Olen viimeaikoina heräänyt muistelemaan, millaista elämä oli vanhoillislestadiolaisena. Siitä on jo paljon aikaa, mutta ne ajat eivät unohdu koskaan. Eikä muistikuva ole mitenkään positiivinen.
Olin jossain vaiheessa innokas seuroissakävijä. Sain seurapuheista paljon evästä arkeen. Mutta raskasta oli olla uskovaisena, sillä vanhoillislestadiolainen usko ja sen edellyttämä elämäntapa ja ajattelutapa poikkeaa muun yhteiskunnan tavoista. Seuroissa lohdutettiin, että kilvoittelu on kaiken a ja o. Kylmä on uskovaisella maailmassa. Seuroissa siunattiin synnit anteeksi.
Mutta sitten tulivat hoitokokoukset kauheuksineen. Samat syntien siunaajat olivat nyt puoskareina laittamassa täysin viattomia muka kadotuksen tielle. Keksimällä keksivät mitä ihmeellisimpiä tekosyntejä ja syytöksiä. Nämä samat saarnaajat. Seurakunta vapisi peloissaan ja kukaan meidänkään kylällä ei uskaltanut lausua eriävää mielipidettä. Kaikki sisimmässään tiesivät, että väärällä tiellä ollaan.
Sitten tein ratkaisun ja päätin sanoa ääneen, että tämä ei ole oikeiden uskovaisten huonetta. Tiesin seuraukset, mutta olin siihen varautunut. Enemmän säälin niitä, jotka jäivät. Oli monta mutisijaa, jotka eivät ääneen uskaltaneet kapinoida.
Nyt jälkeenpäin olen ollut niin tavattoman onnellinen niistä voimista, mitä silloin sain. Mitään parannusta ei yhdistyksessä ole noista ihmis- ja henkiopeista tehty. Virheet lakaistaan maton alle ja todistellaan omaa erehtymättömyyttä. Siis sama henki edelleen. Hyshys.
Olin jossain vaiheessa innokas seuroissakävijä. Sain seurapuheista paljon evästä arkeen. Mutta raskasta oli olla uskovaisena, sillä vanhoillislestadiolainen usko ja sen edellyttämä elämäntapa ja ajattelutapa poikkeaa muun yhteiskunnan tavoista. Seuroissa lohdutettiin, että kilvoittelu on kaiken a ja o. Kylmä on uskovaisella maailmassa. Seuroissa siunattiin synnit anteeksi.
Mutta sitten tulivat hoitokokoukset kauheuksineen. Samat syntien siunaajat olivat nyt puoskareina laittamassa täysin viattomia muka kadotuksen tielle. Keksimällä keksivät mitä ihmeellisimpiä tekosyntejä ja syytöksiä. Nämä samat saarnaajat. Seurakunta vapisi peloissaan ja kukaan meidänkään kylällä ei uskaltanut lausua eriävää mielipidettä. Kaikki sisimmässään tiesivät, että väärällä tiellä ollaan.
Sitten tein ratkaisun ja päätin sanoa ääneen, että tämä ei ole oikeiden uskovaisten huonetta. Tiesin seuraukset, mutta olin siihen varautunut. Enemmän säälin niitä, jotka jäivät. Oli monta mutisijaa, jotka eivät ääneen uskaltaneet kapinoida.
Nyt jälkeenpäin olen ollut niin tavattoman onnellinen niistä voimista, mitä silloin sain. Mitään parannusta ei yhdistyksessä ole noista ihmis- ja henkiopeista tehty. Virheet lakaistaan maton alle ja todistellaan omaa erehtymättömyyttä. Siis sama henki edelleen. Hyshys.
Vastaukset 4
Vanhimmat
100% samaa mieltä. Itseäni helpottaa että jätin liikkeen niin en ole mukana enkä vastuussa sen hourupäisistä opetuksista enkä tästä sotkusta hyväksikäyttöasiassa.
Eikö heinolan hourupäälle uni maistu? On jo vanhan miehen nukkumaanmenoaika.
Samat ovat kokemukset mullakin vanhalla. Nykynuoret vl:t eivät tiedä, millaista opetus oli ennen ja miten turvallinen olo oli toisten uskovaisten joukossa. Nyt vl-liikettä hallitsee pelko. Ei uskalleta sanoa omia ajatuksia opetuksesta ääneen, koska silloin saa kuulla, että "on hyökännyt Jumalan huoneen hallitusta vastaan" tai "erehtymätöntä seurakuntaa vastaan".
Tosin jotkut väittävät meikäläiselle, ettei meno ole enää niinkuin oli hoitokokousvuosina, on paljon vapaampaa. Ehkä ihmisiä ei heitetä yhtä helposti Saa.tanalle koska nykyisellä tiedonvälityksellä kaikki on netissä lähes reaaliajassa. enää ei SRK:n sensuuri yllä vaientamaan mediaa, kuten sen voi tehdä vielä -70-luvulla. Hyvä näin.
Minäkin olen tyytyväinen nykyisestä olotilastani, ei tarvitse noudattaa enää höpösyntilistoja ja voi elää niinkuin ihmisen on tarkoitus elää. Toivon vain, että toisetkin asiantilan havainneet vl-ihmiset saisivat voimia lähteä...
Ihan mielenkiintoisia "tarinoita".