Psykiatrini mukaan minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekä AD/HD. On valmis tekemään lähetteen neurologille jotta AD/HD voidaan varmistaa. Itse en näe olevani ylivilkas, joten ADD olisi parempi selitys vähäiselle/olemattomalle keskittymiskyvylleni. Nyt olen hukassa, omasta mielestäni dg pitäisi olla epävakaa persoonallisuus & ADD, mutta psykiatri pysyy kannassaan.
Olen ollut jo 13 vuotiaasta asti jaksoittain todella masentunut. Viiltelyä, itsemurhayrityksiä on myös mahtunut mukaan. Vasta 20 vuotiaana uskaltauduin hakemaan apua. Ensin minulla oli "vaikea masennus", jonka takia kävin juttelemassa psykiartin kanssa, kunnes he alkoivat tutkia kaksisuuntaisen mahdollisuutta, ja totesivat että se minulla on.
Minulla oli todella rikkinäinen ja "häiriintynyt" lapsuus. Äidilläni on epävakaa persoonallisuus, järki meni ja lähti kun olin vielä vauva. Sen jälkeen olen asunut sukulaisilla, milloin isovanhemmilla, milloin isällä. Missä olinkin, ympärilläni oli kännissä olevia ihmisiä. En koskaan saanut kannustusta, tukea tai läheisyyttä. Raha hoiti rakkauden osoitukset, sain uusia vaatteita, leluja mutta en koskaan halausta. Äitini lähtö on vaikuttanut minuun enemmän kuin osasin kuvitellakkaan. Kärsin nyt läheisriippuvuudesta, paniikkihäiriöstä ja monesta muusta psyykkisestä häiriöstä. Teininä touhu lähti aivan hanskasta. Sain kaksi keskenmenoa, oma isä hylkäsi minut ja huijasi satoja euroja rahaa, poikaystävä petti. Silloin tuntui että nyt tuli liikaa paskaa niskaan. Asuin jo silloin silloisen poikaystäväni kanssa, mutta suhde meni karille kun aloin pettämään ja olemaan tunteeton. Tuntuu että tunteet hävisivät/lukkiutuivat pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti täyttää sitä tyhjää aukkoa sisällä monilla, monilla irtosuhteilla ja päihteillä. Kotini oli kuin pommin jäljiltä, enkä jaksanut välittää edes suihkussa käymisestä tai syömisestä. Sain järjettömiä raivokohtauksia myös.. Saatoin olla jopa väkivaltainen ja monet astiastot tuli hajotettua..
Nyt on jo pitkään ollut tasaisempaa, ja raivokohtaukset ovat jääneet kokonaan pois. Ainoa mikä vaivaa, on epätodellinen olo. tai oikeastaan epätodellinen kuva omasta itsestä. en ole koskaan tiennyt "kuka olen". olen aina seurannut jotain tiettyä roolia/roolimallia. en uskalla olla oma itseni, en edes tiedä millainen se on. menen muiden mielipiteiden mukaan melkein aina. olen ajautunut myös huonoon seuraan usein.. kun katson peiliin, mietin että kuka olet..? kuin eläisin jonkun toisen elämää, hänen kehossaan. haluaisinkin tietää mikä tähän avuksi? itsetutkiskelu on helpottanut, mutta mikä avuksi, että voisin huoletta olla MINÄ. olen ollut niin hirveä ihminen ja minua on aina alistettu alas ja sanottu millainen saan olla ja millainen en. Pelkään että se teiniaikojen hirviö tulee takaisin.. onko se mahdollista, olenko aina se sama hirviö, vai olenko kasvanut siitä jo pois..?
Mietin myös aivan liikaa ja se pilaa elämäni.. Mietin miksi ihmiset käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, olen varovainen sanoissani ja teoissani etten aiheuta muille traumoja tai pahaa mieltä. Esim jos olen pienen lapsen kanssa, mietin koko ajan miten toimintani vaikuttaa hänen mieleensä esim vanhemmalla iällä. Olen itse niin pahasti traumatisoitunut lapsena, että liikaakin varjelen muita siltä..
Olen ollut jo 13 vuotiaasta asti jaksoittain todella masentunut. Viiltelyä, itsemurhayrityksiä on myös mahtunut mukaan. Vasta 20 vuotiaana uskaltauduin hakemaan apua. Ensin minulla oli "vaikea masennus", jonka takia kävin juttelemassa psykiartin kanssa, kunnes he alkoivat tutkia kaksisuuntaisen mahdollisuutta, ja totesivat että se minulla on.
Minulla oli todella rikkinäinen ja "häiriintynyt" lapsuus. Äidilläni on epävakaa persoonallisuus, järki meni ja lähti kun olin vielä vauva. Sen jälkeen olen asunut sukulaisilla, milloin isovanhemmilla, milloin isällä. Missä olinkin, ympärilläni oli kännissä olevia ihmisiä. En koskaan saanut kannustusta, tukea tai läheisyyttä. Raha hoiti rakkauden osoitukset, sain uusia vaatteita, leluja mutta en koskaan halausta. Äitini lähtö on vaikuttanut minuun enemmän kuin osasin kuvitellakkaan. Kärsin nyt läheisriippuvuudesta, paniikkihäiriöstä ja monesta muusta psyykkisestä häiriöstä. Teininä touhu lähti aivan hanskasta. Sain kaksi keskenmenoa, oma isä hylkäsi minut ja huijasi satoja euroja rahaa, poikaystävä petti. Silloin tuntui että nyt tuli liikaa paskaa niskaan. Asuin jo silloin silloisen poikaystäväni kanssa, mutta suhde meni karille kun aloin pettämään ja olemaan tunteeton. Tuntuu että tunteet hävisivät/lukkiutuivat pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti täyttää sitä tyhjää aukkoa sisällä monilla, monilla irtosuhteilla ja päihteillä. Kotini oli kuin pommin jäljiltä, enkä jaksanut välittää edes suihkussa käymisestä tai syömisestä. Sain järjettömiä raivokohtauksia myös.. Saatoin olla jopa väkivaltainen ja monet astiastot tuli hajotettua..
Nyt on jo pitkään ollut tasaisempaa, ja raivokohtaukset ovat jääneet kokonaan pois. Ainoa mikä vaivaa, on epätodellinen olo. tai oikeastaan epätodellinen kuva omasta itsestä. en ole koskaan tiennyt "kuka olen". olen aina seurannut jotain tiettyä roolia/roolimallia. en uskalla olla oma itseni, en edes tiedä millainen se on. menen muiden mielipiteiden mukaan melkein aina. olen ajautunut myös huonoon seuraan usein.. kun katson peiliin, mietin että kuka olet..? kuin eläisin jonkun toisen elämää, hänen kehossaan. haluaisinkin tietää mikä tähän avuksi? itsetutkiskelu on helpottanut, mutta mikä avuksi, että voisin huoletta olla MINÄ. olen ollut niin hirveä ihminen ja minua on aina alistettu alas ja sanottu millainen saan olla ja millainen en. Pelkään että se teiniaikojen hirviö tulee takaisin.. onko se mahdollista, olenko aina se sama hirviö, vai olenko kasvanut siitä jo pois..?
Mietin myös aivan liikaa ja se pilaa elämäni.. Mietin miksi ihmiset käyttäytyy niinkuin käyttäytyy, olen varovainen sanoissani ja teoissani etten aiheuta muille traumoja tai pahaa mieltä. Esim jos olen pienen lapsen kanssa, mietin koko ajan miten toimintani vaikuttaa hänen mieleensä esim vanhemmalla iällä. Olen itse niin pahasti traumatisoitunut lapsena, että liikaakin varjelen muita siltä..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Toi toisten ihmisten suojelu omalta käytökseltä kuulostaa tutulta. Itse en anna edes lupaa itseni olla vihainen kenellekkään vaikka olisi jokin syy koska pelkään että auheutan traumoja ja pahaa oloa.