Ahdistaa koko ajan. en haluaisi elää tälläisenä kuin nyt olen.. Onko kellään kokemuksia psykoosista selviytymisestä ja sen jälkeisestä "elämästä" ?
Psykiatrialla käynti ei auta yhtään! Lääkkeenä seroquel prolong..
Kuolemantoive on mielessä lähes koko ajan, mutta en usko että pystyisin koskaan mitään itselleni tekemään.. (vaikka niin toivoisin) laitoshoidossa olin kuukauden, josta on vaan pelkkiä traumoja ja järkyttäviä muistikuvia mielessä joka päivä.
Psykiatrialla käynti ei auta yhtään! Lääkkeenä seroquel prolong..
Kuolemantoive on mielessä lähes koko ajan, mutta en usko että pystyisin koskaan mitään itselleni tekemään.. (vaikka niin toivoisin) laitoshoidossa olin kuukauden, josta on vaan pelkkiä traumoja ja järkyttäviä muistikuvia mielessä joka päivä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse en ole ihan psykoosissa asti ollut, mutta yhdessä vaiheessa olin varmasti hiuskarvan varassa psykoosiin ajautumisesta. Silloin vietin sairaalassa viisi viikkoa putkeen. Itselleni jäi kuitenkin vain positiivisia muistoja sairaalahoidosta. Tosin en ollut siellä pahimpien tapausten puolella. Nykyään elän normaalia elämää. Olen opiskeluni opiskellut, käyn töissä ja elämä on kunnossa varsin hyvin. Joten kyllä sitä toivoa on paremmasta varmasti.
Kuolemantoive viittaa voimakkaan masennukseen. Kuolemantoiveet väistyvät heti, kun masennus alkaa helpottamaan. Masennukseen voi olla monta syytä, mutta varmasti toivottomuus ahdistuksen ja psykoosin takia vaikuttavat tuohon voimakkaasti. Itsekin olisin aikoinaan vaikka mielummin kuollut, kun kärsinyt jatkuvasta voimakkaasta ahdistuksesta. Ahdistukseen löytyy väliaikaisena hoitona rauhoittavat esim. Temesta. Noita ei voi kuitenkaan koko ajan syödä, joten jotain muuta pitäisi keksiä. Itse olin psykoterapiassa kaksi vuotta, jonka aikana ahdistuksen takaa löytyi mm. paljon surua. Kun suru viimein kahden vuoden jälkeen loppui, loppui myös ahdistus.
Seroquel ei mulla toiminut. Vaihdoin Abilifyyn, joka auttoi tosi hyvin, mutta nämäkin on niin yksilöllisiä.
Hae apua seurakunnasta.
Mielessä on käynyt.. mutta jokin siinä mietityttää. Miten seurakunta muka voisi auttaa.
Haluaisin uskoa parempaan elämään, muuttua sosiaalisemmaksi ja olla 'normaali' ihminen ilman mielenterveysongelmia. En nykyään pysty enään katsomaan ihmisiä silmiin, koska ahdistaa niin paljon..