Minulla on aina ollut huonompi itsetunto kuin muilla ulkonäöllisiä ja muistakin syistä, mutta nyt yksi suurimmista on se ettei kukaan edes yirtä olla mukava tai kannustava minulle - ehkä kaverit mutten mä niitten kommenteista välitä vaan haluaisin tukea vanhemmiltakin joskus.
Oon ollut paljon poissa koulusta ja tämän seurauksena saan lähes päivittäin kuulla äidiltäni epäsuorasti että musta ei koskaan tuu mitään ja oon vaan tyhmä lapsi, joka ei ymmärrä opiskelujen merkitystä elämässä. Isä taas on vähän rauhallisempi mutta suuttuessaan haukkuu aina idiootista ongelmanuoreen saakka.
Yleensä en itke tälläisen takia, koska oon tottunu ottamaan paskan vastaann hiljaa ja vasta riidan alkaessa alan itkemään koska tuntuu ettei kukaan kuuntele tai yritä ymmärtää mitä tarkoitan, joten alan sitten puolustukseksi haukkua takaisin eikä siitä oo tietenkää mitään hyötyä.
Haluan menestyä koulussa ja olla hyvä oppilas joka pääsee lukioon ilman sen kummempia ponnisteluita mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua etten pysty. Jouduin menemään heikon keskiarvon takia kymppiluokalle, muttei siitä mitää apua ollu vaan tähän mennessä olen nostanut vaan paria numeroa ja käynyt monet kerrat sossulla keskustelemassa asioista. Lähipäivinä joudun sijotusneuvotteluun ja se ei paranna pahaa oloa ollenkaan koska en halua pois kotoa tai muuttaa minnekkään lastenkotiin. Silloin voin olla varma etten ainakaan saa opiskelujani suoritettua ja syrjäydyn totaallisesti pääni sisäiseen maailmaan toivomaan että asiat olis toisin.
Äitikin tuntuu ajattelevan niin, sillä kerran se sano että jos vois kelata aikaa taaksepäin mun iän verran nii se ei ois enää hankkinu kolmatta lasta. Tästä on jo vuosi mutta se kummittelee silti päässä koska olo on jotenkiin epähyväksytty, ei vain sen takia mitä äiti sanoi vaan myös sen takia että hän odottaa multa liikoja ja vertailee mua tuttaviensa lapsiin tai kavereihini jotka menestyvät eivätkä kärsi heikosta opiskelumotivaatiosta. Saan järkyttäviä suorituspaineita päivittäin ja meinaan välillä koulussakin purskahtaa itkuun, jos en ymmärräkään jotain aihealuetta tai osaa tehdä tehtäviä/kokeita oikein. Näennäisesti ihmiset kuvittelee että oon vahva persoona enkä anna epäonnistumisten lannistaa mutta oikeasti vihaan itseäni.
Tämänkin kirjoittaminen oli varsin vaikeeta koska itkin samalla ja toivosin että joku osaisi antaa apua sillä en ikinä tuu saamaan rohkeutta puhua asioista äitin edessä, vaikka niitä tuntemattomille pystynkin selittämään.
Oon ollut paljon poissa koulusta ja tämän seurauksena saan lähes päivittäin kuulla äidiltäni epäsuorasti että musta ei koskaan tuu mitään ja oon vaan tyhmä lapsi, joka ei ymmärrä opiskelujen merkitystä elämässä. Isä taas on vähän rauhallisempi mutta suuttuessaan haukkuu aina idiootista ongelmanuoreen saakka.
Yleensä en itke tälläisen takia, koska oon tottunu ottamaan paskan vastaann hiljaa ja vasta riidan alkaessa alan itkemään koska tuntuu ettei kukaan kuuntele tai yritä ymmärtää mitä tarkoitan, joten alan sitten puolustukseksi haukkua takaisin eikä siitä oo tietenkää mitään hyötyä.
Haluan menestyä koulussa ja olla hyvä oppilas joka pääsee lukioon ilman sen kummempia ponnisteluita mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua etten pysty. Jouduin menemään heikon keskiarvon takia kymppiluokalle, muttei siitä mitää apua ollu vaan tähän mennessä olen nostanut vaan paria numeroa ja käynyt monet kerrat sossulla keskustelemassa asioista. Lähipäivinä joudun sijotusneuvotteluun ja se ei paranna pahaa oloa ollenkaan koska en halua pois kotoa tai muuttaa minnekkään lastenkotiin. Silloin voin olla varma etten ainakaan saa opiskelujani suoritettua ja syrjäydyn totaallisesti pääni sisäiseen maailmaan toivomaan että asiat olis toisin.
Äitikin tuntuu ajattelevan niin, sillä kerran se sano että jos vois kelata aikaa taaksepäin mun iän verran nii se ei ois enää hankkinu kolmatta lasta. Tästä on jo vuosi mutta se kummittelee silti päässä koska olo on jotenkiin epähyväksytty, ei vain sen takia mitä äiti sanoi vaan myös sen takia että hän odottaa multa liikoja ja vertailee mua tuttaviensa lapsiin tai kavereihini jotka menestyvät eivätkä kärsi heikosta opiskelumotivaatiosta. Saan järkyttäviä suorituspaineita päivittäin ja meinaan välillä koulussakin purskahtaa itkuun, jos en ymmärräkään jotain aihealuetta tai osaa tehdä tehtäviä/kokeita oikein. Näennäisesti ihmiset kuvittelee että oon vahva persoona enkä anna epäonnistumisten lannistaa mutta oikeasti vihaan itseäni.
Tämänkin kirjoittaminen oli varsin vaikeeta koska itkin samalla ja toivosin että joku osaisi antaa apua sillä en ikinä tuu saamaan rohkeutta puhua asioista äitin edessä, vaikka niitä tuntemattomille pystynkin selittämään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tulosta tämä kopio ja anna vanhempien/äidin luettavaksi. Kypsää ja hienoa ajattelua. Sitten varaatte ajan esim. psykologille, minkä kanssa saat asioita ja tunteita selvitellä. Usko pois, kaikki selviää. :)