Ärysttää. Ottaa itsenäni päähän ajatukseni, minä itse.
Olin tyytyväinen itseeni vielä marraskuun aikoihin. Tai ainakin suurimmaksi osaksi.
Olen niin stressaantunut ja mieltä painaa hyvinkin monia asia. Elämäni on muuten kaikin puolin mallillaan. Elän itsenäisesti, opiskelen, ystäviä /kavereita on. Suurin piirtein ollut tasapainoinen elämä.
Minä itse..
Lihon, enkä saa itseäni enää niskasta kiinni, että pystyisin tekemään asialle mitään. Ennen pystyin hillitsemään makean ja suolaisen himon. Nyt vaan katselen peilistä kun maha kasvaa. Tekee ihan pahaa aina kun syön ja tiedän etten tee asian eteen mitään. Edes liiku, muuta kuin sen mitä on pakko. En voi vielä sanoa itseäni läskiksi, mutta pyöryyttä löytyy. Aikaisemmin on tullut liikuttua hyvinkin paljon. Nyt se on vuoden sisään jäänyt..
Mietin kaikkia asioita, mihin en välttämättä pysty edes itse vaikuttamaan juuri sillä hetkellä ja sen takia menetän yöuneni. Välillä en uskalla edes sulkea silmiä, jotta en joudu ajatusteni kanssa kahden. Samalla olen itselleni terapeutti ja osaksi saan sillä myös pääni selväksi.
Olen myös niin yksinäinen. Vaikka hyviäkin ystäviä on, niin suurimmaksi osaksi tällä hetkellä kaikki ne ihmiset, kenen kanssa kulutan aikaa enimmäkseen, ovat vain osa pinnallista elämääni. Jotta en näyttäisi tyytymättömältä, tuntisin itseni sosiaaliseksi, halutuksi, jotta minut huomattaisiin.
Toisinaan taas kukaan ei uskalla ottaa edes kontaktia minuun, koska elän omassa pienessä kuplassani.
Haluaisin jonkun kenen vierestä herätä, kenelle suuttua -olla hankala, näyttää hyvältä vieressä. Aina kun pitää kuvailla itseäni sanon sosiaalinen, avoin, kiltti. En näköjään itsekään tiedä minkälainen tosiassa olen, jos kerta ihmisten on niin vaikea puhua minulle tai saada kontaktia. Harmittaa ihan että itse olen niin ujo tekemään aloitetta asioiden suhteen. Pitäisi varmaan tallustaa Giganttiin ja iskeä ensimmäinen hyvännäköinen miesmyyjä. "Hei tuletko asentamaan mun tietokoneen? Voisit samalla vähän fiksailla mua. ;)" Jep, ehkä kokeilen sitä sitten kun saan sen sosiaalisuuden ja itsevarmuuden ja pikkutuhman itseeni..
Rakastan vaatteita, kenkiä, hiuksia. Tiedän olevani kaunis nuori nainen. (Jokaisesta ihmisisestä löytyy jotain kaunista) Arvostan itseäni hyvinä päivinä.
Silti tunnen itseinhoa. Kaverit ovat erittäin hyvännäköisiä. Urheilullisia. Miehiä löytyy joka sormelle. Itsevarmoja. Toisin sanoen täydellisiä pikkuvikoineen. Ja minä tulen perässä heidän varjoinaan. He ovat niin pinnallisia, ettei itseäni kiinnosta aina heidän seura, joten olen mieluummin yksin. Ja silti olen yksinäinen -siis ilman miestä. Ketään ei todellisuudessa oikeasti kiinnosta se, jos itse iloitsen /nautin jostain asiasta aidosti. Kokoajan pitäisi olla jotenkin valioyksilö.
Sosiaalinen elämäni on kadonnut sen siliän tien. Syöminen lisääntynyt. Stressi kasvaa ja mikään ei ole hyvin. Turhaudun, koska yritän hokea itselleni asioita mitkä ovat mallillaan ja ehkä paremmin kuin muilla. Kaiken sen hyvyyden jälkeen mieleen pompsahtaa kaikki ne asiat mistä olen epävarma, mitkä ei onnistu, mitkä ovat itsessäni vikana..
Välillä meinaan ruveta itkemään vain sen takia kun katson itseäni peilistä ja totean olevani tyytymätön itseeni, elämääni. Iltaisin otan unilääkkeen jottai saisin edes hiukan nukuttua. Perheelle ja osalle kavereista esitän urheaa ihmistä, jolla on kaikki mallillaan. Ja niinä hyvinä päivinä, jopa itse pidän naurettavana sitä ajatusta, että jaksan ruikuttaa hyvästä elämästäni. Tuntuu hölmöltä kun omat ajatukset ovat välillä niin pahasti ristiriidassa toisiinsa.
En voi sanoa itseäni masentuneeksi. Perustelen kaiken sillä että; Kevät tuo tullessaan todella paljon stressiä, "ei ole aikaa liikkumiseen" ja kaverit.. Mitä niihin nyt lisäämään..
Olin tyytyväinen itseeni vielä marraskuun aikoihin. Tai ainakin suurimmaksi osaksi.
Olen niin stressaantunut ja mieltä painaa hyvinkin monia asia. Elämäni on muuten kaikin puolin mallillaan. Elän itsenäisesti, opiskelen, ystäviä /kavereita on. Suurin piirtein ollut tasapainoinen elämä.
Minä itse..
Lihon, enkä saa itseäni enää niskasta kiinni, että pystyisin tekemään asialle mitään. Ennen pystyin hillitsemään makean ja suolaisen himon. Nyt vaan katselen peilistä kun maha kasvaa. Tekee ihan pahaa aina kun syön ja tiedän etten tee asian eteen mitään. Edes liiku, muuta kuin sen mitä on pakko. En voi vielä sanoa itseäni läskiksi, mutta pyöryyttä löytyy. Aikaisemmin on tullut liikuttua hyvinkin paljon. Nyt se on vuoden sisään jäänyt..
Mietin kaikkia asioita, mihin en välttämättä pysty edes itse vaikuttamaan juuri sillä hetkellä ja sen takia menetän yöuneni. Välillä en uskalla edes sulkea silmiä, jotta en joudu ajatusteni kanssa kahden. Samalla olen itselleni terapeutti ja osaksi saan sillä myös pääni selväksi.
Olen myös niin yksinäinen. Vaikka hyviäkin ystäviä on, niin suurimmaksi osaksi tällä hetkellä kaikki ne ihmiset, kenen kanssa kulutan aikaa enimmäkseen, ovat vain osa pinnallista elämääni. Jotta en näyttäisi tyytymättömältä, tuntisin itseni sosiaaliseksi, halutuksi, jotta minut huomattaisiin.
Toisinaan taas kukaan ei uskalla ottaa edes kontaktia minuun, koska elän omassa pienessä kuplassani.
Haluaisin jonkun kenen vierestä herätä, kenelle suuttua -olla hankala, näyttää hyvältä vieressä. Aina kun pitää kuvailla itseäni sanon sosiaalinen, avoin, kiltti. En näköjään itsekään tiedä minkälainen tosiassa olen, jos kerta ihmisten on niin vaikea puhua minulle tai saada kontaktia. Harmittaa ihan että itse olen niin ujo tekemään aloitetta asioiden suhteen. Pitäisi varmaan tallustaa Giganttiin ja iskeä ensimmäinen hyvännäköinen miesmyyjä. "Hei tuletko asentamaan mun tietokoneen? Voisit samalla vähän fiksailla mua. ;)" Jep, ehkä kokeilen sitä sitten kun saan sen sosiaalisuuden ja itsevarmuuden ja pikkutuhman itseeni..
Rakastan vaatteita, kenkiä, hiuksia. Tiedän olevani kaunis nuori nainen. (Jokaisesta ihmisisestä löytyy jotain kaunista) Arvostan itseäni hyvinä päivinä.
Silti tunnen itseinhoa. Kaverit ovat erittäin hyvännäköisiä. Urheilullisia. Miehiä löytyy joka sormelle. Itsevarmoja. Toisin sanoen täydellisiä pikkuvikoineen. Ja minä tulen perässä heidän varjoinaan. He ovat niin pinnallisia, ettei itseäni kiinnosta aina heidän seura, joten olen mieluummin yksin. Ja silti olen yksinäinen -siis ilman miestä. Ketään ei todellisuudessa oikeasti kiinnosta se, jos itse iloitsen /nautin jostain asiasta aidosti. Kokoajan pitäisi olla jotenkin valioyksilö.
Sosiaalinen elämäni on kadonnut sen siliän tien. Syöminen lisääntynyt. Stressi kasvaa ja mikään ei ole hyvin. Turhaudun, koska yritän hokea itselleni asioita mitkä ovat mallillaan ja ehkä paremmin kuin muilla. Kaiken sen hyvyyden jälkeen mieleen pompsahtaa kaikki ne asiat mistä olen epävarma, mitkä ei onnistu, mitkä ovat itsessäni vikana..
Välillä meinaan ruveta itkemään vain sen takia kun katson itseäni peilistä ja totean olevani tyytymätön itseeni, elämääni. Iltaisin otan unilääkkeen jottai saisin edes hiukan nukuttua. Perheelle ja osalle kavereista esitän urheaa ihmistä, jolla on kaikki mallillaan. Ja niinä hyvinä päivinä, jopa itse pidän naurettavana sitä ajatusta, että jaksan ruikuttaa hyvästä elämästäni. Tuntuu hölmöltä kun omat ajatukset ovat välillä niin pahasti ristiriidassa toisiinsa.
En voi sanoa itseäni masentuneeksi. Perustelen kaiken sillä että; Kevät tuo tullessaan todella paljon stressiä, "ei ole aikaa liikkumiseen" ja kaverit.. Mitä niihin nyt lisäämään..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja tämä oli vain pikainen "purkautuminen" itkemisen sijasta..
Itse kysymyksen voisin heittää, että onko kenelläkään samanlaista ongelmaa tai miten selviytyä tästä tilanteesta? :)
http://i0.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/000/154/912/berneydidnotread.gif?1318992465
spörölöö vittu :Dd:DD
Eipä ole samanlaista ongelmaa.. Olen todellakin tyytyväinen itseeni ja olen vit.u juuri sellainen kuin haluan muihin katsomatta. Olen elämäänkin suht tyytyväinen vaikka muut eivät tiedäkään mitä se on ollut.
Mulla on samankaltaisia ongelmia, suorastaan lähes tismalleen samoja. Itselläni diagnoosina keskivaikea masennus ja välillä oli ahdistus, jonka vaadin pois. Nyt voisi olla aika ottaa takaisin. Lisäksi olen kuulemma alakuloinen persoona.
Moni näistä ongelmistani on vielä ratkaisematta, mutta tuohon syöpöttelyyn olen löytänyt keinoja. Tuo tapa on vain niin tarttuva, että välillä tulee takapakkia. Itse lopetin pari vuotta sitten koko siihenastisen elämäni jatkuneen harrastuksen. Kun siihen päälle lisätti lääkitys, lihoin parissa kuukaudessa yli 10 kiloa. Tämän seurauksena minulla puhkesi refluksitauti, joka pian palautti ruotuun. Ensnin meni viikko, jonka aikana en syönyt juuri mitään. Sitten sain lääkäriltä happosalpaajia ja ohjeita oikeanlaiseen ruokavalioon. Motivaatio oli silloin kohdillaan, joten laihduin 8 kiloa viikoissa. Olo oli parempi kuin aikoihin, ei väsyttänyt, ei ollut nälkä, pystyin jopa hengittämään kunnolla (minulla on astma)! Sairastuminen oli varmaankin parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä se opetti minulle tärkeitä asioita ja sain itsetuntoni taas kuosiin. Nykyään harrastan joogaa, jolla olen syöpöttelystä huolimatta saanut muutaman kilon pois (se paino tuli takaisin kun retkahdin taas herkkuihin)
Minullakin on tapana pyöritellä asioita päässäni, huomattavasti enemmän kuin olisi hyväksi. Voin kertoa, ettei kannata ryhtyä omaksi terapeutikseen, koska silloin päätyy vain kiertämään kehää samoissa ajattelumalleissa, eikä mikään muutu. Hakeudu oikealle terapeutille niin huomaat eron.
Itse olen täysin kykenemätön luomaan läheisiä ihmissuhteita. Muutaman kusipään jälkeen en oikein kykene luottamaan edes kavereihini ja ystävyys on täysin poissa laskuista. Toisaalta olen luonnetyypiltäni introvertti, joten ei kai mikään ihmekään.
Ei minustakaan ulospäin näy paha oloni. Minulla ei ole hyviä päiviä tai huonoja päiviä, kausia pikemminkin. En koe tunteita kovinkaan voimakkaasti ja erot näkyvät lähinnä vireystilassa. Sinuna menisin kyllä juttelemaan jonnekin, sillä selvästi sinulla on jonkin tason itsetunto ja/tai mielialaongelmia. Niiden kanssa ei kannata painia yksin.
Aloittajan teksti oli ihan kuin suustani, paitsi en käytä unilääkkeitä vaan tyydn nukkumaan sen mitä luoja suo.. veikkaan et on aika yleistä, mut en oo varma, kaipa pitäisi jotain tehdä tai sitten vaan jatkaa tän kanssa.
joo... oisha se iha kiva jos ois itelläki noita kavereita.. :c
Sinulla menee mielestäni melko hyvin loppujen lopuksi!
Kirjoitan vastauksen,koska kirjoitus olisi voinut olla kuin mun suustani.
Paitsi että mä en oo koskaan ollut itsevarma itsestäni, on ollut
vaikea löytää yhtään mitään hyvää musta ja esimerkiksi välttelen peilejä
julkisilla paikoilla.. enkä katso kokovartalopeilistä itseäni. Olen lievästi
ylipainoinen tai juuri siinä rajalla siis,mutta se on jotenkin silti hirveän
herkkä asia. En ole enää normaalipainoinen,vain YLI.. vaikka tiedän,että
ehkä kaikki eivät niitä "ylikiloja" huomaa (tai kehtaa sanoa), niin ne häiritsevät
mua ja miten mä nään itseni. Koko ajan hokenut,aloitan urheilullisen elämän
ja syön terveellisemmin ja plaaplaaplaa. Helpompi on silti jatkaa siinä samassa
vanhassa. Se on vaikeeta. Ja loppujen lopuksi kaikki siihenkin onnistumiseen
vaaditaan ensimmäiseksi edes jonkinnäkönen motivaatio ja asennoituminen korvien välistä. Tiedän,että tätä et halunnut kuulla,mutta niin se vain ikävä kyllä on ja yritän sitä itsekkin kovin saada muhun sitä,että pistäisin tän asian luettelon jatkoksi tärkeistä asioista. On opiskelu joka vie paljon aikaa, ystäviä joiden kanssa pitäisi hengata ja omat viime aikaiset identiteettikriisitkin on pitänyt oikein hyvin kiireisenä.
Syömiseen sanon,että jos et jaksa ruveta mitenkään erityisemmin laihduttamaan,niin mieti mitä suuhun laitat. Älä hysteeristä kalorinlaskentaa jos se ei ole sun juttu, lisää liikuntaa arkeesi (mun arjesta puuttuu nykyään täysin,kun oon linnottautunut mielummin telkkarin eteen) ja pikku hiljaa siitä, se muovautuu sulle tavaksi ja kas kummaa, kyllä alkaa painokin putoamaan : )
Voin sanoa,että täällä itsekukin tuntee vähän yksinäiseksi itsensä välillä,vaikka kavereiden keskellä. Olen ollut samojen ystävien kanssa jo vuosia ja kavereiden kanssa ollaan aina yksittäin.. yhdessä he eivät tulisi toimeen.. todella mukavaa,eikö? Eli kaikkki isommalla porukalla järjestetyt jutut on lähes mahdottomia, peräti mahdottomia. Kyllä se välillä surettaa,että ehkä haluaisi ystäviä jotka sitten,kun ikää tulee ( tänä vuonna) ni menis baariin ja silleen, pitäis sitte hauskaakin, kun pelottaa, kun on jo kuullut kavereiden suhtautumista baarielämään aika semmosena.. väliinpitämättömänä jopa silleen,että monista ei varmasti saa seuraa viikonlopuksi kovinkaan usein.
Onneksi on niitä yksittäisiä ihmisiä,jotka tosiaan tykkää käydä ulkona.
Jos sun elämässä kuitenkin on ihmisiä joiden kanssa sun on hyvä olla, puhu heille,vaikka ne ihmiset vaikka asuis kaukana ja vaikka et näkiskään niitä päivittäin. Se on tärkeetä,että säilyttää yhteyden sellasiin ihmisiin,vaikka mahdollisuudet näkemiseen ei aina olisikaan mitkään parhaimmat.
Anna myös muille "pinnallisille" ystäville mahdollisuus ja jos aivan kamalalta tuntuu,niin tutustu rohkeasti uusiin ihmisiin ja kavereiden kavereihin, itse oppinut tän vuoden aikana,että ei kannata niin jyrkästi tuomita/tai sanoa ei vaan miettiä,että no miksipäs ei ja jos huomaa,että tilanne ei ollenkaan luonnista ja on kiusallista,voi ainakin muistella myöhemmin tilannetta, ehkä jopa lämmöllä.
Toivottavasti viestistä oli edes jotain lohtua, sen sanon,että yksin et ole, kohtalotovereita löytyy kyllä : ) Elämäntilanteissa on se hyvä,että ne muuttuu, eivätkä ne ole pysyviä, elämässä on niitä hyviä ja huonoja aikoja, mutta on osattava mennä eteenpäin ja pyrkiä just löytämään niitä hyviä puolia,kehittämään itseään ja nauttimaan myös omasta seurasta, opettelee tekemään asioita myös yksin. Se on osoittautunut tärkeäksi taidoksi itselleni ja tunnen,etten pelkää enää yksinäisyyttä,vaikka sitä välillä tunnen olevanikin.
Itse haluan poikakaverin sitten kun oon sinut itseni kanssa. Haluan myös ajatella niin,että pystyn elämään tälläkin hetkellä tässä ja nyt tätä elämää,vaikka mulla ei olisikaan ketään ja niin pystyt sinäkin. Ja kyllä sitä välillä tulee huonompia vaiheita,että sitä menee kauheisiin itsesyytöksiin,mutta pääsääntösesti oon huomannu,että monet jutut on asenteesta kiinni!
Tsemppiä sulle : )