ekaa kertaa

Meillä oli ihan sama. Olo oli sen jälkeen niin paha ettei työn teosta meinannut tulla mitään. Lopuksi sovimme että mieheni vie pojan hoitoon. Minä sitten hyvästelin jo kotona. Parin kuukauden päästä tilanne oli jo toinen, poika jäi jo ilosin mielin hoitoon. Koita jaksaa!

niin onnellisessa tilanteessa että olen voinut hoitaa lapset kotona tähän asti,mutta nyt taloudellinen tilanne pakottaisi minut menemään töihin.Nuorin on 1v10kk ja ainoastaan tuo hoitoon viemisen tuska on enää esteenä työkkäriin ilmoittautumiselle.

Meidän tytöillä ei ole ollut mitään ongelmia hoidon aloittamisen aikoihin sopeutua hoitoon, eikä aamuitkuja silloin ollut. Keskimmäinen täytti viime joulukuussa 3v ja tammikuussa alkoi yhtäkkiä mahdoton itku ja äitiin tarttuminen joka aamu kun vietiin tuttuun päiväkotiin, jossa isosiskokin oli samassa ryhmässä. Monena aamuna ajattelin, että kumpa voisinkin jäädä nyt juuri pariksi kuukaudeksi kotiin, että tuo ikävöimiskausi menee ohi. Silloin tuli mieleen, että mitähän se olisi ollut, jos olisi silloin viety ekaa kertaa päiväkotiin.

Noin siinä kävi minullakin kun vein tyttöni ekaa kertaa hoitoon. Itseasiassa se taitaa olla äidille paljon kovempi paikka kun lapselle.
Ensimmäinen viikko meni ok. Sitten pari viikkoa sen jälkeen tuli pientä itkun tuherrusta vaikka hoidosta hakiessa ei koskaan tahdottu malttaa lähteä kotiin =)
Kyllä se rutiini siitä tulee. Ole huoletta.

...mutta mietippä miltä lapsestasi tuntui, kun itsestäsikin tuntui niin pahalta. Sinä sentään ymmärrät, että te näette vielä ja aikasi ei varmasti ole niin pitkä kuin lapsen, jolla ei ole kovinkaan hyvää ajantajua.
Miksi olisi niin väärin kuulla "sydämensä ääntä"? Miettiä todella (itselleen rehellisesti ja epäitsekkäästi) mikä on lapsellesi parasta. Liian usein hoetaan, että vanhempien täytyy saada rauhaa ja sitä ja tätä... olisi kai pitänyt miettiä etukäteen, onko valmis luopumaan tietyistä asioista lapsen vuoksi. Lapsi ei ole mikään lemmikki eikä varsinkaan välttämätön osa seuraavaa listaa: ura, omakotitalo, auto, söpö hauveli ja perään vauveli...

Lapseni ei itkenyt ja jäi leikkimään tuskin huomaten mamin lähtöä. Itse pysyin tuskin tiellä, kun kyyneleet sumensivat näkökyvyn... Sama juttu, kun esikoinen lähti kouluun.