Kultainen Venla palkittu "Arvo" -dokumentti ja

Huono dokumentti, saiko se muka jonkun palkinnon? Miksi ihmeessä? Siinä ainoastaan väsynyt äiti valitti ja oli opettanut poikansakin valittamaan, huoh vaan. Ja pyh.

Onneksi olkoon. Palkinto oli ansaittu.

Aloimme katsoa dokumenttia media-alalla toimivien ystävieni kanssa kesken kaiken, tietämättä edes mistä se kertoo, hienon kuvauksen houkuttamina.

Kuvaus oli todella poikkeuksellisen hienoa ja hienovaraista, kuvakerronta harkittua ja toimivaa. Pidin erityisesti ohjaajan tavasta kuvata lapsia ja kohtauksesta, jossa kamera oli jätetty keittiöön, jonka pöydän ääressä äiti puhui elämästään kasvokkain kuoleman kanssa. Muistanen tuon kohtauksen lopun elämäni.

Suurin ansio kuuluu kuitenkin dokumenttiin suostuneelle perheelle.
Äiti ja lapset olivat niin riipaisevan läsnäolevia, rehellisiä ja tosia.
Vaikka aihe oli rankka, heistä säteili jotakin yliluonnollista elämäniloa, nöyrää kiitollisuutta ja vastustamatonta elämänhalua.

En voi kuin kiittää. Tällaisia dokumentteja näkee harvoin.

Lastensuojelukoneistossa toimivien medialukutaito ja -osaaminen on muuten samaa luokkaa kuin dokumentointi- ja auttamisosaaminen, jokseenkin kolhoa tyylin "meillä on oikeus ja velvollisuus poistaa kaikki se, mistä emme tykkää."

Manipulatiivinen asenne näkyy tuotetuissa tietoiskuissa ja varsinkin videoissa,joissa kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Näistä kalliisti tuotetuista pläjäyksistä ei jää katsojalle käteen muuta kuin epäuskoinen ihmetys ja inho.

Toivottavasti joku tutkii nämä tuotokset joskus yhtä perusteellisesti kuin Ilpo Helen. Hänen kirjansa Äidin elämänpolitiikasta sisälsi todella herkullisia hyväntekeväisyysvaroilla loisivien rouvien alentuvia valitusjulisteita, joista irtoaa hyvät naurut vielä tänäänkin. Kannattaa tutustua kirjaan. Ajat ja asenteet muuttuvat- paitsi lastensuojelussa.