Olen miettinyt jo pidempään että olenko masentunut vai mikä tässä on.
Lähtötilanne: olen 21-vuotias tyttö. Tuntuu että mikään ei riitä. En osaa ENÄÄ nauttia elämästä, tuntuu myös että olen tulossa ''vanhaksi''
Lukion jälkeen hain kouluihin ja en päässyt. Kahden vuoden tauon jälkeen pääsin kuitenkin opiskelee, päätin ottaa mahdollisuuden vastaan ja lähdin vieraalle paikkakunnalle YPÖyksin. Enhän mä ole ainoa, mutta mulla kestää että saa kavereita, tai ns. sydänystäviä. Tuntuu että en sovi oikein mihinkää, haluan olla yksin joskus.
Ala on vaativa... En tiedä mitä kuvittelin, ehkä minussa on perfektionistin vikaa, pitää vaatia itseltä AINA liikaa. :(
Voisin kuvitella että nää mun ongelmat lähtee siitä kun en osaa puhua.
Miesjutut, saan kokea ikäviä ja sydäntäsärkeviä asioita, joista en viitsi puhua...
Voiskohan jopa mennä niin syvälle kuin vanhempien avioero 7-vuotta sitten.
Yritän olla kaikille hyvä ja yritän tehdä kaikkeni että näen perheen jäseniä ja kaikilla olisi hyvin. Tuntuu että petän kaikki, vaikka en ees niin tee.
En osaa puhua oikein kenellekkään... Mitä mulle tapahtuu?
Niin ja mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole käynyt päässäni... tuntuu vaan etten jaksa yrittää...
Lähtötilanne: olen 21-vuotias tyttö. Tuntuu että mikään ei riitä. En osaa ENÄÄ nauttia elämästä, tuntuu myös että olen tulossa ''vanhaksi''
Lukion jälkeen hain kouluihin ja en päässyt. Kahden vuoden tauon jälkeen pääsin kuitenkin opiskelee, päätin ottaa mahdollisuuden vastaan ja lähdin vieraalle paikkakunnalle YPÖyksin. Enhän mä ole ainoa, mutta mulla kestää että saa kavereita, tai ns. sydänystäviä. Tuntuu että en sovi oikein mihinkää, haluan olla yksin joskus.
Ala on vaativa... En tiedä mitä kuvittelin, ehkä minussa on perfektionistin vikaa, pitää vaatia itseltä AINA liikaa. :(
Voisin kuvitella että nää mun ongelmat lähtee siitä kun en osaa puhua.
Miesjutut, saan kokea ikäviä ja sydäntäsärkeviä asioita, joista en viitsi puhua...
Voiskohan jopa mennä niin syvälle kuin vanhempien avioero 7-vuotta sitten.
Yritän olla kaikille hyvä ja yritän tehdä kaikkeni että näen perheen jäseniä ja kaikilla olisi hyvin. Tuntuu että petän kaikki, vaikka en ees niin tee.
En osaa puhua oikein kenellekkään... Mitä mulle tapahtuu?
Niin ja mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole käynyt päässäni... tuntuu vaan etten jaksa yrittää...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä. Oot oikeilla jäljillä. Joku viisas sanoi, että ollakseen tässä hetkessä tulee olla sujut menneisyytensä kanssa. Avioero on aina rankka asia lapsille. Se on paha kriisi. Myös puhumaan oppii!
Käy paikallisessa kirjastossa! Psykologian osastolta löytyy elämän taito -kirjoja. Ne auttoivat paljon minuakin! Sieltä löytyy vinkkejä aivan kaikkeen! Usko tai älä niin et todellakaan ole ainoa josta tuntuu, että ei osaa puhua!
Ja lisään tähän vielä. Jos tuntuu, että ei ole ketään kenelle puhua niin kokeile kirjoittaa päiväkirjaa. Se toimii kuulijana, kelle kertoa pahimmat murheet. Kun ne lukee jälkikäteen voi huomata, että ei murheet niin suuria ollutkaan. Kokeile edes. Kirjakaupasta löytyy muistioita. Ota kynä ja anna palaa. Aluksi saattaa tuntua oudolta, mutta anna kynän vaan viedä mitä ajatukseen tulee. Myös pahimmat asiat ja jos toivot esimerkiksi jollekkin pahaa niin ei se synti ole. Kirjoita aivan kaikki mitä tulee sisältäsi. :)
Kuulostaa tutulta, itsekin elämä tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä, koulunkäynti ahdistaa (olen lukiossa) koska en vaan osaa puhua ja hankkia kavereita, tunnen olevani niin yksinäinen.
Voisit ottaa yhteyttä koulusi terveydenhoitajaan/psykologiin, heidän kanssa puhuminen auttaa, sillä tilanteesi kuulostaa hyvin pahalta. Jos kokee olevansa masentunut, niin silloin luultavasti myös on masentunut. Ei kannata väheksyä huono oloaan.
Masennukseen ainakin itselläni liittyy syyllisyydentunne ja "tyhjyys", kuten sinullakin. Itse myös viihdyn paremmin YKSIN ja tunnen että en kuulu minnekään.
Voimia sinulle!