan riippuen siitä, kumman kaveri on enemmän kyseessä.
Olen hieman ymmälläni, enkä ole asiasta voinut puhua oikein kellekään puolueettomasti. Kaikki tuttuni ympärilläni tietävät tilanteeni ja tottakai ovat puolueellisia tässä tilanteessa. Miehen puolella taas sama juttu.
Olen 24-vuotias, naimisissa oleva nainen. Mieheni ei halua itselleen lapsia (mieheni on 32) sillä hänellä on exänsä kanssa lapsi, joka tuli vahingossa ja exän päätöksellä. Vaikka mieheni perusteleekin miksi ei enää lapsia halua, uskoisin hänellä olevan taustalla pelko siitä, että jos eroamme, niin hän joutuu jälleen maksamaan yhtä elatusapua ja miettimään omia menojaan sen mukaan, että näkee myös lasta.
No, nyt sitten kumminkin on päässyt käymään niin, että minä odotan lasta. Raskaus ei todellakaan ole suunniteltu ja sain kuulla tästä vasta lääkärissä, jonne menin aivan toisten vaivojen takia. Olen seitsemännellä (!) viikolla menossa.
Kerroin tästä miehelleni ja hänen reaktionsa oli ehdoton ei lapselle. Abortti pitäisi tehdä. Kuvittelin itsekin olevani samoilla linjoilla, koska en ole lasta nuoruudessani koskaan halunnut. Nyt en olekaan enää niin varma.
Mieheni on välillä puhunut ehkä tajuamatta minun tunteitani, miten tärkeä hänen tyttärensä kaikesta huolimatta on ja miten hän rakastyaa tyttöään. Olen välillä miettinyt, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa kun mieheni ei halua lasta ja puhuu tuollaisia, jos minulla alkaa hormoonit jylläämään ja haluan lapsen. Ajattelin kumminkin, että se on sen ajan murhe, kun ja jos sellaista fiilistä tulee.
Nyt kun olen raskaana, en ole enää abortista yhtään varma. Muutama kaverini on sen kokenut ja eräälle se on ollut erittäin raskas toimenpide. Hän on joutunut ottamaan sairaslomaa töistä sen takia. En tiedä, oliko syy fyysinen tai psyykkinen, sillä hän ei suostu keskustelemaan aiheesta.
Mitä minun tulisi tässä tilanteessa tehdä? Aikaa on vielä, mutta en tiedä edes omia tuntemuksiani. Omalla tavallaan en halua tietentahtoen rikkoa minun ja miehen välejä synnyttämällä lapsen, mutta tavallaan nyt kun tiedostan sellaisen olemassaolon, tunnen olevani valmis huolehtimaan toisesta ja katsomaan, kuinka lapsi kasvaa ja oppii kutsumaan minua äidiksi. Ja saisin kokea ne samat tunteet, mistä mieheni puhuu.
Onko tämä vain hormonien heittelyä vai onko mieheni puheet jotekin jääneet alitajuntaan, että ajattelen näin haluavani sitä samaa? En ole tosiaan koskaan aiemmin kuvitellutkaan, että haluaisin lapsia. Tulen kyllä niiden kanssa toimeen ja pidän lapsista, mutta olen aina sanonut "pidän lapsista, kunhan ne eivät ole omia." Voiko tällainen yllättäen muuttua?
Olen ihan sekaisin ja tosiaan kaikki mitä ystäville puhun, on puolueellista joko minua tai miestäni kohtaan riippuen siitä, kumman kaveri on enemmän kyseessä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedät itsekin miten väärin lapsen tappaminen olisi. Mieskin on varmasti tiennyt miten voi käydä kun seksiä harrastaa. Hän ei myöskään joutuisi kantamaan lopunikäänsä lapsen tappamisen syyllisyyttä ja muita abortin seurauksia, josta sullakin on jo varottavia esimerkkejä lähipiirissä. Tuskin kannattaa hypätä samaan suohon rypemään itsensä traumatisoineiden kanssa?
Ei elämää voi elää niin että mitäs jos niin tai näin, vaan siten mitä on nyt. Erohan voi tulla monista muistakin syistä paljon myöhemmin. Olet saanut elämältä suurimman lahjan minkä se voi antaa, tuhoisitko sen ja ehkä omankin mielenterveytesi jonkun muun mieliksi? Miehesi on vain alkupaniikissa ja siksi reaktio on se mikä on, mutta yleensä ne sopeutuu ajatukseen kuukausien kuluessa. Luultavasti hän on vielä iki kiitollinen sinulle jonakin päivänä jos nyt puolustat lastanne ja suojelet häntä kuolettavilta vaatimuksilta. Muista myös että tämä voi olla ainoa tilaisuutesi koskaan saada oma lapsi ja kokea äitiys. Lapsen elämää harvempi katuu, aborttia kyllä sitäkin useampi.
Sinä kirjoitat kauniisti tunteistasi ja ajatuksistasi esim. siitä, mitä mietit kun miehesi puhuu omasta lapsestaan sinulle, ja kuinka haluaisit itse tuntea samoin kuin hän. Minulle tuli mieleen, että oletko miehellesi kertonut nämä samat asiat myös? Jospa miehesi ei niin tyhmä olekaan, että on kanssasi naimisiin mennessä oikeasti luullut, etteikö 24-vuotias nainen voisi joskus halutakin lapsia vielä, vaikkei siihen mennessä sellaisia olisikaan halunnut? Jospa hänkin ymmärtäisi sinua paremmin sitä kautta, että hänellä kuitenkin on jo lapsi, joka on hänelle hyvin rakas?
"Pidän lapsista kunhan ne eivät ole omia", noin on varmaan moni sanonut, ja sitten myöhemmin tehnyt ihan omiakin ;) Eli kyllä se mieli voi siinäkin muuttua. Minäkin olen aikoinaan sanonut noin, ja sittemmin olen alkanut haluamaan omiakin :)
Sinä olet kuitenkin vasta 24-vuotias, enkä minä pidä minkäänlaisena ihmeenä sitä, jollei tuossa iässä vielä ole voinutkaan lyödä lopullisia lukkoja näinkin tärkeässä asiassa.
Päätös tässä asiassa on sinun, ja minusta sinun kannattaa kuunnella itseäsi. Miehelläsi on omat syynsä olla haluamatta lasta, mutta ne syyt eivät päde sinuun, eikä minusta olisi miehesi puolelta oikeudenmukaista olettakaan niiden pätevän. Teillä on kuitenkin erilainen historia takananne ja sinä olet varsin nuorikin vielä. Mahtoikohan hänkään alle 25 vuotiaana tietää ja ajatella samoin kuin nyt, yli kolmen vuosikymmenen elämänkokemuksella ajattelee...
Sanot ettet halua rikkoa sinun ja miehesi välejä. Tietenkään et halua. Oletko miettinyt sitä, miten sitten elämäsi sujuisi abortin jälkeen? Entä jos aborttikin rikkoisi jotain tällaisessa tilanteessa, jossa tunnet halua ja valmiutta olla äiti ja nähdä lapsesi kasvavan? Sinä itse varmaan tiedät parhaiten, kuinka sellainen sinuun voisi pahimmillaan vaikuttaa.
Mulle tuli kyllä mieleen sekin, että entäpä jos välit mieheesi ei lapsesta rikkoutuisikaan? Hänessä kuitenkin näyttäisi olevan valmius isyyteen, kun kuitenkin jo syntynyttä lastaan rakastaa ja haluaa järjestellä menojaan lapsensa ehdoilla. Teidän lastannehan hän saisi nähdä ihan joka päivä ja olla hänen kanssaan ihan joka päivä, jos niin itse haluaisi. Jospa tämä lapsi ei liittoanne kuitenkaan rikkoisikaan? Jospa miehesi reaktiossa onkin enemmän yllättävän tilanteen tuomaa järkytystä ja pelkoa kuin todellista rauhallista aikuisen ihmisen harkintaa?
Muista kuitenkin, että valinta on sinun. Sinä päätät haluatko raskauttasi jatkaa ja haluatko lapsesi pitää. Myöhemminkin sinä päätät omista lapsitoiveistasi. Mikäli miehesi hyvin tiukasti nyt pysyy omassa kannassaan olla haluamatta lapsia, kehota häntä kipittämään kiireen vilkkaa lääkärin pakeille vasektomiaa pyytämään, jollei hän sitä ole jo tehnyt. Mutta omasta raskaudestaan päättää joka tapauksessa jokainen itse, niin sinäkin omastasi.