Mulle yksinäisyys ei ole ongelma, vaan pyrin siihen. Mistä se johtuu, että tässä yhteiskunnassa pidetään heti jotenkin tärähtäneenä jos viihtyy yksin??? Ei mulla ole halua tuhlata aikaani istuen jonkun muijan hikisessä kämpässä lipittäen kahvia ja lörpöttää jostain mies asioista. Musta olisi kiva tavata joskus harvoin jotain ihmisiä, mutta kaikki ystävät alkavat aina jossain kohtaa kiukuttelemaan, jos heitä ei tapaa vähintään kerran viikossa. Mulla on ns. ihmiskiintiö, joka tulee täyteen jo pelkästään aviomiehestä ja lapsesta. Haluan aikaa myös omille ajatuksille. Miksi joidenkin on niin vaikea ymmärtää sitä? Aina joku on patistamassa sosiaaliseen elämäntyyliin! RASITTAVAA!
Vapaaehtoinen
minzi
71301
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuota samaa olen usein miettinyt itsekin.Miksi ei saa olla semmoinen kuin on, minä tykkään olla yksin viidyn itsekseni.Ärsyttää ne pakko vierailut ja just se että täytyy olla sosiaalinen,lässyn lässyn paljo mieluummin olen yksin ja teen jotain mitä itse haluan kun kuuntelen jotain paskan valitusta!!Pitäköönsä tärähtäneenä se on heidän ongelmansa vai mitä.
oletteko kenties punkkareita?
Ihanaa, että on samanlaisia ihmisiä muitakin!!!
Ihan ahdisti ne joka viikkoset tyhjänpäiväiset tapaamishetket. Kunnes annoin itselleni "luvan", että saan elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä ja nähdä vasta sitten kun itse niin tuntee. Valitettavasti sellasia ihmisiä jotka tämän ymmärtää on todella harvassa...Mutta mielummin olen yksin.
...ymmärrän itekin teiän pointin tiettyyn pisteeseen. Itekään en ole yltiösosiaalinen, en voi enkä haluakaan olla. Mutta kyllä muutama ystävä on hyvä olla olemassa. Elämästä ei koskaan tiedä mitä se tuo tullessaan, voi tulla hetkiä jolloin todella kadutte sitä että ystäviä ei olekaan. Kun ite erosin pitkäaikasesta suhteesta, pisti vähän mietityttään että missä kaikki entiset kaverit on... Samaa virhettä en toiste tee, tosin tämä ei ole laskelmoitua vaan oikeasti muutuin ihmisenä, en enää edes haluais kotiloitua pelkästään parisuhteeseen.
En todellakaan halua erakoitua, mutta on ystävyyssuhteita jotka ovat enemmän rasitteita.Vaativat itseltä paljon, muta eivät anna itselle yhtään mitään. Ja tämä päätökseni vetäytyä lähti kyllä ihan siitä, että kun olisin todella tarvinnut ystävää ei heitä ollut missään...eli mitä se ystävistäni kertoi muistetaan silloin kuin itsellä on avun tarve???
Nykyisin vain on paljon sellaisia jotka ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Koin, että mielummin olen ihan yksin kuin valmiina joka viikkoiseen avun antoon.
Eikö tossa vähän sekoitu yksinäisyys ja yksin olo. Siis se tunne ettei kukaan välitä, ei ole todellisia ystäviä, ei kumppania, ei sielunveljiä jne. Se, että fyysisesti tapaa toisiaan on ihmisistä itsestään kiinni. Mulla on ainakin ystäviä, joita näen max kerran vuodessa ja nämä ystävyyssuhteet ovat silti itselleni erityisen tärkeitä. Eli tieto, et jos heitä tarvitsen he ovat oikeasti tukenani. Ystävyyttä on niin monenlaista. Viikottaiset kahvihetket nykykiireessä ovat luksusta, johon olis ihana jos olis mahdollisuus. Mulla ei tosin sellainen onnistu. Onneksi mun ystävät ovat monet samassa elämäntilanteessa, joten varsinainen ystävien tapaaminen on ikävä kyllä harvinaista. Velvollisuudet yksin asioiden pohdiskelu ja oleskelu vaativat paljon aikaa, joten suuren ystävähaaremin pakkopyöritys ei tulisi kysymykseenkään.
Mee vaeltaan johkin erämaahan viikoksi yksin tai toisen kaltaisesi kanssa. Se auttaa ainakin mulle. Tulee taas voimia jaksaa!