Olen 19-vuotias nuori nainen, ja olen sairastanut masennusta jo noin seitsemän vuotta.
Viime vuoden aikana masennus on pahentunut niin paljon, että olen jo ihan päästäni sekaisin. Kärsin jatkuvista pelkotiloista, vainoharhaisuudesta, epätoivosta ja kamalasta stressistä joka päivä. Pelot ja vainoharhaisuus on mennyt jo niin pitkälle, että en enää luota läheisiini, vaan kuvittelen jatkuvasti, mitä kaikkea kamalaa he mahdollisesti puhuvat selkäni takana, ja miten he aikovat satuttaa minua. En luota perheeseeni enkä sukuuni, poikaystävästä ja ystävistä puhumattakaan. Pelkään ihan kokoajan, että poikaystäväni jättää minut, tai pettää minua, ja että perheeni hylkää minut nyt, kun minulla on vaikeinta.
Itken ympäri vuorokauden. Makaan usein lattialla poikaystäväni tai perheenjäsenteni edessä, ja itken, nikottelen ja ulvon. Pyydän ihmisiä lyömään minua tai sanomaan jotain todella satuttavaa, jotta saisin syyn itsemurhaan, jota en toistaiseksi uskalla tehdä. Toivon, että menisin niin järjiltäni, että päättäisin päiväni sen enempää ajattelematta.
Pelkään, että en tule koskaan parantumaan masennuksesta.
Olen käynyt terapiassa 7 vuotta, ja syön masennuslääkkeitä. Niistä ei tunnu olevan paljoakaan apua. Itsetuntoni on niin pakkasen puolella, että en pidä itseäni minkään arvoisena.
En ole tuntenut mitään (pelkoa ja ahdistusta lukuun ottamatta) enää moneen vuoteen. Muistelen aikaa, jolloin vielä kykenin tuntemaan onnellisuutta. Tämä kaikki on verrattavissa ikuiseen talveen: Aivan kuin pimeä ja kylmä talvi olisi kestänyt jo useita vuosia, ja kykenisin enää vain muistelemaan, miltä auringonpaiste tuntuu ja lintujen laulu kuulostaa. Sydämeni on kauttaaltaan jäässä.
Viime vuoden aikana masennus on pahentunut niin paljon, että olen jo ihan päästäni sekaisin. Kärsin jatkuvista pelkotiloista, vainoharhaisuudesta, epätoivosta ja kamalasta stressistä joka päivä. Pelot ja vainoharhaisuus on mennyt jo niin pitkälle, että en enää luota läheisiini, vaan kuvittelen jatkuvasti, mitä kaikkea kamalaa he mahdollisesti puhuvat selkäni takana, ja miten he aikovat satuttaa minua. En luota perheeseeni enkä sukuuni, poikaystävästä ja ystävistä puhumattakaan. Pelkään ihan kokoajan, että poikaystäväni jättää minut, tai pettää minua, ja että perheeni hylkää minut nyt, kun minulla on vaikeinta.
Itken ympäri vuorokauden. Makaan usein lattialla poikaystäväni tai perheenjäsenteni edessä, ja itken, nikottelen ja ulvon. Pyydän ihmisiä lyömään minua tai sanomaan jotain todella satuttavaa, jotta saisin syyn itsemurhaan, jota en toistaiseksi uskalla tehdä. Toivon, että menisin niin järjiltäni, että päättäisin päiväni sen enempää ajattelematta.
Pelkään, että en tule koskaan parantumaan masennuksesta.
Olen käynyt terapiassa 7 vuotta, ja syön masennuslääkkeitä. Niistä ei tunnu olevan paljoakaan apua. Itsetuntoni on niin pakkasen puolella, että en pidä itseäni minkään arvoisena.
En ole tuntenut mitään (pelkoa ja ahdistusta lukuun ottamatta) enää moneen vuoteen. Muistelen aikaa, jolloin vielä kykenin tuntemaan onnellisuutta. Tämä kaikki on verrattavissa ikuiseen talveen: Aivan kuin pimeä ja kylmä talvi olisi kestänyt jo useita vuosia, ja kykenisin enää vain muistelemaan, miltä auringonpaiste tuntuu ja lintujen laulu kuulostaa. Sydämeni on kauttaaltaan jäässä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaa miettiä mitä puuttuu elämässä. Se voi olla ihan jokin pienikin asia. Kannattaa olla ulkona mahdollisimman paljon ja viettää aikaa ihmisten kanssa ja ihan rohkeasti vaan.. Kannattaa harrastaa jotain asiaa säännöllisesti ja rehkiä itsensä ihan puhki asian parissa.. näin itse pääsin masennuksesta eroon.. tämä voi kestää kauan mutta kärsivällisuus palkitaan.. ja D-vitamiinin syönti on tärkeää..
Oletko käynyt ihan oikeassa psykoterapiassa, etkä vaan ns. keskusteluavussa sairaanhoitajan luona?
Ehkä olet jo sairaalahoidon tarpeessa?
Onko suhteesi läheisiisi kunnossa oikeasti?
Opiskeletko? Oletko töissä?